Toista vuosikymmentä mennään jo pitkällä, kun minä olen Hifkin "mukana" elänyt. Aina kun Hifk voittaa, riemu on ollut katossa, aina kun Hifk häviää, kiroan kuin mustalainen. Hifk herättää tunteita, tai siis herätti tähän peliin saakka.
Eilen illalla istuin vielä toimistolla, kun sm-liiga.fi näytti 60min olevan täynnä, Hifk hävisi siis kotonaan Bluesille johdettuaan peliä 2-0. Miten tähän sitten reagoin? En mitenkään. Säikähdin oikein itsekin, missä vitutus? Ei sitä tullut enää, tottakai Hifk häviää, sehän on jo itsestäänselvyys, siihen on tottunut! Hifk:sta on tehty täydellisen munaton pelle-HMV-joukkue, kiitos vaan kaikille talkoisiin osallistuneille.
Kolmas kausi peräkkäin menossa kun Hifk:n ansioista vituttaa enemmän kuin hymyilyttää, ehkä maallinen tomumajani sai sitten lopultakin tarpeekseen. Ihan sama, jos eukko lyö sinua joka ilta pullolla päähän, kyllä siinä ajan mittaan alkaa harkitsemaan että onko tässä enää mitään järkeä? Keskimäärin on mukavampi olla jos päänahka ei vuoda verta, miksi siis ottaa sitä pulloa päähän joka hemmetin ilta? Varsinkin jos vaimo vain sanoo että "lyön sinua pullolla päähän joka ilta tästedeskin =näillä mennnään".
Aloin sitten miettiä että voinko sanoa enää itseäni Hifk-faniksi, jos häviö ei enää herätä tunteita? Vai tarkottaako se sitä että olen oppinut uuden Hifk:n ajatusmallin; häviö on ok? Koskaan ei voi voittaa, mutta aina voi hävitä? Siis minä, joka olen tähän asti omistanut mitä suurimman punaisen sydämen, alkaa edes miettimään tämmöisiä? Kertooko se jo jotain siitä missä mennään? No, onneksi talous on kohtalaisen kunnossa, se lämmittää mieltä jo kummasti.
Taidan haudata itseni elävältä lähimpään viinikellariin (vanhuksieni sellaisessa olisi myös olutta), ja ottaa mukaa Hifk:n vuosikirjat vuoteen 1998 saakka ja muutaman legendaarisen otteluvideon. Toivon että joku tulee herättämään minut 10 vuoden päästä, ehkä sitten joku on jo muuttunut oikeassa maailmassakin, ehkä sitten jaksan taas välittää siitä miten päin helvettiä asioita hoidetaan tietyssä organisaatiossa.
Eilen illalla istuin vielä toimistolla, kun sm-liiga.fi näytti 60min olevan täynnä, Hifk hävisi siis kotonaan Bluesille johdettuaan peliä 2-0. Miten tähän sitten reagoin? En mitenkään. Säikähdin oikein itsekin, missä vitutus? Ei sitä tullut enää, tottakai Hifk häviää, sehän on jo itsestäänselvyys, siihen on tottunut! Hifk:sta on tehty täydellisen munaton pelle-HMV-joukkue, kiitos vaan kaikille talkoisiin osallistuneille.
Kolmas kausi peräkkäin menossa kun Hifk:n ansioista vituttaa enemmän kuin hymyilyttää, ehkä maallinen tomumajani sai sitten lopultakin tarpeekseen. Ihan sama, jos eukko lyö sinua joka ilta pullolla päähän, kyllä siinä ajan mittaan alkaa harkitsemaan että onko tässä enää mitään järkeä? Keskimäärin on mukavampi olla jos päänahka ei vuoda verta, miksi siis ottaa sitä pulloa päähän joka hemmetin ilta? Varsinkin jos vaimo vain sanoo että "lyön sinua pullolla päähän joka ilta tästedeskin =näillä mennnään".
Aloin sitten miettiä että voinko sanoa enää itseäni Hifk-faniksi, jos häviö ei enää herätä tunteita? Vai tarkottaako se sitä että olen oppinut uuden Hifk:n ajatusmallin; häviö on ok? Koskaan ei voi voittaa, mutta aina voi hävitä? Siis minä, joka olen tähän asti omistanut mitä suurimman punaisen sydämen, alkaa edes miettimään tämmöisiä? Kertooko se jo jotain siitä missä mennään? No, onneksi talous on kohtalaisen kunnossa, se lämmittää mieltä jo kummasti.
Taidan haudata itseni elävältä lähimpään viinikellariin (vanhuksieni sellaisessa olisi myös olutta), ja ottaa mukaa Hifk:n vuosikirjat vuoteen 1998 saakka ja muutaman legendaarisen otteluvideon. Toivon että joku tulee herättämään minut 10 vuoden päästä, ehkä sitten joku on jo muuttunut oikeassa maailmassakin, ehkä sitten jaksan taas välittää siitä miten päin helvettiä asioita hoidetaan tietyssä organisaatiossa.