Surutyö - pelottavaa?

  • 4 483
  • 30

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Silmäilin tuossa kuolemaa ja surutyötä liippaavia ketjuja, ja esimerkiksi vladin aloittama ketju löytyi: se keskustelu oli kuitenkin ketjun loppupuolella kehittynyt sen verran laajaksi, joten ajattelin perustaa teemasta uuden ketjun.

No, tämähän ei niitä vekkuleimpia aiheita ole. Mutta asian ollessa itselleni akuutti ajattelin, josko täällä syntyisi teemasta keskustelua, joka voisi myös antaa näkökulmia..

Olennaista ei ole nyt ruotia, mitä on tapahtunut, vaan päällimmäisenä on ajatus miettiä, kuinka käsitellä asiaa, kuinka kohdata menetys. Ja mistä koko prosessissa oikein on kyse?

Viikko sitten menetin paljon: läheisen ihmisen ja sen myötä myös paljon muuta merkittävää. Kun olen koettanut purkaa ahdistustani, olen kuullut muun muassa seuraavaa:
- Kyllä asioilla on tapana järjestyä, usko vaan!
- Älä suotta murehdi, jatka vaan omaa elämääsi!
- Sun tarttee hakea apua jostain terapeutilta.
- Voi voi, kun mä en ny osaa auttaa sua...

Eli ainakin kolmenlaiseen asenteeseen olen törmännyt: toiset ohittavat asian 'tsemppaamalla', toiset työntävät ystävänsä 'ammattiauttajalle' ja toiset ahdistuvat luultuaan, että heidän pitäisi nyt antaa vastauksia ja selityksiä surevan kysymyksiin.

Näissä kommenteissa on iso ongelma: ei surun keskellä olevaa voi kehottaa tumppaamaan sydämensä kipua maton alle, ei kukaan voi luvata toiselle, että kaikki järjestyy, eikä surevan tukeminen tarkoita sitä, että tilanteeseen tarvitsisi löytyä selityksiä.

Onneksi neljäskin asenne on löytynyt: se on sitä, kun lähellä on ihminen, jolle ei tarvitse surunsa uuvuttamana sanoa mitään, eikä selitellä, eikä myöskään kuunnella kenenkään saarnoja elämän rajallisuudesta tai 'hänellä (poisnukkuneella) on nyt hyvin' -juttuja. Vaan saa ennen kaikkea luvan kanssa kokea kaikkia niitä tunteita, joita tapahtumat ovat pintaan tuoneet ilman, että toinen hyssyttelee tai estää tunteiden tulemista ulos.

Tunteet seilaavat usein epäloogisessa järjestyksessä, ja mahdollisesti kovallakin volyymillä. Niin, millaisia tunteita, ja miksi?

Sokkivaiheen jälkeen tunnelaava alkaa liikehtiä ja käsillä voi olla itsellekin käsittämättömiä tunteita. On vihaa, suorastaan raivoa, on pelkoja, on turhautumista, on toivottomuutta, on välinpitämättömyyttä, on kylmyyttä, paniikkia, itkua...Tunteiden ja ajatusten sekamelskaa sekä korvien välissä että rintalastan takana. Akuutin menetyksen lisäksi, tai ehkäpä juuri sen aktivoimana, nousee pintaan myös aikaisempia menetyksiä, jotka voivat liittyä ihmissuhteisiin, itsetunnon kolauksiin, pettymyksiin...Harteilla voi siis olla samalla kertaa valtava määrä surua. Sillä avainsana on: menetys. Se sattuu, monella tapaa, vaikka syyt olisivatkin erilaiset.

Ja olennaista tässä kaikessa on tehdä oivallusta: kaikki tämä on luonnollista. Tätä on surutyö. Nykyinen ilmapiiri tuntuu hylkivän usein ihmisiä, joilla on vaikea elämäntilanne eli ihmisiä, jotka ovat syystä tahi toisesta heikoilla. Kipuilu, tuskailu ja kärsimys tulkitaan sairaudeksi: "mee hakemaan itelles apua!" -- Ja todellisuudessa: mikä onkaan sen 'terveempää' kuin kokea, siis k o k e a, suru, menetys, tyhjyys...kaikki!

Miksi loppujen lopuksi aloitin ketjun? Ehkäpä juuri siksi, että toivon voivani viestiä, että
A) surun kohdanneen ei tarvitse pelätä sairastuneensa, vaikka menetys sattuu ja repii, vaikka sielussa riehuu kaaos.
B) läheisen/ystävän ei tarvitse pelätä toisen kipua. Riittää, kun on läsnä, keittää teetä, ottaa syliin...Mikä surevalle vain on tarpeen, se on tietysti yksilöllistä. Tunnekuohun/lamaantumisen aikaan ei ole tarvis etsiä ratkaisua kysymykseen: mites tästä eteenpäin. Surun aika on pyhitettävä surulle, eikä asettaa surevalle 'vaatimuksia' selvitä.

Kyllä surusta sairastuakin voi. Ja niitä kertomuksia on paljon, yksilöllisiä kaikki. Tyhjentävästi en koetakaan tässä sitä käsitellä, mutta uskon, että leimaamalla sureva 'sairaaksi, epänormaaliksi' - niin voi käydäkin. Jos sureva alkaa itsekin uskoa, että ei ole normaalia kokea tätä kaikkea ja olla 'näin sekaisin'. Sitä kautta sureva saattaa koteloitua ja etääntyä....

Pesservisseri on koeta olla. Todellakaan. Itselleni asia on niin tuore, että saatan tehdä erheellisiä/ihan vinoutuneitakin johtopäätöksiä...Mutta silläpä ajattelinkin, josko mietteitä löytyisi JA:isilta. Mitä tuumitte te?
 

1936

Jäsen
Suosikkijoukkue
1963 | 2021
mauri kirjoitti:
Viikko sitten menetin paljon: läheisen ihmisen ja sen myötä myös paljon muuta merkittävää. Kun olen koettanut purkaa ahdistustani, olen kuullut muun muassa seuraavaa:
- Kyllä asioilla on tapana järjestyä, usko vaan!
- Älä suotta murehdi, jatka vaan omaa elämääsi!
- Sun tarttee hakea apua jostain terapeutilta.
- Voi voi, kun mä en ny osaa auttaa sua...

Ensi alkuun, olen pahoillani menetyksestäsi. Suru ja toisen ihmisen tukeminen on kuten otsikkosikin sanoo - pelottavaa. Moni surutyötä tekevän läheinen saattaa jopa ahdistua, koska kokevat itsensä avuttomiksi läheisensä surun edessä. Tässä mielessä ei kannata hirveästi kiinnittää huomiota siihen mitä ihmiset sanovat, vaan ennemminkin siihen että he ottavat osaa suruusi.

Ihminen, joka ei ole joutunut elämässään vielä luopumaan mistään ei välttämättä osaa sanoa juuri oikeita sanoja. Eikä niitä edes ole olemassa.

mauri kirjoitti:
Sillä avainsana on: menetys. Se sattuu, monella tapaa, vaikka syyt olisivatkin erilaiset.

Rakastetusta ihmisestä luopuminen ja sen hyväksyminen on tuskallisen vaikeaa. Luopumiseen liittyy suuri määrä erilaisia tunnetiloja ennenkuin ihminen lopulta valmis sen hyväksymään.

Jotkut sanovat, että saat sen mistä luovut. Läheisen kuollessa tuota on vaikea uskoa. Mitä saada tilalle? Rohkeutta, kasvua ihmisenä?


mauri kirjoitti:
Ja olennaista tässä kaikessa on tehdä oivallusta: kaikki tämä on luonnollista. Tätä on surutyö. Nykyinen ilmapiiri tuntuu hylkivän usein ihmisiä, joilla on vaikea elämäntilanne eli ihmisiä, jotka ovat syystä tahi toisesta heikoilla. Kipuilu, tuskailu ja kärsimys tulkitaan sairaudeksi: "mee hakemaan itelles apua!" -- Ja todellisuudessa: mikä onkaan sen 'terveempää' kuin kokea, siis k o k e a, suru, menetys, tyhjyys...kaikki!

