Olipa kerran lähiö, jossa asui Urpontien varrella 13 perhettä omakotitaloissaan, kukin huseeraten tavallaan; kuitenkin toisiansa alati tarkkaillen ja valmiina mitä merkillisimpiin liikkeisiin siltä varalta, ettei kukaan pääsisi erottumaan liiaksi toisistaan. Kadunvarren näennäinen rauha olisi paljastunut vallan toisenlaiseksi, mikäli joku ulkopuolinen olisi päässyt katsomaan asioita kärpäsenä katossa.
Kadun peräpäässä asustelivat Jorma, Ilkka ja Jukka perheineen. Isännät eivät päässeet mitenkään erityisesti koreilemaan asumuksillaan tai autoillaan, kuitenkin elintilaa kullekin Urpontien peräkierukasta kaikille löytyi. Talous oli tosin tiukemmalla kuin muilla kadun asukkailla, siitä ei käy kiistäminen.
Kyllähän isännät olivat kovasti koettaneet noukkia vinkkejä ja vihjeitä, kuinka kasvattaa perheensä tulopuolta, mutta jonkinlainen sassarointi väärään aikaan ja väärässä paikassa oli sangen tyypillistä ja ilmiö tuppasi huolehtimaan siitä, että tilien saldot pysyivät minimissä ja vaimojen vaatimukset saivat erilaiset luottokortit vinkumaan pahaenteisestikin; siinä sitä oli tekemistä, ettei plastiikan kuumotus äitynyt liiankin kovaksi muutoin viileässä Urpontien perukassa.
No, evästä kuitenkin pöydässä riitti ja jonkinlainen toivo paremmasta huomisesta sai herrat jaksamaan, vaikka pään hakkaaminen petäjään tahtoi käydä jo hieman liian kivuliaaksi ja pitämään ajatukset matalana. Harrastuksiakin oli miehillä, niinkuin tietysti kaikilla perheenjäsenilläkin.
Jorma oli kova lintubongari. Taivaalle kiikarointi ja pusikossa kyttäily oli kiinnostanut häntä jo pienestä pitäen ja kauan sitten olikin syntynyt päätös panostaa enemmänkin tähän asiaan. Eikä aikaakaan kun kotimaiset siivekkäät oli bongattu vuodesta toiseen ja jotain uutta oli pitänyt keksiä. Niinpä Jorman tie olikin vienyt merilintujen pariin ja ikuinen rakkaus erästä Urpontiellä tuntematonta lörppöleukaa kohti olikin syntynyt lähtemättömästi. Pelikaani oli vienyt Jorman sydämen lähtemättömästi ja lopullisesti, eikä mies enää mistään töyhtöhyypistä tai kirjosiepoista enää välittänytkään Pelikaanin pussileuna lepattaessa autereisella iltataivaalla.
Ilkka taasen oli intohimoinen avaruusmies. Niin, ei hän tietenkään mikään astronautti ollut, eikä sen kummemmin ollut perehtynyt aiheeseen niinkuin virallisemmin taikka jonkun diploomin merkeissä. Olipahan vain aikanaan nuorena poikana yhdessä äidin ja isän kanssa katsonut kuinka Sputnik oli kiertänyt taivaankannella ja siitä lähtien nuo ylhäiset näkymät olivat Ilkan sielunpeilinä tekipä hän mitä muuta tahansa. Kaikennäköistä okulaaria ja kaukoputkea olikin kertynyt Ilkan autotalliin ja takapihalle, mistä myös riitti muun perheen kanssa ähinää puolesta ja vastaan.
Jukka oli toiminnan mies. Tyhjästä on tosin paha nyhjäistä, mutta siltikin miehen kekseliäisyys oli jopa hämmästyttävääkin, pääasia ettei paikalleen jääty makaamaan. Jukan motto oli muototunut erään valtakunnallisen mystikon leiskautuksista:
-"se on fifty-siksty tän homman kanssa, jos ottaa niin ei annakkaan" kuului harva se päivä Jukan sanomana - tai laulamana. Kaikkea piti yrittää ja monesti sattui hommat onnistumaankin, tosin enemmän ehkä onnella kuin ymmärryksellä. Siltikin elämä meni eteenpäin, siitä ei käy kiistäminen. Jonkinlainen merkillinen juttu Jukan tohuihin kuitenkin liittyi, nimittäin joka ilta hampaanpesun jälkeen mies jäi tuijottamaan kaihoisasti lavuaariin, kun vesi virtasi alas viemäriin. Se oli niin jännän näköinen hurrikaani, kun vesi pyöri alaspäin näkymättömiin!
Urpontiellä oli toki muitakin asukkeja, kuten sanottua - seuraavina asukkeina olivat Juhani, Christian, Jyrki ja Risto. Ja siinä vasta olikin porukka, jokainen aivan omanlaisensa epeli millä tahansa mittarilla katsottuna!
