Minusta oli loistavaa, kun -95 sinivalkoiset toivat lahden takaa jääkiekkokultaa maailmankisoista. Pyttyä oli jo pariin otteeseen oikeastaan tarjoiltu joukkueelle, mutta se ei ollut oikein osannut ottaa sitä itselleen. Mutta eikös helvetti puhjennut lehdissä jo seuraavana päivänä ja sen jälkeen joka helvetin puheohjelmassa ja tv-lähetyksessä. Tampereen yliopiston sosiologian laitokselta haettiin kaapista pölyttynyt puhuva pää oikein Pasilaan analysoimaan, että toisaalta tämä saattaa olla symboli jatkosodassa koettujen nöyryytysten ja kärsimysten voittamisesta ja toisaalta kansallisen itsetunnon vahvistumisesta, vaikkei ihan tutkimustietoa asiasta olekaan. Jatkosodan? Jääkiekko? Jos minulla olisi aina tv:tä katsoessani rynnäkkökivääri sylissäni, olisin poistanut varmistimen.
Ja vuosikymmenestä toiseen pitää katsella valkokankaalta kun niitä Karjalan pusikoita taas ammutaan soosiksi ja jätkää tapetaan verisesti ympäriltä. Juu juu kaikkien aikojen hienoin elokuva koko maailmassa on tietenkin se oikea Tuntematon Sotilas, ja sitten se Mollbergin Tuntematon sotilas, sen jälkeen Talvisota, ja sitten Jatkosota, ja sitten Rukajärven tie. Ja kirjoista on paras toi toi toi Tuntematon Sotilas, kesäteatteriesityksistä nyt puhumattakaan. On se nyt kumma kun ei tässä maassa osata mitään tehdä ilman talvisotaa, jatkosotaa tai vertausta siihen! Onko missään näin sotaan kiintynyttä kansaa? Että kuusikymmentä vuotta tappelun jälkeenkin vielä yhä vain eletään samoissa tunnelmissa kipristellen ja sormi ojossa jälkipolvia ojentaen.
Sitten, kun Suomella menee taloudessa heikosti ja pitäisi elää tarkemman markan/euron mukaan, eikös sieltä heti löydetä, että "Talvisodan henkeä" tässä nyt tarvitaan: purraan hammasta ja näytetään ylivoimaiselle viholliselle, mistä suomipoika on tehty. Ja saadaan ulkomaiset lehdet ihmettelemään miten kansa voi puhaltaa laman aikana niin yhteen hiileen.
Suomalainen kulttuuri ei ole vapaa. Se on sodan traumatisoima, sotaan kiinnittynyt sotavanki. Kuin mieleltään sairastunut uhri, joka ei koskaan toivu järkytyksestään. Vasta sitten, kun voimme jakaa kirjallisuuspalkintoja ilman pelkoa siitä, että Väinö Linnaa täytyy muistaa juhlapuheessa ja vasta sitten kun elokuvassa nähdään jatkosodaton parinkymmenen vuoden jakso, voidaan katsoa, että ollaan vapaita.
Vastaan puhuminen on tietenkin tuuleen kusemista: et kunnioita sankarivainajia, missä oltaisiin jos ei silloin oltais lähdetty jne. Ei ole siitä kyse. Joo, ihan hyvä kirjahan se on ja komea elokuva (se ensimmäinen), mutta voisiko siitä jo vähän hellittää? Kuinka köyhää on sellainen sielunelämä, johon mahtuu vain yksi kipeä, liikuttava ja mahtava kokemus? Kohta ovat kaikki veteraanit jo mullan alla, minunkin isoisäni molemmat. Loppuuko tämä sitten? Tuskin, pahalta näyttää, että lapsenlapsipolvi on entistä fanaattisempi muistelija (kun on pelkät tunteet eikä kokemusta ollenkaan) ja kärsimys jatkuu.
Pitäisiköhän Suomen yrittää Euroviisuihinkin jollain Talvisota-laululla? Parikan Talvisotahan naurettiin/tyrmättiin Oscar-kisassa vastenmielisenä sotaintoiluna, mitä Suomessa ihmeteltiin: mikseivät ne ymmärrä?
Seuraavaa MM-kiekkokultaa/ensimmäistä olympiakultaa peläten,
Ja vuosikymmenestä toiseen pitää katsella valkokankaalta kun niitä Karjalan pusikoita taas ammutaan soosiksi ja jätkää tapetaan verisesti ympäriltä. Juu juu kaikkien aikojen hienoin elokuva koko maailmassa on tietenkin se oikea Tuntematon Sotilas, ja sitten se Mollbergin Tuntematon sotilas, sen jälkeen Talvisota, ja sitten Jatkosota, ja sitten Rukajärven tie. Ja kirjoista on paras toi toi toi Tuntematon Sotilas, kesäteatteriesityksistä nyt puhumattakaan. On se nyt kumma kun ei tässä maassa osata mitään tehdä ilman talvisotaa, jatkosotaa tai vertausta siihen! Onko missään näin sotaan kiintynyttä kansaa? Että kuusikymmentä vuotta tappelun jälkeenkin vielä yhä vain eletään samoissa tunnelmissa kipristellen ja sormi ojossa jälkipolvia ojentaen.
Sitten, kun Suomella menee taloudessa heikosti ja pitäisi elää tarkemman markan/euron mukaan, eikös sieltä heti löydetä, että "Talvisodan henkeä" tässä nyt tarvitaan: purraan hammasta ja näytetään ylivoimaiselle viholliselle, mistä suomipoika on tehty. Ja saadaan ulkomaiset lehdet ihmettelemään miten kansa voi puhaltaa laman aikana niin yhteen hiileen.
Suomalainen kulttuuri ei ole vapaa. Se on sodan traumatisoima, sotaan kiinnittynyt sotavanki. Kuin mieleltään sairastunut uhri, joka ei koskaan toivu järkytyksestään. Vasta sitten, kun voimme jakaa kirjallisuuspalkintoja ilman pelkoa siitä, että Väinö Linnaa täytyy muistaa juhlapuheessa ja vasta sitten kun elokuvassa nähdään jatkosodaton parinkymmenen vuoden jakso, voidaan katsoa, että ollaan vapaita.
Vastaan puhuminen on tietenkin tuuleen kusemista: et kunnioita sankarivainajia, missä oltaisiin jos ei silloin oltais lähdetty jne. Ei ole siitä kyse. Joo, ihan hyvä kirjahan se on ja komea elokuva (se ensimmäinen), mutta voisiko siitä jo vähän hellittää? Kuinka köyhää on sellainen sielunelämä, johon mahtuu vain yksi kipeä, liikuttava ja mahtava kokemus? Kohta ovat kaikki veteraanit jo mullan alla, minunkin isoisäni molemmat. Loppuuko tämä sitten? Tuskin, pahalta näyttää, että lapsenlapsipolvi on entistä fanaattisempi muistelija (kun on pelkät tunteet eikä kokemusta ollenkaan) ja kärsimys jatkuu.
Pitäisiköhän Suomen yrittää Euroviisuihinkin jollain Talvisota-laululla? Parikan Talvisotahan naurettiin/tyrmättiin Oscar-kisassa vastenmielisenä sotaintoiluna, mitä Suomessa ihmeteltiin: mikseivät ne ymmärrä?
Seuraavaa MM-kiekkokultaa/ensimmäistä olympiakultaa peläten,