Samaa mieltä. Hyvä ystäväni menetti juuri hiljattain perheensä jäsenen. Useasti hänen puheistaan kuuli hirveän kiireen päästä suruvaiheesta eroon. "Viime viikolla olin ihan pohjalla, mutta nyt tuntuu jo hyvältä.."

Ymmärrettävää on kyllä, että sureva ihminen haluaa saada takaisin kiinni arjestaan. Kuten sanoit, surulle on vaan annettava aikaa. Suru ei ole suora prosessi , vaan mielialat vaihtelevat ja jo koetutkin tunteet saattavat tulla vielä uudestaan pintaan.
 

Cactus

Jäsen
Suosikkijoukkue
San Jose Sharks
mauri kirjoitti:
Viikko sitten menetin paljon: läheisen ihmisen ja sen myötä myös paljon muuta merkittävää. Kun olen koettanut purkaa ahdistustani, olen kuullut muun muassa seuraavaa:
- Kyllä asioilla on tapana järjestyä, usko vaan!
- Älä suotta murehdi, jatka vaan omaa elämääsi!
- Sun tarttee hakea apua jostain terapeutilta.
- Voi voi, kun mä en ny osaa auttaa sua...
Aluksi, otan osaa suruusi, tiedän tunteen kun kukaan ei osaa auttaa..

Aiheeseen, moni ihminen varmaan karttaa tätä surutyötä koska se ei ole mitään mukavaa tehtävää. Tosin ei ole myöskään kivaa nähdä kun läheinen kärsii, silloin pitäisi auttaa ja kuunnella. Moni saattaa myös ajatella että mitä noihin kysymyksiin tai surkutteluun voi vastata. Mun mielestä tärkeintä on kuunnella ko ihmisen suruja ja vain myönnytellä ja yrittää keksiä jotain millä henkilö saisi jotain muuta ehkä mukavampaa ajateltavaa.

Mun kaverin äiti kuoli tossa kesällä alle 40ween nuoressa iässä epilepsia kohtaukseen. Kaveri oli ihan maassa joten kaveriporukan kanssa sitten veimme kaverin viihteelle ja aika hyvin näytti toimivan. Unohti edes hetkeksi kovan surunsa ja oli todella otettu ja onnellinen siitä että sillä oli kavereita tukemassa häntä. Hänen äitinsä tunsi kuitenkin koko kaveripiirimme ja se oli myös meille kavereille suuri järkytys kun tieto levisi.

Ei voi muuta sanoa Maurille kuin pitää ajatella positiivisesti ja keksiä kivempaa tekemistä. Kaverit auttavat varmasti. Niiden tuki on todella tärkeätä.

-Cactus-
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Ensinnäkin osanottoni maurille. Tuskin mitkään sanat tässä nyt auttavat...

Itse en ole ehkä onnekkaastikin vielä tähän päivään mennessä menettänyt ketään todella läheistä ihmistä, mikä kuitenkin ennen pitkää on edessä. Niin se aina vaan menee. En siis tiedä, miten siihen suhtautua sitten.

Eniten olen surutyötä tehny rakkaiden lemmikkieläinten (kyllä, ne voivat olla rakkaita ja läheisiä siinä missä ihminenkin, väittäkööt kuka muu mitä haluaa) ja eron kanssa. Jälkimmäinen nyt on todella vähäpätöinen asia, verrattuna esim. siihen, mitä mauri on kokenut. Halusin vain sen ottaa myös tässä esiin, että pysyvä ero ihmisestä, vaikka tämä eläisikin, on joidenkin asioiden kuolemista, jotka pitää saada järjestykseen.

En oikein usko, että on olemassa mitään yleispätevää neuvoa, miten käsitellä suru. Minua luultavasti masentaisi ja ahdistaisi, jos joku tulisi neuvomaan, että miten minun pitää suru käsitellä. Yleensä alussa se on niin lähellä, että sitä ei edes tajua. Saatat olla tyhjä, miltei tunteettoman oloinen, kunnes tieto välittyy lopulta mieleen ja alat itkeä ja kenties luhistut. Et usko enää toipuvasi koskaan.

Omakohtaisesti en usko, että surun tukahduttaminen on lopulta paras vaihtoehto, vaikka en ole mikään sanomaan, jos joku niin tekee. Sille on aikansa ja paikkansa, mutta luulen, että se kyllä syö ihmistä sisältäpäin, jos sitä ei käsittele. Kaikki ottaa aikansa.

Toivottavasti mauri saa ajan kanssa asiat järjestykseen.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
jupster kirjoitti:
Ensi alkuun, olen pahoillani menetyksestäsi. Suru ja toisen ihmisen tukeminen on kuten otsikkosikin sanoo - pelottavaa. Moni surutyötä tekevän läheinen saattaa jopa ahdistua, koska kokevat itsensä avuttomiksi läheisensä surun edessä. …
Niin minäkin ajattelen: suru on pelottavaa. Kun se on jo sitä surevan läheisille/ystäville, voidaan vain kuvitella, kuinka raskas asia se on itse surevalle, joka loppujen lopuksi on se, joka kantaa konkreettisesti murheensa, jokaisessa solussaan.
Onkin todella merkittävää miettiä, m i t ä on apu, jota sureva kaipaa. Onko se viisaita sanoja, näppäriä aforismeja ja kekseliäitä ratkaisuja? Itselleni sellainen ei ainakaan toimisi. Päinvastoin: se saa minut suorastaan raivoon, kun itse kaipaan tulla nähdyksi kipuni kanssa - ja toiset jo pohtivat huomista tahi filosofisia hienouksia. Siksi sanon: lepo, lepo, lepo! Ei sanoja, ei yrittämistä..Vain herkkyyttä kuunnella, miten toinen voi. Se ei välttämättä ole surevan sanoja, se on…surevan tunnetta, joka huokuu. Osaankohan ollenkaan kuvailla, mitä tarkoitan…
jupster kirjoitti:
Ihminen, joka ei ole joutunut elämässään vielä luopumaan mistään ei välttämättä osaa sanoa juuri oikeita sanoja. Eikä niitä edes ole olemassa.
Tässä välissä on pakko alleviivata, että en suinkaan tarkoita syyllistää ihmisiä, jotka kokevat toisen surun pelottavana. Mehän toimimme juuri sillä elämänviisaudella, joka matkan varrella on mukaan kertynyt, joten ei omaa ymmärtämystään ja voimavaroja tarvitse kenenkään ylittää, ei tietenkään. Ehkä silloin kannattaakin nimenomaan olla hiljaa, eikä edes yrittää tsemppailla…Koska sanaton läsnäolo merkitsee enemmän kuin muka-piristävä kommentti. Puhun nyt itseni puolesta. Joku toinen sureva kokee ehkä toisin.
Koska iskää on mukava kehua, tässä hänen tekstiviestinsä juuri tähän teemaan: ”Ainakin sukeltaja tietää, että mitä syvemmälle sukeltaa, sitä vähemmän on liikennettä. Useammat uivat pintakerroksissa, ja siksi näkymätkin ovat sen mukaisia. Pinnalla oleva ei tiedä, että siellä syvyyksissä voi olla upeita koralleja…”
Jotenkin mielestäni aika kuvaavasti pohdittu. Ja tuo viesti pitää sisällään myös vision, että raskaat asiat saattavat kantaa hedelmää, vai pitäisikö sanoa korallia.
jupster kirjoitti:
…surulle on vaan annettava aikaa. Suru ei ole suora prosessi , vaan mielialat vaihtelevat ja jo koetutkin tunteet saattavat tulla vielä uudestaan pintaan.
Niin totta: surulle on annettava aikaa. Ei ole olemassa standardiaikaa, jolloin suru pitäisi olla käsiteltynä pois päiväjärjestyksestä; toinen työstää samankaltaista asiaa 2 kuukautta, toinen 2 vuotta. Siihen prosessiin vaikuttaa niin moni asia kuten tausta, sen hetkinen kokonaistilanne, mahdollisuudet saada tukea…Suru on aina jokaisen oma, ainutlaatuinen, uniikki - ja siihen tulee siten myös suhtautua. Surusta toipuminenkin on aina jokaisen oma, ainutlaatuinen, uniikki tie. Olkoonkin, että vertaisryhmää asioille löytyy. Silti. Kenenkään toisen surua ei saa ’niputtaa’ tusinasuruksi, vaan sille tulee antaa arvoa, sitä myöten sureva kokee olevansa tärkeä kipunsa kanssa.
Kiitos jupster osanotostasi.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Cactus kirjoitti:
... Mun mielestä tärkeintä on kuunnella ko ihmisen suruja ja vain myönnytellä ja yrittää keksiä jotain millä henkilö saisi jotain muuta ehkä mukavampaa ajateltavaa....
Kaveri oli ihan maassa joten kaveriporukan kanssa sitten veimme kaverin viihteelle ja aika hyvin näytti toimivan. Unohti edes hetkeksi kovan surunsa ...Ei voi muuta sanoa Maurille kuin pitää ajatella positiivisesti ja keksiä kivempaa tekemistä. Kaverit auttavat varmasti. Niiden tuki on todella tärkeätä.