Juhani oli mies joka ei jäänyt sanattomaksi - ei tosiaankaan. Sen saivat tuta nahoissaan koko lähiön asukit, ei pelkästään Urpontieläiset. Eikä mitkään sivistyssanat olleet outoja Juhanin sanavarastossa, päinvastoin. Jos mies ei jotakin asiaa siinä tilanteessa muistanut sivistyssanoilla, niin niitä keksittiin tarpeen mukaan. Juhani oli kova mies yrittämään jos jonkinnäköistä harrastusta, tuppasi vain käymään niin että enemmän syntyi ideoita kuin valmista jälkeä. Niin ainakin muiden asukkien mielestä, nimittäin vuosien varrella oli Juhanin visiot rakentuneet niin mehiläisiin ja hunajabisnekseen, eurooppalaiseen kyltyyriin eri muodoissaan, pienten petoeläinten turkinkasvatukseen. Sun muihin, mitä nyt mieleen sattui tulemaan. Viimeisin prinsiippi rakentui todelliseen uhkapeliin, nimittäin pokeriin. Back to basics sanoi Juhani ässä takuuvarmasti hihassaan. Siinä saivat Urpontien isännät olla tarkkana, etteivät tulleet putsatuksi liian usein lauantai-iltojen korttiringissä.
Chrstian oli toista maata, tykkäsi että jos rahaa oli niin se sai myös näkyä. Mitäs pahaa siinä oli? Rahaa tosiaankin oli, nimittäin hänen hyvä kaveri Jussi oli netonnut sukunsa makkarabisneksillä semmoisen saldon, ettei pankkikirjan sivunleveys riittänyt desimaalien näyttämiseen. Jussi oli höveli mies ja Christianin kuviot tuppasivat maksamaan. Ei sillä, mielellään Jussi oli kyllä itsekin tunkemassa nokkaansa kaikenmaailman asioihin ja monesti tulopuolelle ei tullut paikkoja hillittömän menekin kiihtyessä. Grande idea oli herroilla syntynyt eräänä iltana saunan jälkeen makkaraa paistaessa - Bluesista tehdään valkoisen miehen musiikkia ja vaikka väkisin! Eikä hommissa säästeltäisi, johan se oli nyt selvä homma, että metsien miehet saataisiin kyllä hylkäämään metsäradiot ja puuvillapeltojen sulosävelet saataisiin tilalle. Ehdottomasti, laadusta viis kunhan kuoret olivat koreat!
Entäpä Jyrki sitten? Jyrki oli sangen tasapainoinen kaveri, ei siinä mitään. Viimevuosina elämä oli asettunut kohtalaisen mukavasti uomiinsa, vaikkakin kaikenlaisia kommelluksiakin oli sattunut matkanvarrelle. Jyrki oli kova poika rassaamaan lukkoja. Nii-in, kaikenlaisia lukkoja iästä ja mallista riippumatta. Lukko kuin lukko. Eikä niillä avaimilla ollut niin väliä, kyllä Jyrki osasi avata ne omillakin virityksillä. Salainen ase tässä oli ketunkarvalla päällystetty tiirikka, jota ei takuulla edes valtakunnan murtomiehiltä löytynyt, ei! Repolaisen karva sai minkä tahansa metallin säkenöimään ja elämään, eikä mutkikkaatkaan rakenteet olleet esteenä. Paitsi kylmässä, varsinkin jos lukkoa yritti avata pohjoisessa. Siinä oli jokin merkillinen salaisuus, jota Jyrki ei tiennyt, ei vaikka kuinka oli asiaa pohtinut. Lukko oli lukossa, kun puhuri ja kylmyys ylitti parikymmentä astetta.
Jyrkin lähinaapurina oli toinen varsin pätevä kaveri, nimittäin Risto. Hän asui perheinensä kivitalossa, jonka suunnitteluun ja rakentamiseen oli tehty lujasti töitä. Riston aivoituksiin olivat vaikuttaneet erittäin paljon erilaiset linnoitukset, nuo muinaiset rakennelmat jotka henkivät ympärilleen voimaa ja kestävyyttä. Olipahan kivitalon päädyissä linnantornitkin, joiden huiput nousivat korkealle Urpontien silhuetissa. Sieltä oli hyvä tarkkailla ympäristön tapahtumia ja tuumailla maailman menoa. Ritarilinnaksi sitä monet kutsuivat, eikä rakennus tosiaan mikään peltilato ollutkaan. Risto tykkäsi värikkästä viireistä ja lipuista, joita liehuikin useampia korkeissa saloissa rakennuksen ympärillä. Tämä kaikki herättikin alituista kummastelua muiden isäntien joukossa, sillä kyllähän tuollaisen maksaminen vaati rahaa. Se kuitenkin tiedettiin, että Risto ei ollut mikään rahamies varsinaisesti, päinvastoin. Kova järjestömies, joka vannoi yhdistysten nimeen kuin kivitalonsa perustuksiin.
Eikä Urpontien asukit tähän vielä lopu, vaan jäljelle jäivätkin sitten kadun alkupään kuusi asukasta, jotka asuivat mitä erilaisimmissa asumuksissaan ja puuhastelivat vieläkin merkillisimmissä puuhissaan. Ikäänkuin jatkuvasti kilpaillakseen siitä, kuka olisi Urpontien merkittävin asukas, millä tahansa mittarilla katsottuna.
