On PUNK-nurkkaa ja valitettavan useita RIP-ketjuja Ramonesin tiimoilta, mutta ei ihka omaa ketjua tälle bändille, jonka valtavaa vaikutusta rockin kehitykseen ei voi sivuuttaa. Nimittäin eihän täällä edes olisi PUNK-ketjua, ellei olisi tätä bändiä.
The Ramones sai alkuansa New Yorkin Queensissä 1974. Alusta lähtien projektin ympärillä häärivät alkuperäisjäsenet Johnny (kitara), Tommy (rummut), Joey (laulu) ja DeeDee (basso). Alussa testailtiin mm. DeeDeetä laulajana ja Joeyta rumpujen takana. Tommy taas istahti rumpujen taakse, kun ketään muutakaan "sopivaa" ei tahtonut löytyä.
Sinällään bändin perustamiselle ei löytynyt suuria musiikillisia taustoja, toki jotain pientä high school bändiä, mutta siinä se. Kokonaisuudessaan soittotaitoja tai koulutusta ei juurikaan ollut ja homma laitettiin kokoon kotikutoisesti, vastaiskuna progelle ja muulle "liian vaikealle" rockille.
Bändi sai levytyssopimuksen kahden vuoden klubisoitannan jälkeen vuonna 1976. Erityisesti The Ramones oli tunnettu New Yorkin legendaarisen CBGBs klubin kantabändinä. Parissa vuodessa laitettiin ulos peräti neljä studiolevyä: The Ramones (1976), Leave Home (1977), Rocket to Russia (1977) ja Road to Ruin (1978). Levyjä pidetään yleisesti bändin parhaina, mutta kaupallista menestystä ei juuri tullut. Kiertueella taas sujui paremmin, mutta jo tällöin Euroopassa suosio oli huomattavasti suurempaa kuin kotimaassa.
Nämä faktat seurasivat bändiä oikeastaan koko uran, kaupallinen menestys jäi väliin, mutta keikoilla riitti väkeä. Loppuun asti suurimmat yleisöt yhtye saavutti Euroopassa sekä erityisesti Etelä-Amerikassa, jossa yhtye oli jostain heillekin selittämättömästä syystä suuressa suosiossa. Etelä-Amerikasta ja Europaasta tuli myös useampia kulta -ja platinalevyjä, USAsta vain yksi - vuoden 1988 kokoelmasta Ramonesmania.
Yleisen mielipiteen mukaan - johon on helppo yhtyä - bändi sai vuoden 1978 jälkeen aikaan vain yhden todella hyvän levykokonaisuuden (Too Tough To Die, 1984), mutta yksittäisiä helmiä riitti uran loppuun asti esim. Somebody Put Something In My Drink (1987), Pet Semetary (1989), Tomorrow She Goes Away (1992) ja I Don't Wanna Grow Up (1995). Kaupallinen suosio ei kuitenkaan avautunut näilläkään, joskin medianäkyvyys ja kiertueiden tuotto nousivat kiertue kiertueelta.
The Ramonesin musiikki ei ole ydinfysiikkaa ja sen ei kuulukaan olla, itse ihmettelen miten kaupallinen suosio vältti näinkin tehokkaasti bändin, jolla on niin paljon tarttuvia biisejä. Ehkä kokonaisuus oli kuitenkin hieman liian outo mainstream suosiota varten. Kuten Richard Hell (eräs toinen CBGB-veteraani) asian sanoi "The Ramones were the secret Chuck Berry of the 70ties and 80ties: they made smash-hit after smash-hit, but nobody bought em". Biisejä nikkaroi pääasiassa DeeDee ja Joey, mutta myös Tommy loihti muutaman kulmakiven esim. valtaosan Blitzkrieg Bopista. Johnny osallistui tähän puoleen vähemmän ja lähes aina vain DeeDeen kanssa. Random-hitin sai myös Richie Ramone, joka rustasi "Somebody put something in my drink"-veisun.