-Cactus-
Kiitos Cactus myötätunnosta!
Kertomasi on osoitusta juuri siitä, kuinka erillä tavoin ihmiset asiat kokevat, ja kuinka surutyö etenee. Toiset tarvitsevat 'muuta ajateltavaa' kuten ystäväsi - ja se auttoi siinä tilanteessa.
Itse olen päinvastainen: haluan nimenomaan olla rauhassa, miettiä, antaa hiljaisuuden puhua...haluan levätä. Pohtiminen on minun tapani selvitä. Se on raskas polku, mutta minun näköiseni polku.
Itse asiassa: kevyttä tapaa käydä menetystä lävitse ei olekaan. Toiset tarvitsevat time-outia miettimisestä, toiset nimenomaan syventyvät kääntämään jokaisen kiven, joka tilanteeseen liittyy.
Pääasia, että surua ei koeta peitota loputtomasti: sillä tavoin se ei lakkaa olemasta, mutta se voi saada sellaisen muodon, että sitä ei enää osaa yhdistää tuohon kyseiseen menetykseen. Vuosien päästä spontaanit ahdistukset tai suuttumukset saattavat juontaa juurensa eiliseen, mutta syy-seuraus-yhteyttä voi olla vaikea enää rakentaa. Tai ainakin se voi olla työläämpää. Siksi haluan rohkaista etsimään niitä koralleja...
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Ted Raikas kirjoitti:
...

Eniten olen surutyötä tehny rakkaiden lemmikkieläinten (kyllä, ne voivat olla rakkaita ja läheisiä siinä missä ihminenkin, väittäkööt kuka muu mitä haluaa) ja eron kanssa. Jälkimmäinen nyt on todella vähäpätöinen asia, verrattuna esim. siihen, mitä mauri on kokenut....
Kiitos ajatuksistasi, Ted Raikas!
Ensinnäkin, suruja ei voi eikä saa laittaa vertailuun. Juuri siksi, että ulkopuolinen ei voi tietää, mitä kunkin menetykseen kaiken kaikkiaan liittyy. Joku voisi ehkä olla sitä mieltä, että eläimen sureminen on naurettavaa, ja vasta ihmisen menettäminen on syy itkuun. Ei se näin yksinkertaisesti mielestäni mene. Joten Ted, olen samoilla linjoilla kanssasi.
Kolme kuukautta sitten nimimerkkini kuoli, eli oikeasta Maurista aika jätti. Se oli todella musertava kokemus, sillä se pieni karvanaama vei mukanaan niin paljon eksäni ja minun maailmasta: Mauri kuului meidän (silloiseen) arkeen, sen kuviot olivat osa sitä minun ja eksäni 'juttua'. Se antoi olemuksellaan ja olemisellaan elämäämme oman detailinsa.
Itkimme Mauria yhdessä, se oli todella repivää. Juuri sen vuoksi, että siinä joutui käsittelemään niin paljon kaikkea muuta yhtäaikaa. Vaikka erosta on jo vuosia, toi kissan kuolema vanhat asiat jälleen pintaan. Sinänsä 'hyvä', että pystyimme kohtaamaan asian yhdessä - ymmärsimme, kuinka paljon erossa on yhä käsiteltävää ja kohdattavaa.
Erokin on kuolema. Se on suuri menetys.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Niin, itse asiassa, aloin oikein miettimään, että MITÄ sureva suree? Siihen on varmaan jokaisella näkökulmansa. Tässä maurilta yksi:
Puhun nyt kaiken kaikkiaan menetyksestä. Siitähän surussa on kyse; jonkinlaisesta menetyksestä.
Itsestäni ainakin huomaan, että menetetyn ihmisen tai asian myötä myös minä muutun. Koska elämääni jollakin tapaa (suuresti tai pienesti) liittynyt asia lakkaa olemasta - myös se puoli/osa minusta tavallaan lakkaa olemasta. En enää toteudu sen henkilön tai asian kautta - koska häntä/sitä ei enää ole. Minussa on tyhjiö.
Menetyksen suuruudesta riippuu, kuinka totaalisesti se minut lamaannuttaa, paljonko se pelottaa, paljonko se ylipäätänsä saa tunteet vellomaan - ja saavatko tunteet yliotteen.
Voisin siis kuvitella, että läheisen ihmisen kuolema, ero, työpaikan menetys, sairaus (=terveyden menetys)...Kaikki ne vievät surevastakin jotain mukanaan. Kaipuun lisäksi on surevan jollain tapaa eheydyttävä, tyhjiön on 'täytyttävä'...JOS niin voi tapahtua, silloin ehkä se pahin kipukin hellittää, ja elämä alkaa taas tuntumaan mielekkäältä....
 

Serge

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Suomi
mauri kirjoitti:
Viikko sitten menetin paljon: läheisen ihmisen

Osanottoni ja voimia. Muuta en osaa sanoa.

mauri kirjoitti:
Voisin siis kuvitella, että läheisen ihmisen kuolema, ero, työpaikan menetys, sairaus (=terveyden menetys)...Kaikki ne vievät surevastakin jotain mukanaan. Kaipuun lisäksi on surevan jollain tapaa eheydyttävä, tyhjiön on 'täytyttävä'...JOS niin voi tapahtua, silloin ehkä se pahin kipukin hellittää, ja elämä alkaa taas tuntumaan mielekkäältä....

Mua hämää toi 'tyhjiön täyttäminen'. Eihän tavallaan mikään voi enää astua menetetyn läheisen tilalle. Toisaalta, en tiedä tarkoititko nyt aivan tuotakaan. Joku joskus sanoi, että kun menettää jotain tärkeää, saa aina jotain tärkeää tilalle, en sitten tiedä miten sitä tämmöiseen tilanteeseen pitäisi soveltaa. Ehkä ystävykset/perheenjäsenet saattavat lähentyä läheisen kuoleman jälkeen, ja näin auttaa toisiaan elämässä eteenpäin.

Joku aikaisemmin sanoi, että jos ei ole itse kokenut menetystä/surua ei ehkä osaa sanoa oikeita asioita. Itse olen menettänyt ukkini ja isäni noin 2,5 vuotta sitten. Isäni kuoli kuukausi ukkini kuoleman jälkeen. Siltikään en osannut sanoa mitään järkevää kaverilleni, joka taannoin menetti läheisen ystävänsä. Tunsin oloni kyllä siinä vaiheessa erittäin turhaksi, ja petyin itseeni.

