Ensimmäiseksi on sanottava että tämä (SaiPa-kotipeli 19.10) oli se peli jonka jälkeen on pakko muuttaa omaa suhtautumista tämän kauden Tapparaan ja odotuksiin joukkueen menestyksestä. Ei puhuta enää runkosarjan kärkisijoista, vaan puhutaan mieluummin pääsystä säälipleijareihin. Tähän asti (14 ottelua) nähtyyn peilaten riittää mulle varsin hyvin, nyt kun alkushokista on toivuttu. Tämä on pakko tehdä jo oman yleisen viihtyvyydenkin kannalta, minä itse ja lähipiirikään tuskin diggaa koko pitkää kautta kotipelien jälkeen kiukkuisena ja manailevana kotiin tulevasta tyypistä. On annettava periksi, suostuttava siihen että suurta menestystä ei tarvitse odotella tänä keväänäkään, on relattava. Helpottaa.
Eri asia sitten on miten tällaiseen välinpitämättömyyteen pystyy pidemmän päälle. Mutta jos ilta toisen jälkeen kohdataan aina vaan katkerampia tappioita samoista syistä johtuen, niin ehkä pitää vaan hyväksyä ettei tämän kauden Tappara ole valmis taistelemaan sarjan kärkisijoista eikä kaikki ole kiinni vaan ilta toisensa perään joukkuetta vainoavasta huonosta onnesta. Toki olen ensimmäisenä valmis muuttamaan omaa näkemystä jos peliesitykset antavat siihen aihetta, mutta tällä hetkellä olotila on varsin skeptinen.
Mikä sitten tämän hetken Tapparassa on vialla? No, ainakin se, että ei edes kovin vaaralliselta vaikuttava SaiPa hakee täältä täyden pistepotin lokakuun puolivälin tärkeässä pelissä johon kotijoukkueella on ollut aikaa valmistautua monta täyttä vuorokautta. Ottelussa, johon maanantain kävelypeliin pettynyt kotiyleisö odottaa täydellä höyryllä päälle painavaa kotijoukkuetta. Tulos; ensimmäinen kunnon laukaus kohti Jani Niemistä n. 6 minuutin kohdalla, 0-1-tappioasemassa. Loput n. 54 minuuttia näytti periaatteessa hyvältä, Tappara hallitsi matsia eikä vierailla ollut paljon sanomista joitain yksittäisiä paikkoja lukuunottamatta. Kaikesta tästä huolimatta tärkein, eli täysi kolmen pisteen potti matkasi vieraiden mukana Lappeenrantaan. Turhauttavaa, ties kuinka monetta kertaa tänä syksynä.
Mutta onko tämä vääryyden ja turhautuneisuuden sekoitusta oleva tunnetila sittenkään vain Tappara-fanille langetettu julma ja epäoikeudenmukainen kohtalo, vai olisiko joukkueen omalla suorittamisella jotain tekemistä asian kanssa? Eikö jossain vaiheessa voittamista edellyttävä onni pitäisi myös oman tekemisen kautta ansaita? Vaikka aion olla kärsivällinen ja odottaa mihin pitkään tätä projektia suunnitellut valmennusjohto kauden mittaan pystyy, on pakko olla huolissaan muutamasta asiasta
1. Ylivoimapelaaminen. Tappara oli viime kaudella sarjan heikoimpia ylivoimajoukkueita, eikä se voinut jäädä sivusta asioita seuranneelta Rautakorvelta huomaamatta. Nyt mennään uuden kauden lokakuun loppupuolta, joukkueeseen on hommattu mm. kallis yv-spesialisti viivalle, ja joukkueen erikoistilanneluovuudesta vastaa 17- ja 18-vuotiaista pelaajista koostuva kaksikko jonka mukanaolosta valmennusjohdolla tuskin oli kovin tarkkaa mielikuvaa silloin kun tämän kauden kuvioita on suunniteltu. Kaiken lisäksi kaksikko vastaa suurelta osin myös koko joukkueen 5-5-hyökkäämisen tuloksellisuudesta. Barkovin lisäksi ei ole näköpiirissä pätevää ylivoiman pyörittäjää, vaikka joukkueeseen on panostettu satoja tuhansia euroja enemmän kuin viime kaudella. Sami Venäläisen asemaa ylivoimakuvioissa en myöskään ymmärrä. Venu tuo kyllä fyysisyydellään paljon 5-5-pelaamiseen, etenkin voimattomassa nyky-Tapparassa, mutta yv:llä tarvittaisiin juonikkuutta sekä nopeaa ja tarkkaa syöttöpelaamista johon rahkeet eivät riitä alkuunkaan. Rouhija voidaan lisätä mukaan siinä vaiheessa kun muuten homma on uomissaan, nyt se ei ole. Sama pätee Makkoseen, jolla ei ole yhtä ainutta avua auttaa joukkuetta ylivoimalla paitsi ehkä maalilla maskissa. Mutta siirrettäköön hänet siihen siinä vaiheessa kun sisäänvienti yms. pikkuseikat ovat kunnossa. Vuosikaudet SM-liigan kohdalla on puhuttu siitä kuinka tasaisessa sarjassa erikoistilannepelaaminen ratkaisee usein sen kuka korjaa pisteet. Miten näin kokeneen päävalmentajan alaisuudessa nykytilanne voi olla tämä?