Jäsenrulettikin ehti pyörimään joitakin kertoja, vain Joey ja Johnny kestivät koko matkan. Alkuperäinen rumpali Tommy kyllästyi muiden jäsenten ongelmiin sekä Johnnyn uhkailuihin ja lähti menemään 1978. Tilalle rekrytoitiin juuri Suomessakin keikkaillut Marky Ramone, joka taas heitettiin ulos bändistä 1982 alkoholiongelmansa vuoksi. Tilalle tuli Richie Ramone, joka lähti mitään ilmoittamatta 1987 ja hänet korvasi kahden keikan ajaksi Clem Burke Blondiesta (Elvis Ramone). Elvis Ramonen ura oli lyhyt, potkut tulivat kahden keikan jälkeen laaduttoman soitannan vuoksi. Takaisin rekrytoitiin raitistunut Marky Ramone. DeeDee taas alkoi kyllästymään liian rajattuihin linjoihin ja otti lopputilin 1989, joskin jatkoi yhtyeelle kirjoittamista viimeiseen levyyn asti ja laulaa viimeisen levyn viimeisellä biisillä (puhelimen välityksellä Berliinistä). Viimeiset vuodet bassossa palveli C.Jay Ramone, joka piristikin menoa mukavasti, koska DeeDee oli pari viimeistä vuottaan täysin haluton hoitamaan virkaansa (vrt. YLEn Provinssirock 1988 taltiointi) ja julkaisi jopa äärimmäisen huvittavan räplevyn nimellä Dee Dee King.
Mielenkiintoisen musiikin sekä imagon lisäksi yksi bändin mielenkiintoisemmista asioista oli jäsenten äärimmäisen huonot välit. Tästä surullisimpana esimerkkinä se, että Johnny ja Joey eivät käytännössä puhuneet toisilleen 1980-1996 välillä - rumpalin tai basistin virkaan kuului usein hoitaa kommunikointi ko. osapuolten välillä. Riita alkoi siitä kun Johnny vei Joeyn tyttöystävän, Joey kirjoitti asiasta tunnetun biisin "The KKK took my baby away" - KKK:n viitatessa Johnnyn oikeistolliseen maailmankatsomukseen. Tämän lisäksi DeeDee kärsi bipolaarisesta mielialahäiriöistä ja Joey pakko-oireista, jonka vuoksi esim. kiertuebussiin tai lentokoneeseen pääseminen oli välillä lievästi sanoen haastavaa - olihan hän nuoruudessa ollut oireidensa vuoksi myös pakkohoidossa. Johnny taas veti bändi ja piti sotilasmaisella kurillaan (ja vesiselvänä) kaikki muut jäsenet ja talouden kurissa. Nokkelia kavereita kuitenkin.
RIP-ketjuihin viittasinkin jo, eli valitettavasti 3/4 alkuperäiskokoonpanosta poistui soittamaan yläkertaan 2001-2004 välisenä aikana. Tämä pisti luonnollisesti lopun paluupuheille, jota lopettamisen jälkeen huhuiltiin. CJ kertoi Johnnyn saaneen erittäin suuria tarjouksia vain pari vuotta lopettamisen jälkeen. Välit eivät lopettamisen jälkeen yhtään lämmenneet. Marky ja Joey ottivat kuuluisasti yhteen Howard Sternin lähetyksessä 1997 ja riitaa Joeyn ja Johnnyn ei koskaan sovittu, vaan huhujen mukaan kaksikon tavatessa viimeistä kertaa vuonna 1999 levynjulkaisussa, Johnny lähestyi Joeyta ja pyysi sotakirveen hautaamista. Joey ei tähän reagoinut.
Suurin arvostus bändille on sadellut oikeastaan vasta lopettamisen jälkeen. Lukemattomat bändit nimeävät Ramonesin ykkösvaikuttajakseen ja 2003 tribuuttilevyllä esiintyivät mm. Green Day, RHCP, Pearl Jam, U2, Metallica, KISS, Marilyn Manson ym. Rock N Roll Hall of Famen portit aukesivat 2002 ja ehkä se suurin kirsikka kakun päälle tuli tänä vuonna kun yhtye sai elämäntyö Grammyn - ainoana artistina tähän mennessä, joka ei ole voittanut varsinaista Grammyä.
The Ramones soitti viimeisen keikkansa 6.8.1996. Kyseessä oli keikka #2263, eli 22 vuoden kiertämisellä tuosta saa hyvin kunnioittavan yli sadan keikan vuositahdin. Kuten Eddie Vedder sanoi: tuossa keikkamäärässä on vielä Jennifer Lopezilla vähän tekemistä. Mutta oikeastaan avasin ketjun tämän merkkipäivän 15v iän kunniaksi, onko muilla mietteitä tästä erikoisesta bändistä?