Mitä sureva suree? Mun on vaikea tohon vastata vaikka olen sitä itsekin kokenut. Kuten sanoit, olo vain tuntuu erittäin tyhjältä eikä sitä tunnetta pääse mihinkään pakoon vaikka sitä 'alkushokin' jälkeen yrittääkin kaikin keinoin.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Serge kirjoitti:
...
Mua hämää toi 'tyhjiön täyttäminen'. Eihän tavallaan mikään voi enää astua menetetyn läheisen tilalle. Toisaalta, en tiedä tarkoititko nyt aivan tuotakaan. ...
Olet aivan oikeassa, ei ketään ihmistä voi kukaan toinen korvata.
Puhuin enemmänkin menetyksen tuomasta tyhjyydestä, siitä 'osasta', joka minusta menee ikäänkuin kuolioon: koska se alue, jonka menetetty henkilö tai asia minussa on aikaisemmin stimuloinut minusta esiin - se alue, piirre, ominaisuus, osa minun persoonallisuuttani, se lakkaa toimimasta. Koska se ei enää löydä vastinetta, kaikupohjaa.
Voi hyvinkin olla, että tuo tyhjiö ei koskaan voikaan täyttyä. Mutta uusien ihmisten ja asioiden kautta jokin uusi puoli minusta voi herätä ja tavallaan 'paikata' eli eheyttää minua.
Minun täytyy kyllä varmaan vielä miettiä, kuinka kertoisin tämän idean, kun tuntuu, että taidan olla aika vaikeaselkoinen ajatukseni suhteen. Toivottavasti saitte langan päästä kiinni, silti...
Kiitos Serge osanotosta!
 

dali

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lamoriellon Enkelit, the Spirit of CBA
Miä antaisin yhden neuvon: Älä takerru kliseisiin, äläkä muiden neuvoihin (!).

Sure niin kuin parhaaksi näet. Itke, jos itkettää. Vedä känni, jos siltä tuntuu. Älä etsi surua. Se löytää sinut aikanaan, jos on löytääkseen.

Omasta suremisestani sen verran, että ihmisen kuolema ja sen jälkeinen aika on ollut monin verroin helpompaa kuin elämän viimeiset ajat.

Esimerkiksi mummoni hautajaisissa kaksi ja puoli vuotta sitten olin iloinen ja keveällä mielellä. Viisi vuotta sitä ennen olin ollut ihan paskana ja suruissani mummoni puolesta, kun hänen terveytensä mureni pikku hiljaa.

Ei ole ihan helppo pala seurata lähimmäisen hidasta ja vaikeaa lähtöä. Nyt joudun seuraamaan tätä samaa teatteria, kun äitini terveys on lopullisesti pilalla ja jokainen vuosi vie aina pikkuisen enemmän alamäkeen.

Tänne on tultu elämään ja tavoittelemaan onnea. Minulle on vaikeampaa katsella huonoa elämää kuin surra kuolemaa, joka on monille fyysisen ja henkisen kivun päätepiste. Kuolema on jokaisen osana ajallaan.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Vaikea löytää sanoja joita kirjoittaa tähän ketjuun loukkaamatta ketjun aloittajan surua tai väheksymättä muiden läheisensä menettäneiden surua.

Ketjussa johon maurikin viittaa käsittelin hyvin laajalti surua ja suremista henkilökohtaisella tasolla, kuten tuolloin en nykyäänkään koe henkilökohtaisesti tarpeelliseksi surra poismennyttä ihmistä - tai asia huomaavaisemmin ilmaistuna, kohdalleni ei ole osunut ketään sellaista ihmistä jonka kuolemaan olisin nähnyt suremisen arvoisena asiana. Olen kuitenkin menettänyt molemmat mummini ja vaarin, mutta heidän jokaisen kuolema oli tavallaan helpottava kokemus - kukin omalla tavallaan mutta helpottava kokemuksena kaikkiaan.

Ainoan kerran jolloin oikeastaan, jos lapsuus jätetään huomiotta, olen todella surrut oli lemmikkini kuolema 90-luvulla. Se kosketti minua mutta tuolloinkin surua merkityksellisempi tunne oli viha - se ei kohdistunut kuolleeseen lemmikkiini vaan minuun. Vihasin itseäni koska en kyennyt pelastamaan lemmikkiäni, vihasin myös itseäni koska annoin lemmikin tilan lipua liian kriittiseksi ennenkuin ryhdyin miettimään "lopun tuovaa piikkiä", vaikka toden sanoakseni koirani kuolema kuitenkin oli lopulta nopea ja rauhallinen.

Kuinka siis kohdata toisen ihmisen suru?

Jos joku minulle tärkeä henkilö menettää läheisensä niin lienee tärkeintä, että koettaa löytää ne reitit joita tämä läheiseni pitää tärkeänä tukemisessaan. Jos hän haluaa kuuntelijaa ja tukijaa niin tarjoan olkapään häntä varten, jos hän haluaa ihmisen joka tekee hänen kanssaan jotain niin tarjoudun siihen jos voimani vain riittävät. Jos hän taasen kaipaa hiljaisuutta ja toivoo rauhaa niin on mielestäni tärkeää, että annan hänelle tämän rauhan.

Näkisin kuitenkin asian myös siten, että surijalle itselleen voi tarjota apuaan ja neuvoja. Suruun ja suremiseen on oikeus itsekullakin (se ei ole mikään velvollisuus kuitenkaan). Jos kuitenkin on havaittavissa, että suruun alkaa liittyä epäterveellisiä piirteitä, esim. psykoottista käytöstä tai itsetuhoisuutta niin tuolloin on muielestäni vain viisasta koettaa ohjata surija auttajien luo. Tuolloin hän tarvitsee kriisiapua tai pahimmassa tapauksessa pian on tilanne jossa on yhden surtavan sijaan kaksi surtavaa. Otin tämän hivenen poikkeuksellisemmalta vaikuttavan tilanteen esille koska kuitenkin olen oman sairauteni kautta törmännyt traumatisoituneisiin ihmisiin jotka ovat todella joutuneet hoitoon musertavan surun seurauksena.

Sanoisin kuitenkin edelleen, että jos surutyö on "normaalia" on viisainta antaa surijan itsensä päättää se kuinka häneen suhtautua, hänen eleistä ja ilmeistä ja tekemisestä voi kuitenkin löytää niitä tapoja kuinka hän haluaa häneen suhtauduttavan jos hän ei suoranaisesti sitä sano ja jos hän toivoo jotain esim. rauhaa tai hiljaisuutta, on mielestäni kohtuullista toteuttaa surijan toive.

