No niin, kausi on paketoitu ja hyvinhän se meni, vaikka osalla saattaa vielä katkera jälkimaku olla suussa. Synkkyyteen ei kuitenkaan ole aihetta, Tappara on palautettu Suomen huipulle ja ryminällä vielä. Kyllä se vain tuntuu olevan, että Jukka Rautakorpi on suunnilleen ainoa kaveri, joka tässä seurassa osaa vedellä oikeista naruista.
Tappara oli ties monen vuoden tauon jälkeen taas kiinnostava joukkue, pelasi hyvää lätkää ja voitti pelejä. Me täällä tiedämme, että kun kahvakiekkopuheet nousevat pintaan niin silloin on mitalinkiilto silmissä. Todellisuus oli (jälleen) kovin erilainen valtamedia lässytyksistä, sillä Rautakorpi peluutti yhtä Suomen moderneinta pelikirjaa. Tappara peli perustuu nimenomaan rohkeaan hyökkäyspelaamiseen ja kiekonhallintaan. Tästähän Jukka näpäytti heti ratkaisevan finaalin jälkeen.
Aina puhutaan kaikkea negatiivista mutta koskaan ei nosteta pinnalle sitä positiivista puolta, nyt ei pelattu mitään destruktiivista jääkiekkoa vaan päinvastoin. Siinä mielessä ymmärrän, jos Pasi Kaukorannan liaanikiekot eivät kunnioitusta herätä, semminkin kun Kaukoranta itse oli valmentamassa jääkiekkoa jota vastaan saarnasi vielä vuosi sitten. Varsinainen Juha Pajuoja siinäkin.
Rautakorpi teki mieletöntä työtä kun suhteuttaa sen lähtötilanteeseen. Joukkueen runko oli kuitenkin sitä samaa joka oli rämpinyt Sami Hirvosen pihapelikirjojen ja Risto Dufvan nihilistijääkiekon kanssa, ja tottunut kiertämään voittamisen kulttuurin kaukaa.
Pidän tämän ensimmäisen kauden suoritusta tavallaan jopa hämmästyttävän kovana rosteriin nähden, varsinkin, kun vielä kaksi huippuhyökkääjää loukkaantui HIFK-sarjassa. Ville Nieminen oli mielestäni täysin oikeassa sanoessaan, että joukkue pärjäsi ehkä jopa liian hyvin runkosarjassa eikä ollut vielä valmis näihin finaaleihin. Kyllähän se näkyi mm. rutiinitasossa.
Toisaalta runkosarjamenestys kertoo edelleen karua kieltään siitä millä tasolla SM-Liigan valmennus kauttaaltaan on. Yhdessä kaudessa modernilla pelikirjalla nostettiin joukkue pohjamudista sarjakakkoseksi. Toki Tapparalla oli laatuakin kentällä mutta ei rosteri siltikään mikään ylivoimaisen kova ollut.
Ensi kautta ajatellen odotukset voidaan pitää korkealla johtuen juuri tuosta pelikirjalähestymisestä. Tarkoitan siis sitä, että on turha verrata esim. Suikkasen Pelicansiin sillä Rautakorven peluuttama jääkiekko vaatii aivan erilaista kurinalaista pelaamista. Ja juuri tästä johtuen alati kehittyvä pelitapa on valtava voimavara. Tappara on kollektiivi.
Yksilötasolla kausi tarjosi hienoja hetkiä. Alla muutamia pelaajia, jotka mielestäni onnistuivat hyvin:
Jarno Koskiranta
Koskiranta hankittiin odotusarvoisesti ykkössentteriksi ja itse laskin, että 40-50 pistettä on vähimmäisvaatimus. Syksyllä peli oli vielä vähän hakemista mutta mitä pidemmälle kausi eteni, sen paremmin Koskiranta alkoi päästä kiinni sentteripelaamiseen ja oli lopulta kevyesti joukkueen paras hyökkääjä.
Vahva pelaaja, jolla on hyvä potku ja tehokas liuku, sekä mielestäni erinomaiset kädet. Erityisvahvuus on maalinedustapelaaminen, jossa on alati vaarallinen.