Kadun alkupäässä oli kolme asuntoa kadun molemmin puolin. Vasemmalla sivustalla asustivat Mikko, Risto ja Pentti eli tuttavallisemmin Pena. Kuten sanottua, yleiset elämänpuitteet olivat kaikilla heillä moitteettomassa kunnossa. Oli tilaa niin tontilla kuin asumusten sisällä, pihat kukoistivat ja kaikinpuolin asiat olivat kunnossa. Noin yleisesti ottaen.
Mikko tykkäsi oranssista väristä yli kaiken, eikä sitä voinut olla huomaamatta; auto oli oranssin värinen, talo oli maalattu oranssilla, kukkapenkit kasvoivat oransseja kukkia, Mikon vaatteet olivat yleensä oransseja jne. Mutta oli yksi asia, mikä ei ollut oranssia, ei todellakaan. Kuten sanontakin kuuluu, aina löytyy se musta lammas joukosta ja niin oli tässäkin asiassa tilanne. Nimittäin Mikko piti yli kaiken mustasta makkarasta ja punaisesta puolukkahillosta. Voi veljet, että hän siitä pitikin! Eikä siinä kaikki, Mikolla oli oma erityinen varasto ja kellaritila, jossa riitti tuota Mikon mielestä jumalten ravintoa yllin kyllin. Itseasiassa niin paljon, että sillä olisi elänyt koko Urpontien porukka useammankin kuukauden vaikka pula-aika olisi iskenyt. Varsinaisen syömisen lisäksi Mikon mielestä parasta tässä asiassa oli itse makkaran käsittely. Nimittäin makkaran paloittelu isolla tapparalla, jossa oli tukeva kahva ja rujon viiltävä terä! Oranssi esiliina tahtoi värjäytyä aika irvokkaankin näköiseksi, kun Mikko sivalteli tapparallaan makkaraa pienempiin paloihin, kunkin päivän tarpeita varten. Eikä aina pelkästään syömistäkään silmälläpitäen, vaan ihan huvin vuoksi.
Mikon naapuri Risto tykkäsi kyllä myös mustasta makkarasta, mutta vihasi yli kaiken sitä loputonta oranssin värin hehkua, joka loisti yötä päivää naapurin puolelta. Pthyi! Kissan viikset moiselle, eihän tuossa ollut jumalaari mitään järkeä! Risto oli sen sijaan kissaihmisiä, jos kuka. Kaikenlaiset katit olivat hienoja luontokappaleita, mutta erityisesti häntä kiehtoi tupsukorva, joka oli äärimmäisen arvaamaton terävine kynsineen ja katseineen. Vuosikausia Risto oli hakenut lupaa saada ikioma Ilves omaan tarhaansa ja niin vuosien taistelujen jälkeen haave oli toteutunut. Sielä se luontokappale vihdoinkin tassutteli huolellisesti rakennetussa aitauksessaan, jossa ei totisesti paremmin olisi voinut tuo peto viihtyä.
Puitteet olivat jopa paremmat, kuin Ristolla itsellään - mikäli nyt ihimisen ja eläimen oloja niin tasavertaisesti nyt kukaan pystyi vertailemaan. Ei tuo sattumaa ollut, vaan Riston huolellisen suunnittelun tulosta. Kyllä tuolle upealle luontokappaleelle saattoi luoda puitteet, jotka ylittivät omatkin olot, kunhan vain saisi ikuisesti tutkia tuota eläintä oman keittiön ikkunasta päivät pääksytysten. Ristolla oli toinenkin salaisuus tähän liittyen, nimittäin hän oli mielessään keksinyt pedolle nimen. Päätös oli syntynyt vuosikausia sitten, kuin kruunuksi ikuisen haaveen joskus toteutuessa. Pedon nimi oli Raimo; lyhyesti mutta ytimekkäästi. Siinä oli Riston mielestä jotain merkillisen vahvaa, herkkää ja kestävää - ihan kuin itse elämessäkin sen arvaamattomuutta unohtamatta. Raimo oli ainoa vaihtehto ja niin nimi oli merkattu virallisiin planketteihin sinä päivänä, kun kissa oli hänelle saapunut.
Urpontien vasemmanlaidan ensimmäinen asukas oli Pena. Voi veljet, siinä vasta suhari! Ei ainakaan päässyt vaimo syyttämään tauno tasalakiksi, jonka elämä olisi yhtä ja samaa tavallista. Niin oli Pena ajatellut alttarille mennessään, tukka föönättynä ja parhaimpiinsa pyntättynä. Äksöniä piti olla, huolimatta siitä tuottiko äksöni aina niinkään hyvää tai hyödyllistä - kunhan sitä riitti. Penalla oli oma työhuone, jossa ei puuttunut tarvittavia vempaimia bisnesten hoitamisessa. Oli konetta jos jonkinlaista, mutta erityisesti fakseja. Niitä oli kaikenkaikkiaan yli 30 kipaletta, eri mallisia, eri värisiä, erilaisilla valoilla ja vaihtelevanlaatuisilla sun muilla tilpehööreillä varustettuna. Oli kotimaisia, oli ulkolaisia; rapakontakaisia malleja löytyi muutama, jostain takatukkamaasta oli joku malli, oli uusia yksilöitä ja vähän vanhempia samanlaisia. Merkkejä oli yhtämonta kuin malliakin ja jokaisella oli omanlaisensa luonne. Yksi malli oli nopea, toinen pelasi kelissä kuin kelissä vaikka sekoili ja kulutti mustetta kuin sieni, kolmas oli hidas mutta vakaa ja niin edelleen.
Yksi oli kuitenkin yli muiden, nimittäin kauppakamarin luovuttama valioyksilö; ainoa laatuaan, jollaista oli tehty vain yksi kappale, Penalle one and only. Se oli maaginen kultainen faksi, koristeltuna upeasti monenlaisin tavoin. Kruununa koko komeudelle oli säilytyskotelo, jonka päällä hapsotti Penan omat viikset kultakäsiteltynä, keskellään mittamattoman arvokas jalokivi upotettuna kultakaiverruksin. Viikset oli leikattu Penan 50 vuotispäivillä ja viety samantien kultasepälle käsittelyyn.
Tuo faksi kykeni sellaisiin suorituksiin, joita ei voinut aina edes ymmärtää. Ei kauppakamarin kaverit kuin Pena itsekään, kauppaa tuli vaikka siihen ei koskisikaan. Joskus tuntui siltä, että pelkkä ajatuskin jostakin hankittavasta asiasta sai valot vilkkumaan ja faksit laulamaan. Olikon tuossa masiinassa jotakin voodoohenkeä tai muinaisten shamaanien loitsuja? Oli miten oli, Penan asiat luistivat kuin raswattu salama, eikä ollut niin väliä miten se tapahtui. Mikäs siinä oli siemaillessa brändyä ja pähkiessä humidorin vieressä, että mitä plaatua sitä nyt nautiskelisi - hommat luistivat vaikka olisi ollut aina niin väliäkään.
Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä Urpontien asukeista olikin sitten vähintäin yhtä kova kolmikko, jotka asuttivat kadun oikeata reunaa asumuksissaan. Matti, Jouko ja Juha.
Matilla ei ollutkaan mikään pikkuinen mökki. Jos kokoa, näköä ja puitteita rehellisesti verrattiin, niin Matilla oli Urpontien komein talo. Neliöitä oli enemmän kuin kenenkään muun talossa, palvelusväkeä oli kymmeniä ja vierasvaraakin riitti; yläkerrassa oli erillisiä aitioita, joihin tarjoilut pelasivat ja tilaa riitti. Tarjoilut painoittuivat tosin limsapuoleen, sillä Matti piti keltaisesta ja joskus punaisesta Jaffasta. Jo pienen poikana oli Matti rakastunut tuohon juomaan, jota äiti oli tarjonnut juhlapäivinä ja joskus jopa arkenakin. Eikä sitä tarvinnut mistään lähikaupasta kotiin kantaa; Matilla oli omat systeeminsä, jolla jaffaa pullotettiin aina tarpeelliset määrät. Entinen autokauppias oli aikanaan tahkonnut hyvän potin, jolla kaikki tämä oli mahdollistunut.
Joukon elo oli myös auvvoisaa, jopa yltäkyltäistä. Talo oli Urpontien vieressä virtaavan joen rannalla ja siitäkös Jouko osasi muita muistuttaakin. Olisi kannattanut miettiä mihin tönönsä rakentaa.
Joukon sydän surisi kuitenkin ennenkaikkea mehiläisille. Ja nuo jännittävät surisijat tuottivat hunajaa, jota olikin vuosien mittaan syntynyt yllin kyllin, yli äyräidenkin. Siitä olivat saaneet osansa myös muut Urpontien asukit, kyllästymiseen asti. Ei päivääkään, ettei Jouko ollut tyrkyttämässä purkkejansa ovella, niin lukon ja faksin rasvaksi kuin vaikkapa mustan makkaran kyytipojaksi. Urpontien asukit olivatkin ajautuneet yhdessä vaiheessa jo puhtaan raivon partaalle, kun miehestä ei saanut mitään rauhaa. Jouko oli tyrkyttänyt hunajaansa muodossa jos toisessakin; kuohuviinihunajaa, hunajasinappia, hunajaa ja rapuja...
Juha oli tuoreimpia kadun asukkeja, mies oli ilmestynyt muutama vuosi sitten piirustustensa kanssa kadun varteen ja nyt komeili asumus heti Urpontien alkupäässä. Siinä Lekatien ja Urpontien kulmauksessa, tontilla jota kukaan muu ei ollut alunperin halunnut, mutta mihin Juha oli mielihyvin asettunut asumaan. Siinä kävi kuulemma alituinen puhuri pohjoisesta, eikä emännät tykänneet moisesta alkuunkaan. Mutta Juha perheineen ei ollut turhan kranttu ja mies oli päinvastoin ajatellut postiivisia puolia asiassa; ilma olisi raikasta ja varmasti muutakin hyötyä löytyisi. Juha oli varsinainen visionääri, jos kuka.
JATKUU...
Kadun peräpäässä asustelivat Jorma, Ilkka ja Jukka perheineen. Isännät eivät päässeet mitenkään erityisesti koreilemaan asumuksillaan tai autoillaan, kuitenkin elintilaa kullekin Urpontien peräkierukasta kaikille löytyi. Talous oli tosin tiukemmalla kuin muilla kadun asukkailla, siitä ei käy kiistäminen.
Kyllähän isännät olivat kovasti koettaneet noukkia vinkkejä ja vihjeitä, kuinka kasvattaa perheensä tulopuolta, mutta jonkinlainen sassarointi väärään aikaan ja väärässä paikassa oli sangen tyypillistä ja ilmiö tuppasi huolehtimaan siitä, että tilien saldot pysyivät minimissä ja vaimojen vaatimukset saivat erilaiset luottokortit vinkumaan pahaenteisestikin; siinä sitä oli tekemistä, ettei plastiikan kuumotus äitynyt liiankin kovaksi muutoin viileässä Urpontien perukassa.
No, evästä kuitenkin pöydässä riitti ja jonkinlainen toivo paremmasta huomisesta sai herrat jaksamaan, vaikka pään hakkaaminen petäjään tahtoi käydä jo hieman liian kivuliaaksi ja pitämään ajatukset matalana. Harrastuksiakin oli miehillä, niinkuin tietysti kaikilla perheenjäsenilläkin.
Jorma oli kova lintubongari. Taivaalle kiikarointi ja pusikossa kyttäily oli kiinnostanut häntä jo pienestä pitäen ja kauan sitten olikin syntynyt päätös panostaa enemmänkin tähän asiaan. Eikä aikaakaan kun kotimaiset siivekkäät oli bongattu vuodesta toiseen ja jotain uutta oli pitänyt keksiä. Niinpä Jorman tie olikin vienyt merilintujen pariin ja ikuinen rakkaus erästä Urpontiellä tuntematonta lörppöleukaa kohti olikin syntynyt lähtemättömästi. Pelikaani oli vienyt Jorman sydämen lähtemättömästi ja lopullisesti, eikä mies enää mistään töyhtöhyypistä tai kirjosiepoista enää välittänytkään Pelikaanin pussileuna lepattaessa autereisella iltataivaalla.
Ilkka taasen oli intohimoinen avaruusmies. Niin, ei hän tietenkään mikään astronautti ollut, eikä sen kummemmin ollut perehtynyt aiheeseen niinkuin virallisemmin taikka jonkun diploomin merkeissä. Olipahan vain aikanaan nuorena poikana yhdessä äidin ja isän kanssa katsonut kuinka Sputnik oli kiertänyt taivaankannella ja siitä lähtien nuo ylhäiset näkymät olivat Ilkan sielunpeilinä tekipä hän mitä muuta tahansa. Kaikennäköistä okulaaria ja kaukoputkea olikin kertynyt Ilkan autotalliin ja takapihalle, mistä myös riitti muun perheen kanssa ähinää puolesta ja vastaan.
Jukka oli toiminnan mies. Tyhjästä on tosin paha nyhjäistä, mutta siltikin miehen kekseliäisyys oli jopa hämmästyttävääkin, pääasia ettei paikalleen jääty makaamaan. Jukan motto oli muototunut erään valtakunnallisen mystikon leiskautuksista:
-"se on fifty-siksty tän homman kanssa, jos ottaa niin ei annakkaan" kuului harva se päivä Jukan sanomana - tai laulamana. Kaikkea piti yrittää ja monesti sattui hommat onnistumaankin, tosin enemmän ehkä onnella kuin ymmärryksellä. Siltikin elämä meni eteenpäin, siitä ei käy kiistäminen. Jonkinlainen merkillinen juttu Jukan tohuihin kuitenkin liittyi, nimittäin joka ilta hampaanpesun jälkeen mies jäi tuijottamaan kaihoisasti lavuaariin, kun vesi virtasi alas viemäriin. Se oli niin jännän näköinen hurrikaani, kun vesi pyöri alaspäin näkymättömiin!
Urpontiellä oli toki muitakin asukkeja, kuten sanottua - seuraavina asukkeina olivat Juhani, Christian, Jyrki ja Risto. Ja siinä vasta olikin porukka, jokainen aivan omanlaisensa epeli millä tahansa mittarilla katsottuna!