vlad.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
dali kirjoitti:
Miä antaisin yhden neuvon: Älä takerru kliseisiin, äläkä muiden neuvoihin (!).
Sure niin kuin parhaaksi näet. Itke, jos itkettää. Vedä känni, jos siltä tuntuu. Älä etsi surua. Se löytää sinut aikanaan, jos on löytääkseen.
Näin haluan minäkin ajatella, mutta surutyön pahimman uupumuksen ja sekavuuden keskellä voi olla äärimmäisen vaikeaa olla jotenkin sillain…hmmm…’omaa mieltä’, kun tuntuu, että ei millään jaksaisi tuolloin ikään kuin puolustaa omia näkemyksiään ja ajatuksiaan. Tai ehkä tarkoitan nimenomaan sitä v a i h e t t a, jolloin suru vyöryy päälle. Kun tilanne hieman seestyy, niin tähän minulla onkin taipumusta: kyseenalaistan kliseitä - tai vähintäänkin haluan saada niille todellista sisältöä. Ja se tekee minusta varmaan aika ’rasittavan’ ihmisen, kun moni ei jaksaisi niin monimutkaisesti asioita pähkäillä. Kaikki sympatia heille, sillä pohdiskelu kaikille passaa (siis siinä mittakaavassa, missä minulla on tapana sitä harrastaa...) Minusta mietiskely on mielekästä.
dali kirjoitti:
Esimerkiksi mummoni hautajaisissa kaksi ja puoli vuotta sitten olin iloinen ja keveällä mielellä. Viisi vuotta sitä ennen olin ollut ihan paskana ja suruissani mummoni puolesta, kun hänen terveytensä mureni pikku hiljaa.
Ei ole ihan helppo pala seurata lähimmäisen hidasta ja vaikeaa lähtöä. Nyt joudun seuraamaan tätä samaa teatteria, kun äitini terveys on lopullisesti pilalla ja jokainen vuosi vie aina pikkuisen enemmän alamäkeen.
Uskon, että näin varmasti on: toisinaan kuolema tuntuu olevan nimenomaan armahtaja. Voisiko olla niin, että kun toisen lähtöä seuraa pitkän aikaa, niin silloin sitä käy luopumista läpi jo ennen kuolemaa. Siksi se nimenomainen hetki, jolloin kuolema on totta - se ei olekaan se musertavin aika, vaan ikään kuin sinetti myös omalle surutyölle, jota on (tietämättään ehkä) prosessoinut jo pitkän aikaa.
Omasta elämästäni samaan asiaan liittyvä esimerkki voisi olla juuri ero. Olin ryhtynyt jo luopumaan yhteisestä maailmastamme paljon ennen sitä lopullista päätöstämme lähteä eri teille. Se hetki oli jollain tapaa helpotus - mutta toki ero (ainakin tässä tapauksessa) poikkeaa kuolemasta siinä mielessä, että ’olemme yhä olemassa’ ja prosessi on jatkunut pitkään. Kuolema on luonteeltaan lopullisempi. Ero on ’toisenlainen kuolema’.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
vlad kirjoitti:
…Ainoan kerran jolloin oikeastaan, jos lapsuus jätetään huomiotta, olen todella surrut oli lemmikkini kuolema 90-luvulla. Se kosketti minua mutta tuolloinkin surua merkityksellisempi tunne oli viha - se ei kohdistunut kuolleeseen lemmikkiini vaan minuun. Vihasin itseäni koska en kyennyt pelastamaan lemmikkiäni, vihasin myös itseäni koska annoin lemmikin tilan lipua liian kriittiseksi …
Vaikka nyt puhun ihmisen menettämisestä, niin samoista tunteista on ollut omassa prosessinakin kyse kuin vladin kertomassa esimerkissä.
Viha on aikamoinen voima. Sitä olen kokenut tällä viikolla p a l j o n. Enkä pysty tältä istumalta täysin jäsentelemään, että miksi. Yksi vihan kohde on ollut anonyymit elämä ja kuolema, jotka eivät antaneet poislähteneelle ihmiselle toista mahdollisuutta arvottaa elämänsä uuteen kuosiin siten, että hän olisi uskaltanut ottaa enemmän myös itseään huomioon. Tällainen on liian tylyä. Siitä olen edelleen vihainen (konkreettista kohdetta vaan en pysty määrittelemään sattuneesta syystä). Vihan tunne liittyy myös jollain tapaa omaan kolmen vuoden takaiseen hengenvaaralliseen onnettomuuteen, jota en ole voinut käsitellä läpi vieläkään, koska en silloisen pitkän tajuttomuuden vuoksi pysty muistamaan tapahtunutta, joten minulla ei ole työkaluja, jolla asiaan tarttua. Vihani liittyy jollain tapaan myös tuohon kuvioon. Miksi? En tiedä. Tähän samaan aikaan se kuitenkin muistuttaa itsestään.

Toinen kipeä tunne on myös syyllisyys. Olen miettinyt tuon tuosta, josko olisin voinut vaikuttaa asioihin siten, että läheinen ihminen ei olisi ollut niin uupunut. Tai vielä järkyttävämpää: olenko aiheuttanut hänelle uupumusta? No, arvaan jo, että moni sanoisi näihin pohdintoihin, että ’älä tollasia mieti, et sä sille voinu mitään’…Mutta syyllisyyskin on puitava, kun se kerran päätään nostaa. On tehtävä se asia itselleen selväksi, jotta saa rauhan sen kanssa.

vlad kirjoitti:
… Jos kuitenkin on havaittavissa, että suruun alkaa liittyä epäterveellisiä piirteitä, esim. psykoottista käytöstä tai itsetuhoisuutta niin tuolloin on muielestäni vain viisasta koettaa ohjata surija auttajien luo. Tuolloin hän tarvitsee kriisiapua tai pahimmassa tapauksessa pian on tilanne jossa on yhden surtavan sijaan kaksi surtavaa. Otin tämän hivenen poikkeuksellisemmalta vaikuttavan tilanteen esille koska kuitenkin olen oman sairauteni kautta törmännyt traumatisoituneisiin ihmisiin jotka ovat todella joutuneet hoitoon musertavan surun seurauksena.
Tämä on monimutkainen juttu, jolla on vähintäänkin kahdet kasvot. On nimittäin niin, että jos sureva X sanoo: ”Mä haluun kuolla”, ja jos sureva Y sanoo: ”Mä haluun kuolla”, niin on täysin mahdollista, että heidän lopulliset viestinsä ovat täysin erilaiset, vaikka ovatkin puetut samoihin sanoihin. Toinen k o k e e tilanteen niin raskaaksi, että t u n t u i s i helpotukselta, kun saisi lakata olemasta. Toinen puolestaan on jo valmis poislähtöön. Kuinka sitten erottaa nämä kaksi? En minä tiedä...Muutoin kuin ehkä siten, että jos tuntee ko. henkilöt pidemmältä ajalta, niin silloin ehkä saattaa kenties mahdollisesti olla tuntua siihen, mitä sanat todella merkitsevät.
On kuitenkin niin, että surutyö voi pitää näinkin hirveän vaiheen sisällään: olo on jo niin uupunut, että sen ilmaisee haluna kuolla, vaikka mistään niin lopullisesta halusta ei olisikaan kyse. Se voi olla myös avunhuuto: ”nähkää ja kuulkaa minun suruni!” Ja sitä moni säikähtää. Vaikka juuri silloin sitä ’syliä’ juuri tarvittaisiin..
Kuten vlad huomautti, voi olla niinkin, että menetys voi olla traumatisoituneelle ihmiselle se ’viimeinen niitti’.
vlad kirjoitti:
Sanoisin kuitenkin edelleen, että jos surutyö on "normaalia" on viisainta antaa surijan itsensä päättää se kuinka häneen suhtautua, hänen eleistä ja ilmeistä ja tekemisestä voi kuitenkin löytää niitä tapoja kuinka hän haluaa häneen suhtauduttavan jos hän ei suoranaisesti sitä sano ja jos hän toivoo jotain esim. rauhaa tai hiljaisuutta, on mielestäni kohtuullista toteuttaa surijan toive.
Aamen. Juuri näin. Intuitiolla ja herkistymällä ’kuuntelemaan’ surevan olemusta ja eleitä - siten voi oppia lukemaan paljon - ja olla siten avuksi.
 

dali

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lamoriellon Enkelit, the Spirit of CBA
mauri kirjoitti:
Näin haluan minäkin ajatella, mutta surutyön pahimman uupumuksen ja sekavuuden keskellä voi olla äärimmäisen vaikeaa olla jotenkin sillain…hmmm…’omaa mieltä’, kun tuntuu, että ei millään jaksaisi tuolloin ikään kuin puolustaa omia näkemyksiään ja ajatuksiaan. Tai ehkä tarkoitan nimenomaan sitä v a i h e t t a, jolloin suru vyöryy päälle. Kun tilanne hieman seestyy, niin tähän minulla onkin taipumusta: kyseenalaistan kliseitä - tai vähintäänkin haluan saada niille todellista sisältöä. Ja se tekee minusta varmaan aika ’rasittavan’ ihmisen, kun moni ei jaksaisi niin monimutkaisesti asioita pähkäillä. Kaikki sympatia heille, sillä pohdiskelu kaikille passaa (siis siinä mittakaavassa, missä minulla on tapana sitä harrastaa...) Minusta mietiskely on mielekästä.