Tuukka Mäntylä
Aivan mieletön puolustaja. Mäntylällä on maine fyysisenä peruspakkina mutta kyllä hän nykyään ihan kaikkea muuta, kiekollinen pelaaminen on vuosien mittaan parantunut huimasti ja peliälyltään lienee tämän joukkueen paras pelaaja. SM-Liigassa ei yhtä monipuolisia pelaajia montaa ole.
Aleksander Barkov Jr.
Odotuksiakin oli mutta se tapa millä Sasha otti homman haltuun oli aika mieletön. Mahtava pelikieli ja se tapa millä hän on koko ajan pelin sisällä, on kyllä Suomessa poikkeuksellista. Ymmärtää hyökkäyspelaamisen rytmiä ehkä paremmin kuin yksikään muu sentteri tässä sarjassa, on loistava puolustaja ja tietokone päässä tikkaa siihen malliin ettei vääriä ratkaisuja tule.
Ville Nieminen
Janne Ojasen jälkeen Mr. Tappara. Olisiko Ville nyt sitten The Next One, jos Janne oli The Great One ;)
Kaikki ylisanat lienee käytetty mutta itse pidän Niemisessä siitä, että hän on todella jääkiekkoilija luihin ja ytimiin asti. Sen näkee kentällä ja sen kuulee puheista ja siitä miten peliä kunnioitetaan. Analyysit ovat sitä tasoa, että asiantuntijat kautta Suomen saavat hävetä silmät päästään, he kun taas eivät kunnioita peliä.
Olen vilpittömästi iloinen onnistuneesta kaudesta ja toivon, että vielä ehditään nämä Niäminen nostelemassa kannua Hakametsässä.
Juha Metsola
Tuli, näki ja voitti. Metsola ei ollut esittänyt aiemmilla kausilla yhtään mitään ja minullekin hän oli vähän sellainen kuriositeetti. Loistava runkosarja ja loistavat playoffit, sanottiin niistä muutamasta häkistä mitä tahansa. Moni tuntuu unohtaneen, että viimeisessä Porin ottelussa Metsola otti myös aivan maagisia torjuntoja.
Kiekkokansa valitti, että pelaa liikaa. Jukka ja Metsola tiesivät itse paremmin.
Antti Erkinjuntti
Joidenkin fanien kestoinhokki näytti nopeasi jo syksyllä, että mistä linkoaa. Jos saa peliinsä lisää tehoja, niin puhutaan ihan kevyesti EHT-tason pelaajasta. Loistava suojaamaan kiekkoa matalan painopisteensä ansiosta, vahva kroppa jolla pärjää laitakahinoissa, ja mielestäni käyttää aika hyvin terää juuri nopeissa pyörähdyksissä kulmissa.
Sopii Koskirannan kanssa erinomaisesti yhteen ja ihmettelen jos ensi kaudella ei 45 pinnaa mene rikki.
Markus Kankaanperä
Peruspuolustajien aatelia. Kankaanperä on hyvällä tavalla old school, taitaa molemmat sekä vanhan, että modernin jääkiekon mikä kertoo peliälystä. Old school siinä mielessä, että pelaa kovaa ja kärsii siitä jäähyjen muodossa mutta samalla antaa jämäkkää viestiä vastustajille: tervetuloa viidakkoon. Yksi ehdottomia suosikkipelaajiani aina ja varsinkin nyt.
Chris Connolly
Piskuinen taskuraketti jolla on kahden pelaajan työmoraali. Connolly vaikutti vielä elokuussa tusinakaverilta isojen poikien peleissä mutta kun sai onnistumisten kautta pelin kulkemaan niin en olisi vaihtanut yhteenkään SM-Liigan ulkomaalaiseen. Paitsi, että on nopea ja taitava, niin eniten minua miellyttää se joukkupelaajan asenne. Katsokaapa kun kaveri polkee takakarvaa omiin.
No, tässä muutama onnistuja jotka nousevat erityisesti esiin. Kyllähän listalla olisi voinut olla vielä Jarkko Malinen, Jukka Peltola, Teemu Aalto ja miksei Olli Palola, mutta ehkä joku toinen kerta heistä lisää.