Loppuun pari linkkivinkkiä bändin eri vaiheista:
- Now I Wanna Sniff Some Glue (1974, CBGBs)
- Havana Affair (1977, London - It's Alive)
- I Wanna Be Sedated (1988, Provinssirock - Seinäjoki)
- Blitzkrieg Bop (1996, Los Angeles - viimeinen keikka)
The Ramones sai alkuansa New Yorkin Queensissä 1974. Alusta lähtien projektin ympärillä häärivät alkuperäisjäsenet Johnny (kitara), Tommy (rummut), Joey (laulu) ja DeeDee (basso). Alussa testailtiin mm. DeeDeetä laulajana ja Joeyta rumpujen takana. Tommy taas istahti rumpujen taakse, kun ketään muutakaan "sopivaa" ei tahtonut löytyä.
Sinällään bändin perustamiselle ei löytynyt suuria musiikillisia taustoja, toki jotain pientä high school bändiä, mutta siinä se. Kokonaisuudessaan soittotaitoja tai koulutusta ei juurikaan ollut ja homma laitettiin kokoon kotikutoisesti, vastaiskuna progelle ja muulle "liian vaikealle" rockille.
Bändi sai levytyssopimuksen kahden vuoden klubisoitannan jälkeen vuonna 1976. Erityisesti The Ramones oli tunnettu New Yorkin legendaarisen CBGBs klubin kantabändinä. Parissa vuodessa laitettiin ulos peräti neljä studiolevyä: The Ramones (1976), Leave Home (1977), Rocket to Russia (1977) ja Road to Ruin (1978). Levyjä pidetään yleisesti bändin parhaina, mutta kaupallista menestystä ei juuri tullut. Kiertueella taas sujui paremmin, mutta jo tällöin Euroopassa suosio oli huomattavasti suurempaa kuin kotimaassa.
Nämä faktat seurasivat bändiä oikeastaan koko uran, kaupallinen menestys jäi väliin, mutta keikoilla riitti väkeä. Loppuun asti suurimmat yleisöt yhtye saavutti Euroopassa sekä erityisesti Etelä-Amerikassa, jossa yhtye oli jostain heillekin selittämättömästä syystä suuressa suosiossa. Etelä-Amerikasta ja Europaasta tuli myös useampia kulta -ja platinalevyjä, USAsta vain yksi - vuoden 1988 kokoelmasta Ramonesmania.
Yleisen mielipiteen mukaan - johon on helppo yhtyä - bändi sai vuoden 1978 jälkeen aikaan vain yhden todella hyvän levykokonaisuuden (Too Tough To Die, 1984), mutta yksittäisiä helmiä riitti uran loppuun asti esim. Somebody Put Something In My Drink (1987), Pet Semetary (1989), Tomorrow She Goes Away (1992) ja I Don't Wanna Grow Up (1995). Kaupallinen suosio ei kuitenkaan avautunut näilläkään, joskin medianäkyvyys ja kiertueiden tuotto nousivat kiertue kiertueelta.
The Ramonesin musiikki ei ole ydinfysiikkaa ja sen ei kuulukaan olla, itse ihmettelen miten kaupallinen suosio vältti näinkin tehokkaasti bändin, jolla on niin paljon tarttuvia biisejä. Ehkä kokonaisuus oli kuitenkin hieman liian outo mainstream suosiota varten. Kuten Richard Hell (eräs toinen CBGB-veteraani) asian sanoi "The Ramones were the secret Chuck Berry of the 70ties and 80ties: they made smash-hit after smash-hit, but nobody bought em". Biisejä nikkaroi pääasiassa DeeDee ja Joey, mutta myös Tommy loihti muutaman kulmakiven esim. valtaosan Blitzkrieg Bopista. Johnny osallistui tähän puoleen vähemmän ja lähes aina vain DeeDeen kanssa. Random-hitin sai myös Richie Ramone, joka rustasi "Somebody put something in my drink"-veisun.