Juhani oli mies joka ei jäänyt sanattomaksi - ei tosiaankaan. Sen saivat tuta nahoissaan koko lähiön asukit, ei pelkästään Urpontieläiset. Eikä mitkään sivistyssanat olleet outoja Juhanin sanavarastossa, päinvastoin. Jos mies ei jotakin asiaa siinä tilanteessa muistanut sivistyssanoilla, niin niitä keksittiin tarpeen mukaan. Juhani oli kova mies yrittämään jos jonkinnäköistä harrastusta, tuppasi vain käymään niin että enemmän syntyi ideoita kuin valmista jälkeä. Niin ainakin muiden asukkien mielestä, nimittäin vuosien varrella oli Juhanin visiot rakentuneet niin mehiläisiin ja hunajabisnekseen, eurooppalaiseen kyltyyriin eri muodoissaan, pienten petoeläinten turkinkasvatukseen. Sun muihin, mitä nyt mieleen sattui tulemaan. Viimeisin prinsiippi rakentui todelliseen uhkapeliin, nimittäin pokeriin. Back to basics sanoi Juhani ässä takuuvarmasti hihassaan. Siinä saivat Urpontien isännät olla tarkkana, etteivät tulleet putsatuksi liian usein lauantai-iltojen korttiringissä.
Chrstian oli toista maata, tykkäsi että jos rahaa oli niin se sai myös näkyä. Mitäs pahaa siinä oli? Rahaa tosiaankin oli, nimittäin hänen hyvä kaveri Jussi oli netonnut sukunsa makkarabisneksillä semmoisen saldon, ettei pankkikirjan sivunleveys riittänyt desimaalien näyttämiseen. Jussi oli höveli mies ja Christianin kuviot tuppasivat maksamaan. Ei sillä, mielellään Jussi oli kyllä itsekin tunkemassa nokkaansa kaikenmaailman asioihin ja monesti tulopuolelle ei tullut paikkoja hillittömän menekin kiihtyessä. Grande idea oli herroilla syntynyt eräänä iltana saunan jälkeen makkaraa paistaessa - Bluesista tehdään valkoisen miehen musiikkia ja vaikka väkisin! Eikä hommissa säästeltäisi, johan se oli nyt selvä homma, että metsien miehet saataisiin kyllä hylkäämään metsäradiot ja puuvillapeltojen sulosävelet saataisiin tilalle. Ehdottomasti, laadusta viis kunhan kuoret olivat koreat!
Entäpä Jyrki sitten? Jyrki oli sangen tasapainoinen kaveri, ei siinä mitään. Viimevuosina elämä oli asettunut kohtalaisen mukavasti uomiinsa, vaikkakin kaikenlaisia kommelluksiakin oli sattunut matkanvarrelle. Jyrki oli kova poika rassaamaan lukkoja. Nii-in, kaikenlaisia lukkoja iästä ja mallista riippumatta. Lukko kuin lukko. Eikä niillä avaimilla ollut niin väliä, kyllä Jyrki osasi avata ne omillakin virityksillä. Salainen ase tässä oli ketunkarvalla päällystetty tiirikka, jota ei takuulla edes valtakunnan murtomiehiltä löytynyt, ei! Repolaisen karva sai minkä tahansa metallin säkenöimään ja elämään, eikä mutkikkaatkaan rakenteet olleet esteenä. Paitsi kylmässä, varsinkin jos lukkoa yritti avata pohjoisessa. Siinä oli jokin merkillinen salaisuus, jota Jyrki ei tiennyt, ei vaikka kuinka oli asiaa pohtinut. Lukko oli lukossa, kun puhuri ja kylmyys ylitti parikymmentä astetta.
Jyrkin lähinaapurina oli toinen varsin pätevä kaveri, nimittäin Risto. Hän asui perheinensä kivitalossa, jonka suunnitteluun ja rakentamiseen oli tehty lujasti töitä. Riston aivoituksiin olivat vaikuttaneet erittäin paljon erilaiset linnoitukset, nuo muinaiset rakennelmat jotka henkivät ympärilleen voimaa ja kestävyyttä. Olipahan kivitalon päädyissä linnantornitkin, joiden huiput nousivat korkealle Urpontien silhuetissa. Sieltä oli hyvä tarkkailla ympäristön tapahtumia ja tuumailla maailman menoa. Ritarilinnaksi sitä monet kutsuivat, eikä rakennus tosiaan mikään peltilato ollutkaan. Risto tykkäsi värikkästä viireistä ja lipuista, joita liehuikin useampia korkeissa saloissa rakennuksen ympärillä. Tämä kaikki herättikin alituista kummastelua muiden isäntien joukossa, sillä kyllähän tuollaisen maksaminen vaati rahaa. Se kuitenkin tiedettiin, että Risto ei ollut mikään rahamies varsinaisesti, päinvastoin. Kova järjestömies, joka vannoi yhdistysten nimeen kuin kivitalonsa perustuksiin.
Eikä Urpontien asukit tähän vielä lopu, vaan jäljelle jäivätkin sitten kadun alkupään kuusi asukasta, jotka asuivat mitä erilaisimmissa asumuksissaan ja puuhastelivat vieläkin merkillisimmissä puuhissaan. Ikäänkuin jatkuvasti kilpaillakseen siitä, kuka olisi Urpontien merkittävin asukas, millä tahansa mittarilla katsottuna.