Miksi puolustelisti? tunteet ovat ihan luonnollisia reaktioita. Se, mitä tuntemusten syiksi paljastuu, on surutyön ydin, kultamalja ja likasanko.

Kun suru vyöryy päälle, anna sen tulla. Surun kanssa voi elää, kun hoitaa rutiinit yksinkertaisesti, ja pysyy näin omassa elämässään kiinni.

Kyseenalaistaminen on ajattelevan ihmisen merkki. Hankalaahan se on usein elää läheisen ihmisen kuoleman jälkeen, kun asiat menevät vaikeammiksi, mitä enemmän niitä ajattelee.

Emmä tiiä. Vaikea tätä on selittää, vaikka suru on jatkuvasti itsellä alitajunnassa mukana.

mauri kirjoitti:
Uskon, että näin varmasti on: toisinaan kuolema tuntuu olevan nimenomaan armahtaja. Voisiko olla niin, että kun toisen lähtöä seuraa pitkän aikaa, niin silloin sitä käy luopumista läpi jo ennen kuolemaa. Siksi se nimenomainen hetki, jolloin kuolema on totta - se ei olekaan se musertavin aika, vaan ikään kuin sinetti myös omalle surutyölle, jota on (tietämättään ehkä) prosessoinut jo pitkän aikaa.

Juurikin näin. Kuolema on prosessin päätös. Kuin heräisi aamulla pahasta unesta. Vähän aikaa menee unta kelatessa, mutta pian huomaa, että se on nyt ohi ja elämä jatkuu.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
dali kirjoitti:
Miksi puolustelisti? tunteet ovat ihan luonnollisia reaktioita. Se, mitä tuntemusten syiksi paljastuu, on surutyön ydin, kultamalja ja likasanko.

Kun suru vyöryy päälle, anna sen tulla. ...
Aivan, siinhän se pointti tosiaankin on: antaa surun tulla. Omassa tilanteessani se tuli kuitenkin sellaisella voimalla, että sen kestäminen yksin olisi ollut -uskallan sanoa- mahdotonta. Itse nimenomaan halusin surun tulla ja olla: mutta monelle muulle murheellinen olotilani oli liikaa. Ja jos toinen sanoo: älä mieti, tai älä ajattele noin, tai älä sellaisia sure...- niin silloin tulee tarve 'puolustaa' omaa oikeutta tuntea, ajatella ja murehtia juuri niin paljon kuin itse kokee tarpeelliseksi. Sellaisessa tilanteessa voi siis joutua olemaan puolustuskannalla, mikä on kohtuutonta, kun tilanne on jo valmiiksi raskas.
Silti haluan muistuttaa, että tukijoita on rinnallani ollut/on, ja eihän kukaan ole sanomisillaan loukata halunnut; joten nyt, kun olen hieman tasaisemmassa jamassa, jaksan ymmärtää heitä.
En tarkoita syyttää.
 

Sampe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pittsburgh Penguins/Turun PalloSeura/Kiekko-Vantaa
Osanottoni läheisesi kuolemasta, mauri.

Oma isäni kuoli 56-vuotiaana reilut kolme kuukautta sitten, ja kaiken lisäksi isoisäni hautajaisissa. Näin itse isäni elvytysyritykset ja pääsin hyvästelemään hänet kasvotusten kuolleeksi julistamisen jälkeen. Ja jälkikäteen ajateltuna pidän itseäni sen vuoksi onnekkaana.

Minäkin ja muut perheenjäsenet saimme kyllä kuulla muutamia kummastuttavia kommentteja jo isäni kuolinpäivänä, ja yleensä ne liittyivät vahvuuteen ja vastuuseen:

- Sinä olet vahva ihminen, kyllä sinä pärjäät!
- Nyt sinä olet mies talossa, ole vahva ja tue äitiäsi!

Nämä oli tietysti lohkaistu rohkaisuksi ja hyvää tarkoittaen. Mutta kukaan meistä ei halunnut olla vahva. Emmekä halua olla vieläkään. Suuri enemmistö ihmisistä on onneksi antanut meidän surra vapaasti ja omalla käyttäytymisellään rohkaissut minuakin näyttämään tunteeni.

Nyt olen elänyt pari kuukautta melko normaalia elämää. Kaiken kaikkiaan olen kiitollinen siitä, miten menetys ja surutyö on teroittanut elämänarvojani ja selkeyttänyt suhtautumistani koko elämään. Suremistani ja menetyksestäni toipumista on auttanut valtavasti sen kokeminen, että isäni ei suinkaan ollut ainoa korvaamaton ihminen tässä maailmassa, ja että minulla on vielä lukuisia läheisiä, jotka välittävät. Siihen ei tarvita sanoja, vaan läsnäoloa. Niinä muutamina ensimmäisinä päivinä tuli halattua lähes kahtasataa ihmistä. Vähemmästäkin tajuaa, ettei ole sittenkään yksin.

Omaa, henkilökohtaista surutyötäni olen tehnyt enimmäkseen kirjoittamalla. Aluksi tekstini oli tarkoitus olla vain mahdollinen puhe hautajaisissa, mutta ajan mittaan siitä muodostui niin henkilökohtainen, että päätin jättää sen pitämättä ja keskittyä sen sijaan pohtimaan minun ja isäni välistä suhdetta omasta näkökulmastani. Tuntui luonnolliselta osoittaa teksti nimenomaan isälleni ja uskoa, että isä oli tavalla tai toisella läsnä ja myös näki mitä kirjoitin. Tällä tavalla mitään ei jäänyt ikään kuin hampaankoloon tai käsittelemättä. Se, mitä koin menettäneeni, oli kaikki mustana valkoisella. Tekstini ei ole vieläkään valmis, mutta surutyöni kannalta se teki todella tehtävänsä.

Toisaalta sureminen on tuntunut sen verran raskaalta puuhalta, että usein on ollut pakko vaihtaa vaihdetta ja heittää leikiksi. Huumori on ollut vaikeina hetkinä äärettömän arvokas apuri. Mitä vakavampi tilanne, sen härskimmät jutut. ;)

Tuossa päällimmäisiä muisteluita, vähän sekavasti lueteltuna. Vaikka sanat ovat usein halpoja tällaisessa tilanteessa, niin ainakin itselleni oli tärkeää päästä vaihtamaan kokemuksia nimenomaan niiden kanssa, jotka olivat kohdanneet jonkun vastaavan menetyksen.
 

dali

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lamoriellon Enkelit, the Spirit of CBA
mauri kirjoitti:
Aivan, siinhän se pointti tosiaankin on: antaa surun tulla. Omassa tilanteessani se tuli kuitenkin sellaisella voimalla, että sen kestäminen yksin olisi ollut -uskallan sanoa- mahdotonta. Itse nimenomaan halusin surun tulla ja olla: mutta monelle muulle murheellinen olotilani oli liikaa. Ja jos toinen sanoo: älä mieti, tai älä ajattele noin, tai älä sellaisia sure...- niin silloin tulee tarve 'puolustaa' omaa oikeutta tuntea, ajatella ja murehtia juuri niin paljon kuin itse kokee tarpeelliseksi. Sellaisessa tilanteessa voi siis joutua olemaan puolustuskannalla, mikä on kohtuutonta, kun tilanne on jo valmiiksi raskas.
Silti haluan muistuttaa, että tukijoita on rinnallani ollut/on, ja eihän kukaan ole sanomisillaan loukata halunnut; joten nyt, kun olen hieman tasaisemmassa jamassa, jaksan ymmärtää heitä.
En tarkoita syyttää.

Niin, tarkoitukseni ei ole ollut sanoa, että yksin pitäisi olla taakkansa kanssa.

Ymmärrän kyllä hyvin tuon halusi puolustaa omia tuntemuksiasi. Varsinkin tuossa tilanteessa, jos toinen kokee lähestymisesi kiusallisena. Itse olen sanonut kavereilleni, jotka ovat kyselleet vointiani, että se riittää, kun olet ystävänä tällaisenakin hetkenä.

Minua vituttaa suorastaan se, että ihmisiä opetetaan nykyisin suremaan, ja että tiedotusvälineet tuputtavat tätä sururoskaa joka jumalan viikko. Kaiken maailman puoskarit ja hali-hali-psykologit järjestävät ihme sessioita, joissa kerrotaan, että nyt suret ja purat pahan olon siihen paperimassaan ja muovailet siitä hahmon, joka kuvaa sun surua ja tunteita, joita suru herättää.

Tsunamihömpötys on ihan omaa luokkaansa. Ihmisiä on kuollut ennenkin samaan tahtiin, mutta nyt homma on vedetty kerralla isoksi. Tärkeintä ei ole se, mitä tuntee, vaan se, että tapahtumaan on reagoitu sen vaatimalla tavalla. Liput puolitankoon ja kynttilä ikkunaan, siitä se selviää.

Mielestäni parasta tukea on se, että ystävät ja sukulaiset pysyvät rinnalla myös surussa, ja tekevät samoja asioita kanssani kuin ennenkin, eivätkä ala holhota tai hokemaan: Sinun pitää nyt surra. Teen sulle pizzaa ja omenapiirakkaa, niin olo helpottuu.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
dali kirjoitti:
...Mielestäni parasta tukea on se, että ystävät ja sukulaiset pysyvät rinnalla myös surussa, ja tekevät samoja asioita kanssani kuin ennenkin, eivätkä ala holhota tai hokemaan: Sinun pitää nyt surra. ....
Aivan! Itseäni raivostutti, kun isäni tuli torstaina Manseen kysymättä, soittamatta minulle sitä ennen lainkaan. Miksi raivostuin? Koska haluan, että saan surra a i k u i s e n a, enkä holhottavana lapsena, jonain vitun reppanana!! Sanoinkin aika suorat sanat isälle, kun hän astui ovesta sisään: onneksi hän ei ole niitä herkkänahkaisempia, vaan oli heti kartalla, mistä raivossani oli kyse. Varmaan siinä purkautui muitakin tuntemuksia ulos samaan syssyyn. Mutta suurin vihastuminen johtui juuri siitä, että "muut soittelee keskenään ja huolestuu meikäläisestä". Vaikka olenkin ollut suruni kanssa helisemässä, niin saan kai sentään 'arvokkuuteni' pitää eli minulle kuuluu soittaa ja kysyä, miten voin jne.
No, nyt tuli pauhattua.
Terapeuttista, kai. Sanoisivat ne dalin 'mainostamat' asiantuntijat. Siinä on vain se, että olen aika huono muovailemaan mitään.... *sarkasmia*
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
mauri kirjoitti:
Vaikka nyt puhun ihmisen menettämisestä, niin samoista tunteista on ollut omassa prosessinakin kyse kuin vladin kertomassa esimerkissä.
Viha on aikamoinen voima. Sitä olen kokenut tällä viikolla p a l j o n. Enkä pysty tältä istumalta täysin jäsentelemään, että miksi. Yksi vihan kohde on ollut anonyymit elämä ja kuolema, jotka eivät antaneet poislähteneelle ihmiselle toista mahdollisuutta arvottaa elämänsä uuteen kuosiin siten, että hän olisi uskaltanut ottaa enemmän myös itseään huomioon. Tällainen on liian tylyä. Siitä olen edelleen vihainen (konkreettista kohdetta vaan en pysty määrittelemään sattuneesta syystä). Vihan tunne liittyy myös jollain tapaa omaan kolmen vuoden takaiseen hengenvaaralliseen onnettomuuteen, jota en ole voinut käsitellä läpi vieläkään, koska en silloisen pitkän tajuttomuuden vuoksi pysty muistamaan tapahtunutta, joten minulla ei ole työkaluja, jolla asiaan tarttua. Vihani liittyy jollain tapaan myös tuohon kuvioon. Miksi? En tiedä. Tähän samaan aikaan se kuitenkin muistuttaa itsestään.

Toinen kipeä tunne on myös syyllisyys. Olen miettinyt tuon tuosta, josko olisin voinut vaikuttaa asioihin siten, että läheinen ihminen ei olisi ollut niin uupunut. Tai vielä järkyttävämpää: olenko aiheuttanut hänelle uupumusta? No, arvaan jo, että moni sanoisi näihin pohdintoihin, että ’älä tollasia mieti, et sä sille voinu mitään’…Mutta syyllisyyskin on puitava, kun se kerran päätään nostaa. On tehtävä se asia itselleen selväksi, jotta saa rauhan sen kanssa.

Viha tosiaankin on melkoinen voima, sitä olisi kuitenkin hyvä jollain tasolla oppia hallitsemaan tai ainakin hillitsemään tai muussa tapuksessa viha voi saada jopa tuhoisiakin piirteitä aikaan, en nyt sano, että juuri sinun kohdalla näin voi käydä mutta toisinaan tämäkin on mahdollista.

Itse en jostain syystä koskaan ole osannut sitä kuolemaa itsessään vihata, jos jotain niin itseäni kuten kirjoitin ja sitten sivujuonteiden kautta itsessään elämää. Kesti kuitenkin kauan ennenkuin tuolloin sain surutyön tehtyä, minulle lemmikkini oli tuolloin tärkein olento maailmassa - ihmissuhteita kun minulla ei ollut, ei edes ystäviä niin lemmikkini oli kaikki kaikessa ja sen yllättävä kuolema rajun sairauden jälkeen oli ankara isku vasten kasvojani.

Kuolemaa en senkään tähden osaa vihata koska minulle itselleen kuolema on toive, se on ollut jo monen vuoden ajan ja on jälleen tänä(kin) päivänä sitä. Jokainen päivä on kamppailua kuilun reunalla, jokainen. Elämä on se mitä vihaan, elämä siksi koska en itse halua elää, kuolema taasen on toive ja haave - silloin kaikki loppuu, vihdoinkin.

Tämä on monimutkainen juttu, jolla on vähintäänkin kahdet kasvot. On nimittäin niin, että jos sureva X sanoo: ”Mä haluun kuolla”, ja jos sureva Y sanoo: ”Mä haluun kuolla”, niin on täysin mahdollista, että heidän lopulliset viestinsä ovat täysin erilaiset, vaikka ovatkin puetut samoihin sanoihin. Toinen k o k e e tilanteen niin raskaaksi, että t u n t u i s i helpotukselta, kun saisi lakata olemasta. Toinen puolestaan on jo valmis poislähtöön. Kuinka sitten erottaa nämä kaksi? En minä tiedä...Muutoin kuin ehkä siten, että jos tuntee ko. henkilöt pidemmältä ajalta, niin silloin ehkä saattaa kenties mahdollisesti olla tuntua siihen, mitä sanat todella merkitsevät.
On kuitenkin niin, että surutyö voi pitää näinkin hirveän vaiheen sisällään: olo on jo niin uupunut, että sen ilmaisee haluna kuolla, vaikka mistään niin lopullisesta halusta ei olisikaan kyse. Se voi olla myös avunhuuto: ”nähkää ja kuulkaa minun suruni!” Ja sitä moni säikähtää. Vaikka juuri silloin sitä ’syliä’ juuri tarvittaisiin..
Kuten vlad huomautti, voi olla niinkin, että menetys voi olla traumatisoituneelle ihmiselle se ’viimeinen niitti’.

Niin, kuten mainitsinkin, kyse on tavallaan marginaaliryhmästä jotka reagoivat suruun niin voimakkaasti, että joko traumatisoituvat tai suru jollain muulla tavoin vaikuttaa mielenterveyteen siten, että kyseinen surija menettää lopullisen otteen todellisuudesta - painotan uudelleen, kyse on marginaaleista ihmisistä. Normaalisti ihmiselle on hyvä antaa oma aika ja rauha surra suruaan ja elää elämäänsä sen mukaan.