Jäsenrulettikin ehti pyörimään joitakin kertoja, vain Joey ja Johnny kestivät koko matkan. Alkuperäinen rumpali Tommy kyllästyi muiden jäsenten ongelmiin sekä Johnnyn uhkailuihin ja lähti menemään 1978. Tilalle rekrytoitiin juuri Suomessakin keikkaillut Marky Ramone, joka taas heitettiin ulos bändistä 1982 alkoholiongelmansa vuoksi. Tilalle tuli Richie Ramone, joka lähti mitään ilmoittamatta 1987 ja hänet korvasi kahden keikan ajaksi Clem Burke Blondiesta (Elvis Ramone). Elvis Ramonen ura oli lyhyt, potkut tulivat kahden keikan jälkeen laaduttoman soitannan vuoksi. Takaisin rekrytoitiin raitistunut Marky Ramone. DeeDee taas alkoi kyllästymään liian rajattuihin linjoihin ja otti lopputilin 1989, joskin jatkoi yhtyeelle kirjoittamista viimeiseen levyyn asti ja laulaa viimeisen levyn viimeisellä biisillä (puhelimen välityksellä Berliinistä). Viimeiset vuodet bassossa palveli C.Jay Ramone, joka piristikin menoa mukavasti, koska DeeDee oli pari viimeistä vuottaan täysin haluton hoitamaan virkaansa (vrt. YLEn Provinssirock 1988 taltiointi) ja julkaisi jopa äärimmäisen huvittavan räplevyn nimellä Dee Dee King.
Mielenkiintoisen musiikin sekä imagon lisäksi yksi bändin mielenkiintoisemmista asioista oli jäsenten äärimmäisen huonot välit. Tästä surullisimpana esimerkkinä se, että Johnny ja Joey eivät käytännössä puhuneet toisilleen 1980-1996 välillä - rumpalin tai basistin virkaan kuului usein hoitaa kommunikointi ko. osapuolten välillä. Riita alkoi siitä kun Johnny vei Joeyn tyttöystävän, Joey kirjoitti asiasta tunnetun biisin "The KKK took my baby away" - KKK:n viitatessa Johnnyn oikeistolliseen maailmankatsomukseen. Tämän lisäksi DeeDee kärsi bipolaarisesta mielialahäiriöistä ja Joey pakko-oireista, jonka vuoksi esim. kiertuebussiin tai lentokoneeseen pääseminen oli välillä lievästi sanoen haastavaa - olihan hän nuoruudessa ollut oireidensa vuoksi myös pakkohoidossa. Johnny taas veti bändi ja piti sotilasmaisella kurillaan (ja vesiselvänä) kaikki muut jäsenet ja talouden kurissa. Nokkelia kavereita kuitenkin.
RIP-ketjuihin viittasinkin jo, eli valitettavasti 3/4 alkuperäiskokoonpanosta poistui soittamaan yläkertaan 2001-2004 välisenä aikana. Tämä pisti luonnollisesti lopun paluupuheille, jota lopettamisen jälkeen huhuiltiin. CJ kertoi Johnnyn saaneen erittäin suuria tarjouksia vain pari vuotta lopettamisen jälkeen. Välit eivät lopettamisen jälkeen yhtään lämmenneet. Marky ja Joey ottivat kuuluisasti yhteen Howard Sternin lähetyksessä 1997 ja riitaa Joeyn ja Johnnyn ei koskaan sovittu, vaan huhujen mukaan kaksikon tavatessa viimeistä kertaa vuonna 1999 levynjulkaisussa, Johnny lähestyi Joeyta ja pyysi sotakirveen hautaamista. Joey ei tähän reagoinut.
Suurin arvostus bändille on sadellut oikeastaan vasta lopettamisen jälkeen. Lukemattomat bändit nimeävät Ramonesin ykkösvaikuttajakseen ja 2003 tribuuttilevyllä esiintyivät mm. Green Day, RHCP, Pearl Jam, U2, Metallica, KISS, Marilyn Manson ym. Rock N Roll Hall of Famen portit aukesivat 2002 ja ehkä se suurin kirsikka kakun päälle tuli tänä vuonna kun yhtye sai elämäntyö Grammyn - ainoana artistina tähän mennessä, joka ei ole voittanut varsinaista Grammyä.
The Ramones soitti viimeisen keikkansa 6.8.1996. Kyseessä oli keikka #2263, eli 22 vuoden kiertämisellä tuosta saa hyvin kunnioittavan yli sadan keikan vuositahdin. Kuten Eddie Vedder sanoi: tuossa keikkamäärässä on vielä Jennifer Lopezilla vähän tekemistä. Mutta oikeastaan avasin ketjun tämän merkkipäivän 15v iän kunniaksi, onko muilla mietteitä tästä erikoisesta bändistä?
Loppuun pari linkkivinkkiä bändin eri vaiheista:
- Now I Wanna Sniff Some Glue (1974, CBGBs)
- Havana Affair (1977, London - It's Alive)
- I Wanna Be Sedated (1988, Provinssirock - Seinäjoki)
- Blitzkrieg Bop (1996, Los Angeles - viimeinen keikka)
Viimeksi muokattu: