Cloaca Maxima
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Philadelphia Flyers
Tällaista, (tai vastaavaa) ketjua en pikahaulla löytänyt, mutta jos sellainen on olemassa joku minut sinne opastakoon.
Eli tämä ketju on omistettu kaikille palstalaisille, joiden elämää on koskettanut viime aikoina jokin suuri suru/onnettomuus, tai jos elämä menee muuten vain päin helvettiä. Tänne saa, ja pitääkin tulla avautumaan. Ja koska olettaa saattaa, että tällaisen ketjun avaan, minullakin on paljon kaikkea ei-kivaa asiaa sydämelläni, joten aloitan ensiksi purkamaan omia tuntojani.
Eletään kuluvan vuoden ensimmäistä viikkoa, aamulla vähän ennen kello yhdeksää puhelimen pirinä rikkoo uneni ja kömmin punkasta ylös vastaamaan siihen hitaasti mutta varmasti. Puhelimessa hentoinen naisääni ilmoittaa äitini kuolleen parikymmentä minuuttia sitten äkillisesti. Kyseinen puhelu on se, jota kukaan ei koskaan toivo saavansa. Sillä hetkellä kaikki ympärillä pysähtyy, millään ei ole enää merkitystä. Seuraava puolituntia menee istuessa lattialla tuijottaen kauas ikuisuuteen, unenpöpperössä ei edes vielä kunnolla tajua mitä on tapahtunut.
Kaikkein pahinta tilanteessa on se, että minulla ei ollut mahdollisuutta hyvästellä äitiäni, sillä vaikka hänellä oli lukuisia elämää ja liikuntakykyä rajoittavia perussairauksia, mitään hengenvaarallista ei ollut ikinä todettu, joten ilmoitus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sairaalassakin hän oli vain sen takia, että hänelle piti tehdä seuraavana päiväni pieni rutiiniluontoinen leikkaustoimenpide, ja hänen piti päästä sairaalasta pois kolmen päivän sisällä.
Olimme asuneet äitini kanssa kahdestaan koko elinikäni, joten minulla oli varsin vahvat siteet häneen, olen aina turvautunut häneen, ketään muita ei ole koskaan ollut. Isästä ei ole kuulunut 15 vuoteen mitään, ja parempi niin. Olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa jossa olin aivan yksin, ei kavereita, ei sukulaisia, ei ystäviä.
Kaiken tämän muun hyvän lisäksi jouduin töistä pellolle tammikuun lopulla yhdessä 17 muun ihmisen kanssa. Tätä viestiä kirjoitettaessa olen edelleen työtön, elän hurjan korkealla työttömyyspäivärahalla ja jouduin laittamaan taloni myyntiin. Talon, jossa olen asunut koko ikäni ja jolle olen antanut kaikkeni ja josta en haluaisi ikinä luopua, sillä onhan tämä kotini.
Eli tällainen oli oma itkuvirteni, kaikki jotka tuntevat polttavaa kipua sielussaan, avautukaa tänne!
Eli tämä ketju on omistettu kaikille palstalaisille, joiden elämää on koskettanut viime aikoina jokin suuri suru/onnettomuus, tai jos elämä menee muuten vain päin helvettiä. Tänne saa, ja pitääkin tulla avautumaan. Ja koska olettaa saattaa, että tällaisen ketjun avaan, minullakin on paljon kaikkea ei-kivaa asiaa sydämelläni, joten aloitan ensiksi purkamaan omia tuntojani.
Eletään kuluvan vuoden ensimmäistä viikkoa, aamulla vähän ennen kello yhdeksää puhelimen pirinä rikkoo uneni ja kömmin punkasta ylös vastaamaan siihen hitaasti mutta varmasti. Puhelimessa hentoinen naisääni ilmoittaa äitini kuolleen parikymmentä minuuttia sitten äkillisesti. Kyseinen puhelu on se, jota kukaan ei koskaan toivo saavansa. Sillä hetkellä kaikki ympärillä pysähtyy, millään ei ole enää merkitystä. Seuraava puolituntia menee istuessa lattialla tuijottaen kauas ikuisuuteen, unenpöpperössä ei edes vielä kunnolla tajua mitä on tapahtunut.
Kaikkein pahinta tilanteessa on se, että minulla ei ollut mahdollisuutta hyvästellä äitiäni, sillä vaikka hänellä oli lukuisia elämää ja liikuntakykyä rajoittavia perussairauksia, mitään hengenvaarallista ei ollut ikinä todettu, joten ilmoitus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sairaalassakin hän oli vain sen takia, että hänelle piti tehdä seuraavana päiväni pieni rutiiniluontoinen leikkaustoimenpide, ja hänen piti päästä sairaalasta pois kolmen päivän sisällä.
Olimme asuneet äitini kanssa kahdestaan koko elinikäni, joten minulla oli varsin vahvat siteet häneen, olen aina turvautunut häneen, ketään muita ei ole koskaan ollut. Isästä ei ole kuulunut 15 vuoteen mitään, ja parempi niin. Olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa jossa olin aivan yksin, ei kavereita, ei sukulaisia, ei ystäviä.
Kaiken tämän muun hyvän lisäksi jouduin töistä pellolle tammikuun lopulla yhdessä 17 muun ihmisen kanssa. Tätä viestiä kirjoitettaessa olen edelleen työtön, elän hurjan korkealla työttömyyspäivärahalla ja jouduin laittamaan taloni myyntiin. Talon, jossa olen asunut koko ikäni ja jolle olen antanut kaikkeni ja josta en haluaisi ikinä luopua, sillä onhan tämä kotini.
Eli tällainen oli oma itkuvirteni, kaikki jotka tuntevat polttavaa kipua sielussaan, avautukaa tänne!