Kadun alkupäässä oli kolme asuntoa kadun molemmin puolin. Vasemmalla sivustalla asustivat Mikko, Risto ja Pentti eli tuttavallisemmin Pena. Kuten sanottua, yleiset elämänpuitteet olivat kaikilla heillä moitteettomassa kunnossa. Oli tilaa niin tontilla kuin asumusten sisällä, pihat kukoistivat ja kaikinpuolin asiat olivat kunnossa. Noin yleisesti ottaen.
Mikko tykkäsi oranssista väristä yli kaiken, eikä sitä voinut olla huomaamatta; auto oli oranssin värinen, talo oli maalattu oranssilla, kukkapenkit kasvoivat oransseja kukkia, Mikon vaatteet olivat yleensä oransseja jne. Mutta oli yksi asia, mikä ei ollut oranssia, ei todellakaan. Kuten sanontakin kuuluu, aina löytyy se musta lammas joukosta ja niin oli tässäkin asiassa tilanne. Nimittäin Mikko piti yli kaiken mustasta makkarasta ja punaisesta puolukkahillosta. Voi veljet, että hän siitä pitikin! Eikä siinä kaikki, Mikolla oli oma erityinen varasto ja kellaritila, jossa riitti tuota Mikon mielestä jumalten ravintoa yllin kyllin. Itseasiassa niin paljon, että sillä olisi elänyt koko Urpontien porukka useammankin kuukauden vaikka pula-aika olisi iskenyt. Varsinaisen syömisen lisäksi Mikon mielestä parasta tässä asiassa oli itse makkaran käsittely. Nimittäin makkaran paloittelu isolla tapparalla, jossa oli tukeva kahva ja rujon viiltävä terä! Oranssi esiliina tahtoi värjäytyä aika irvokkaankin näköiseksi, kun Mikko sivalteli tapparallaan makkaraa pienempiin paloihin, kunkin päivän tarpeita varten. Eikä aina pelkästään syömistäkään silmälläpitäen, vaan ihan huvin vuoksi.
Mikon naapuri Risto tykkäsi kyllä myös mustasta makkarasta, mutta vihasi yli kaiken sitä loputonta oranssin värin hehkua, joka loisti yötä päivää naapurin puolelta. Pthyi! Kissan viikset moiselle, eihän tuossa ollut jumalaari mitään järkeä! Risto oli sen sijaan kissaihmisiä, jos kuka. Kaikenlaiset katit olivat hienoja luontokappaleita, mutta erityisesti häntä kiehtoi tupsukorva, joka oli äärimmäisen arvaamaton terävine kynsineen ja katseineen. Vuosikausia Risto oli hakenut lupaa saada ikioma Ilves omaan tarhaansa ja niin vuosien taistelujen jälkeen haave oli toteutunut. Sielä se luontokappale vihdoinkin tassutteli huolellisesti rakennetussa aitauksessaan, jossa ei totisesti paremmin olisi voinut tuo peto viihtyä.
Puitteet olivat jopa paremmat, kuin Ristolla itsellään - mikäli nyt ihimisen ja eläimen oloja niin tasavertaisesti nyt kukaan pystyi vertailemaan. Ei tuo sattumaa ollut, vaan Riston huolellisen suunnittelun tulosta. Kyllä tuolle upealle luontokappaleelle saattoi luoda puitteet, jotka ylittivät omatkin olot, kunhan vain saisi ikuisesti tutkia tuota eläintä oman keittiön ikkunasta päivät pääksytysten. Ristolla oli toinenkin salaisuus tähän liittyen, nimittäin hän oli mielessään keksinyt pedolle nimen. Päätös oli syntynyt vuosikausia sitten, kuin kruunuksi ikuisen haaveen joskus toteutuessa. Pedon nimi oli Raimo; lyhyesti mutta ytimekkäästi. Siinä oli Riston mielestä jotain merkillisen vahvaa, herkkää ja kestävää - ihan kuin itse elämessäkin sen arvaamattomuutta unohtamatta. Raimo oli ainoa vaihtehto ja niin nimi oli merkattu virallisiin planketteihin sinä päivänä, kun kissa oli hänelle saapunut.
Urpontien vasemmanlaidan ensimmäinen asukas oli Pena. Voi veljet, siinä vasta suhari! Ei ainakaan päässyt vaimo syyttämään tauno tasalakiksi, jonka elämä olisi yhtä ja samaa tavallista. Niin oli Pena ajatellut alttarille mennessään, tukka föönättynä ja parhaimpiinsa pyntättynä. Äksöniä piti olla, huolimatta siitä tuottiko äksöni aina niinkään hyvää tai hyödyllistä - kunhan sitä riitti. Penalla oli oma työhuone, jossa ei puuttunut tarvittavia vempaimia bisnesten hoitamisessa. Oli konetta jos jonkinlaista, mutta erityisesti fakseja. Niitä oli kaikenkaikkiaan yli 30 kipaletta, eri mallisia, eri värisiä, erilaisilla valoilla ja vaihtelevanlaatuisilla sun muilla tilpehööreillä varustettuna. Oli kotimaisia, oli ulkolaisia; rapakontakaisia malleja löytyi muutama, jostain takatukkamaasta oli joku malli, oli uusia yksilöitä ja vähän vanhempia samanlaisia. Merkkejä oli yhtämonta kuin malliakin ja jokaisella oli omanlaisensa luonne. Yksi malli oli nopea, toinen pelasi kelissä kuin kelissä vaikka sekoili ja kulutti mustetta kuin sieni, kolmas oli hidas mutta vakaa ja niin edelleen.