2. Kaksinkamppailupelaaminen. Miten j-lauta on mahdollista että koko viikon huilannut kotijoukkue ei pääse ensimmäisen viiden minuutin aikana murtautumaan maalipaikoille SaiPaa vastaan? Syöttöjä kyllä hiotaan ja palautellaan pakeille, mutta missä on kaikki olennaisesti jääkiekkoon kuuluvat osa-alueet pelistä? Viime kaudella tuskailtiin ettei joukkueella ollut kunnollista pelitapaa, mutta kummasti kelkka kääntyi RD:n otettua ohjat ja joukkue alkoi voittaa kotipelejä yksinkertaisella sapluunalla. Miten pitkän kaavan mukaan kauteen valmistautunut Tappara on näin lapanen omassa kotiaskissa suunnilleen kaikkia vastustajia vastaan? Missä ovat taklaukset, maalilleajot, pitkät pyöritykset vastustajan päädyssä? Rautakorven mukaan joukkue on kyllä kunnossa, joten mistä ihmeestä voi kiikastaa?
3. Asennoituminen. Kannattajat ovat hienosti menneiden treenipelien jälkeen tuudittautuneet mitalipelimoodiin, allekirjoittanut mukaanlukien. Mikä karmeinta, Tapparan joukkue tuntuu myös jotenkin ajattelevan että tässä ollaan vähän parempia ja edistyksellisempiä kuin muut, ihan kohta oma pelitapa alkaa tuottaa tulosta jne. Voin kuitenkin tähän asti nähdyn perusteella sanoa, että jollei jotain konkreettista muutosta tapahdu, sijat 12-14 ovat tämän kauden Tapparalle realistinen tavoite. Joukkueurheilussa on usein tapana että joukkueen kesken henkeä luodaan erilaisilla hokemilla kuten "ollaan sarjan taistelevin joukkue" tai "ollaan sarjan luistelevin joukkue", joiden avulla sitten käännetään tiukkoja pelejä kotiin. Tämän hetken Tapparaa katsoessa on hyvin vaikea kuvitella että pukukopissa oltaisiin asennoiduttu olemaan sarjan taistelevin tai nöyrin joukkue. Ehkä treenikausi vaan jollain lailla väsytti ja/tai sai joukkueen kylläiseksi, mikä on näkynyt katkerina tappioina alkukaudesta kun pitäisi olla todella freesinä että pisteitä tarttuisi mukaan. Nyt kollektiivisesti vaan ihmetellään ilta toisen perään miksei vastustajan pakka sekoa meidän pelin edessä, vaikka kaikki tehdään viimeisen päälle oikein. Vai tehdäänkö?
4. Pelitapa. Tähän asti on vedetty samalla sapluunalla, kärsivälliseen kiekotteluun pyrkien omalta alueelta lähtien. Valitettavasti se maksaa jatkuvasti pisteitä ja jarruttaa yksittäisten pelaajien tunnetilan esilletuloa. Katsomoon tulee vaikutelma kuin osalla joukkueesta olisi käsijarru päällä kun mietitään miten pitäisi pelata, ja samalla unohdetaan kokonaan pelata. On todella turhauttavaa katsella kulmiin pyrkivää joukkuetta, joka hetken pyörimisen jälkeen menettää kiekon vastustajan puolustajille ja jälleen on palattu lähtöruutuun. Tämä kaikki kotikaukalossa! Joko kyse on fyysisistä puutteista (johon en suostu vieläkään Rautakorven joukkueessa uskomaan!) tai sitten pelitavallisista ongelmista. On todella toivottava että kyse on jälkimmäisestä, joka vielä on säätämisen myötä korjattavissa kesken kauden.
Siinä muutama ajatus joita tuli pyöriteltyä päässä SaiPa-pelin aikana, koko ajan vapauttavia maaleja toivoen, ja kolmannen erän lopussa tapahtunutta pahinta peläten. En toki tätä vuodatusta olisi sanoiksi pukenut jos lopputulos olisi ollut toinen, mutta jossain vaiheessa loputon tuloksen taakse katsominenkin menettää merkityksensä. Kolme pinnaa oli omassa mielessä tämän viikon peleistä vielä jonkinlainen tyydyttävä minimi, ja siihen on edelleen täydet mahdollisuudet. Nyt alkaa kuitenkin olla viimeinen hetki toimia.
