Täytyy myöntää, että olin erittäin positiivisesti yllättynyt Teemun esiintymisestä olympialaisissa. Ennen turnausta (kun vielä M. Koivu, S. Koivu ja Filppula olivat laskelmissa mukana) epäilin, että mihin rooliin mies sopisi ja missä kunnossa olisi turnauksessa. Kun sitten poisjääntejä tuli, joutui Teemu poikkeukselliseen tilanteeseen ja ottamaan mm. kapteenin roolin itselleen. Uskon, että tällä oli erittäin iso merkitys siihen, että homma muovautui oikeaan suuntaan.
Taisin myös ennen turnausta pohtia sitä, että mikäli Teemu ei saa vastuuta, hän ei pelaa hyvin. Mutta mikäli saa vastuuta eikä pelaa hyvin, niin se vaikuttaa laskevasti Leijonien onnistumiseen. Saunan lauteilla -filosofiaa, mutta tässä vaiheessa en tiennyt sitä mikä selvisi turnauksen aikana, että Teemu oli tosissaan treenannut erityisesti olympialaisia silmällä pitäen ja halusi todellakin näyttää, että hän on yksi suurista ja tälle kaudelle tulee vielä onnistumisia.
Olihan turnauksessa ns. pehmeitä hetkiä, jolloin numerolta 8 on tottunut näkemään "mies vie kiekkoa eikä kiekko miestä" -peliä ja lättyä pelattiin aika ajoin ehkä liiaksi Teemulle (kun olisi voinut pelaaja yrittää itse omaa ratkaisua) ja mies epäonnistui mm. Ruotsia vastaan paraatipaikaltaan ampumalla matalan sen sijaan, että olisi nuoruuspäiviensä tapaan nostanut vaikeastakin syötöstä ylös. MUTTA. Teemu onnistui kuitenkin erittäin tärkeissä paikoissa ja oli varmasti se tekijä kapteenina, joka sai joukkueen liekkeihin ja ylisuorittamaan. Rooli oli kapteenin viitan takia erilainen ja myös tietenkin siksi, että kyseessä olivat miehen viimeiset kisat ja jäähyväiset. Kaveri halusi jättää jäälle kaiken ja näyttää vielä kerran. Juuri tästä syystä Teemu kiillotti kilpensä.
Pronssipelistä. Lopputulosta katsomalla ja ottelua näkemättä voisi luulla, että peli oli huonotasoinen ja Leijonat ylivoimaisia. Totuushan on (ainakin oma vahva mielipide), että peli oli erittäin viihdyttävä (huomattavasti parempi kuin loppuottelu, jossa Tre Kronor oli "no cojones") ja tasainen. Peli ratkesi vasta kolmannessa erässä, 3-0:ssa ja USA:n selkäranka napsahti. Sitä ennen oli tolppaa ja epäonnistuneita rankkareita. Tämän ottelun tulen muistamaan yhtenä historian parhaimmista ja alleviivatusti sellaisena, jossa Leijonat kontrolloi omalla pelillään. Aivan kuten välierässä Torinossa 2006 Venäjää vastaan.
Ymmärrän kolikon toisen puolen Teemunkin suhteen. Kaveri on saanut paljon, menestynyt, hankkinut materiaa ja osittain kerännyt itselleen myös lellikin mainetta - pelaajana joka on kärkkynyt vain maaleja, iskenyt ison tukun ylivoimalla ja ollut aina riippuvainen hyvästä pelikaverista. Täytyy kuitenkin muistaa tässäkin kaksi asiaa: 1) menestys ei tule ilmaiseksi 2) millä muodoin Teemu poikkeaa ulkomaalaisista superkollegoistaan ja legendoista. Jälkimmäiseen vastaus on siinä, että Suomessa ollaan kateellisia toisen menestystä kohtaan ja halutaan mollata, jotta asetelma tasoittuisi oman pään sisällä edes jonkin verran. Meillä ei ole valitettavasti ole vielä kulttuuria, jossa naapurin menestyksestä voisi iloita, koska ensimmäisenä on mielessä jotain muuta. Tämänkin suhteen ollaan menossa parempaan suuntaan ja pian otteluita voi katsoa myös sellaisessa ilmapiirissä, missä ei tarvitse kuunnella kisakatsomon muiden osallistujien itkua vastustajan tehtyä maalin, että tämä peli on jo hävitty. Ja osataan riemuita voitosta, vaikka se tulisi ns. huonolla pelillä - voitto on voitto, tyyliä ei muistele kukaan historian kirjoissa.
Meni vähän off-topiciksi ja pidemmällä virkkeellä, mutta se minulle suotakoon, koska en ole hetkeen kirjoittanut :)