Yksi oli kuitenkin yli muiden, nimittäin kauppakamarin luovuttama valioyksilö; ainoa laatuaan, jollaista oli tehty vain yksi kappale, Penalle one and only. Se oli maaginen kultainen faksi, koristeltuna upeasti monenlaisin tavoin. Kruununa koko komeudelle oli säilytyskotelo, jonka päällä hapsotti Penan omat viikset kultakäsiteltynä, keskellään mittamattoman arvokas jalokivi upotettuna kultakaiverruksin. Viikset oli leikattu Penan 50 vuotispäivillä ja viety samantien kultasepälle käsittelyyn.
Tuo faksi kykeni sellaisiin suorituksiin, joita ei voinut aina edes ymmärtää. Ei kauppakamarin kaverit kuin Pena itsekään, kauppaa tuli vaikka siihen ei koskisikaan. Joskus tuntui siltä, että pelkkä ajatuskin jostakin hankittavasta asiasta sai valot vilkkumaan ja faksit laulamaan. Olikon tuossa masiinassa jotakin voodoohenkeä tai muinaisten shamaanien loitsuja? Oli miten oli, Penan asiat luistivat kuin raswattu salama, eikä ollut niin väliä miten se tapahtui. Mikäs siinä oli siemaillessa brändyä ja pähkiessä humidorin vieressä, että mitä plaatua sitä nyt nautiskelisi - hommat luistivat vaikka olisi ollut aina niin väliäkään.
Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä Urpontien asukeista olikin sitten vähintäin yhtä kova kolmikko, jotka asuttivat kadun oikeata reunaa asumuksissaan. Matti, Jouko ja Juha.
Matilla ei ollutkaan mikään pikkuinen mökki. Jos kokoa, näköä ja puitteita rehellisesti verrattiin, niin Matilla oli Urpontien komein talo. Neliöitä oli enemmän kuin kenenkään muun talossa, palvelusväkeä oli kymmeniä ja vierasvaraakin riitti; yläkerrassa oli erillisiä aitioita, joihin tarjoilut pelasivat ja tilaa riitti. Tarjoilut painoittuivat tosin limsapuoleen, sillä Matti piti keltaisesta ja joskus punaisesta Jaffasta. Jo pienen poikana oli Matti rakastunut tuohon juomaan, jota äiti oli tarjonnut juhlapäivinä ja joskus jopa arkenakin. Eikä sitä tarvinnut mistään lähikaupasta kotiin kantaa; Matilla oli omat systeeminsä, jolla jaffaa pullotettiin aina tarpeelliset määrät. Entinen autokauppias oli aikanaan tahkonnut hyvän potin, jolla kaikki tämä oli mahdollistunut.
Joukon elo oli myös auvvoisaa, jopa yltäkyltäistä. Talo oli Urpontien vieressä virtaavan joen rannalla ja siitäkös Jouko osasi muita muistuttaakin. Olisi kannattanut miettiä mihin tönönsä rakentaa.
Joukon sydän surisi kuitenkin ennenkaikkea mehiläisille. Ja nuo jännittävät surisijat tuottivat hunajaa, jota olikin vuosien mittaan syntynyt yllin kyllin, yli äyräidenkin. Siitä olivat saaneet osansa myös muut Urpontien asukit, kyllästymiseen asti. Ei päivääkään, ettei Jouko ollut tyrkyttämässä purkkejansa ovella, niin lukon ja faksin rasvaksi kuin vaikkapa mustan makkaran kyytipojaksi. Urpontien asukit olivatkin ajautuneet yhdessä vaiheessa jo puhtaan raivon partaalle, kun miehestä ei saanut mitään rauhaa. Jouko oli tyrkyttänyt hunajaansa muodossa jos toisessakin; kuohuviinihunajaa, hunajasinappia, hunajaa ja rapuja...
Juha oli tuoreimpia kadun asukkeja, mies oli ilmestynyt muutama vuosi sitten piirustustensa kanssa kadun varteen ja nyt komeili asumus heti Urpontien alkupäässä. Siinä Lekatien ja Urpontien kulmauksessa, tontilla jota kukaan muu ei ollut alunperin halunnut, mutta mihin Juha oli mielihyvin asettunut asumaan. Siinä kävi kuulemma alituinen puhuri pohjoisesta, eikä emännät tykänneet moisesta alkuunkaan. Mutta Juha perheineen ei ollut turhan kranttu ja mies oli päinvastoin ajatellut postiivisia puolia asiassa; ilma olisi raikasta ja varmasti muutakin hyötyä löytyisi. Juha oli varsinainen visionääri, jos kuka.
JATKUU...