Sekin on totta, että hyvin moni ankaran menetyksen kohdattuaan toivoo jopa omaa kuolemaansa - tämä on jopa tavallaan normaalia käytöstä mutta tällaisesta ei suinkaan tarvitse hätääntyä, kyse on inhimillisestä reaktiosta jossa sureva haluaa "seurata kuollutta läheistään". Ehkä reaktio on seurausta kulttuurista jossa elämme, uskomus siitä, että on jokin paikka jonne kuolleet menevät on niin suuri, että surija haluaa seurata kuollutta tähän paikkaan.

Muutama sana loppuun läheisten "vastuusta" niissä tapauksissa joissa surija vajoaa surussaan tasolle joka voi johtaa dramaattisiin muutoksiin mielenterveyksessä tai käyttäytymisessä.

Uskoisin, että läheiset ja ystävät kykenevät erottamaan milloin "Halua kuolla" muuttuu "Halua kuollaksi" ja tuolloin on hyvä jos sukulaiset ja ystävät kykenevät keskustelemaan surevan kanssa, tukemaan häntä ja mikäli esille alkaa ilmaantua todella epäterveitä merkkejä, kuten vaikkapa:

-itsensä täydellistä ja pitkäaikaista laiminlyöntiä (ei peseydy, ei siivoa kotonaan, syö huonosti).
-välttelee kaikkia inhimillisiä kontakteja suhteettoman pitkältä tuntuvan ajan verran (jokainen läheinen ja ystävä osannee päätellä milloin tällaisesta tapauksesta on kyse).
-puhuu jatkuvasti kuolemastaan ja nämä puheet jatkuvat pitkältä tuntuvan ajan verran, jos puheisiin liittyy vieläpä muulla tavoin itsetuhoista käytöstä on vain viisasta keskustella asiasta ja vaikkapa nostaa ns. kissa pöydälle vaikka se tekisi kuinka kipeää tahansa.

on syytä ehdottaa surevalle yhteydenottoa lääkäriin tai erikoislääkäriin. Pahimmassa tapauksessa pitkäaikainen suru tai kyvyttömyys ratkoa suruaan ja päästä elämässä eteenpäin voi johtaa vaikea-asteiseen masennukseen (tunnen tällaisen henkilön), psykoottisiin oireisiin tai suoranaiseen itsemurhan yrittämiseen.


Edelleen painotan, jottei kenellekään synny väärinkäsitystä, surulle on annettava aikansa ja surevalle oma tilansa - vasta jos tilanne todella huolestuttaa on syytä keskustella surusta surevan kanssa ja tuolloinkin ehdottomasti kunnioittaa surevaa mutta samalla kuitenkin olla oman asian esille tuonnissa johdonmukainen. Surevalle voi kertoa omasta huolestuneisuudestaan, näin minä ainakin asian näkisin.

vlad.
 

tombraider

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tampereen Tappara
Suru on tunteista suurin. Se on täynnä rakkautta ja kaipuuta.

Surun aikana yksilöityy ihmisen avun tarve. Jotkut jaksavat surun yli toimimalla ja toiset olemalla. Mielestäni ystävien suuruus punnitaan näissä tilanteissa ja silloin näkee kuka tosiaan välittää. Ehkä tuo on hieman raskaasti sanottu, mutta mielestäni se pitää hyvin paikkaansa. On se sitten kortti, soitto, halaus, kuunteleminen, ruuan laitto, hautajaisjärjestelyissä auttaminen jne...

Tuo kuunteleminen on erittäin tärkeää. Jotkut pelkäävät, että mitä siinä sitten sanoisi ja juttelisi kun toinen suree. Ei siinä tarvitse mitään sanoa, olet vain läsnä ja näin annat surevalle turvaa ja mahdollisuuden purkaa sydäntään.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
tombraider kirjoitti:
Suru on tunteista suurin. Se on täynnä rakkautta ja kaipuuta....

...Ei siinä tarvitse mitään sanoa, olet vain läsnä ja näin annat surevalle turvaa ja mahdollisuuden purkaa sydäntään.
Tombraider sen sanoi: juuri, aivan! Koska suru on niiiiiin suuri tunne ja voima - silloin sureva tarvitsee t u r v a a. Olemalla läsnä ystävä voi sitä surevalle antaa. Nimenomaan! Turvaa. Jotta sisällä oleva tunteiden myrsky tai tunteiden kuolio ei ota yliotetta.
 

mauri

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Sampe kirjoitti:
...
Oma isäni kuoli 56-vuotiaana reilut kolme kuukautta sitten, ja kaiken lisäksi isoisäni hautajaisissa. Näin itse isäni elvytysyritykset ja pääsin hyvästelemään hänet kasvotusten kuolleeksi julistamisen jälkeen. Ja jälkikäteen ajateltuna pidän itseäni sen vuoksi onnekkaana.
Kiitos ajatuksistasi Sampe - ja osanottoni sinulle oman menetyksesi johdosta.
Tuntuu, että kuoleman pelottavuus voi liittyä muun muassa siihen, että elämämme on nykyisin jotenkin niin 'steriiliä': meidän ei tarvitse kohdata kuolemaa kasvoista kasvoihin - ja usein kuolema 'tapahtuu sairaalassa'. En tiedä, mutta uskallan ainakin pohtia, josko se tekee myös surevan kohtaamisen niin vaikeaksi, ja mahdollisesti myös oman surutyön työläämmäksi.
Kuten Sampe kirjoittaa: hyvästelemisen mahdollisuus voi olla vapauttavaa, tavallaan. Tapahtui se rakkaan vielä ollessa hengissä tai hänen poismenonsa jälkeen. Kohtaaminen on joka tapauksessa merkittävä asia.
Joitakin vuosia sitten olin tätini luona hänen kuollessa syöpään - ja se oli todella rankka kokemus. Se synnytti minussa pelkoja, mutta syystäkin: kuolema näytti karut kasvonsa. Kuolema on luonnollinen, mutta silti niin...elämänvastainen. Peloistani huolimatta pidin ja pidän yhä tuota hetkeä mahdollisuutena nähdä elämä laajemmin, mahdollisuutena arvottaa elämä uudelleen. Tai tavallaan se pakottaa siihen.

Sampe kirjoitti:
...Mutta kukaan meistä ei halunnut olla vahva. Emmekä halua olla vieläkään. Suuri enemmistö ihmisistä on onneksi antanut meidän surra vapaasti ja omalla käyttäytymisellään rohkaissut minuakin näyttämään tunteeni.
Tätä juuri olen peräänkuuluttanut - ja minäkin monen taholta saanutkin: rohkaisua t u n t e a. Ja se vaatii myös sen, että antaa itse itselleen siihen luvan, mikä ei välttämättä ole helppoa, koska heikkouskin voi olla pelottavaa. Itse ainakin pohdin, josko heikkous voi viedä tavallaan mukanaan - ja jospa en enää pääsekään enää jaloilleni?? Joten pitäisikö sittenkin kestää, urheasti, antamatta heikkoudelle tilaa? Niin inhimillistä..

Sampe kirjoitti:
...olen kiitollinen siitä, miten menetys ja surutyö on teroittanut elämänarvojani ja selkeyttänyt suhtautumistani koko elämään. Suremistani ja menetyksestäni toipumista on auttanut valtavasti sen kokeminen, että isäni ei suinkaan ollut ainoa korvaamaton ihminen tässä maailmassa, ja että minulla on vielä lukuisia läheisiä, jotka välittävät....
Eilen ystäväni lähetti tähän samaan asiaan liittyvän suoraviivaisen, mutta niin aidon ja viisaan viestin: "Aina kuolleita rakastetaan yli kaiken - kunpa sais sen rakkauden jo elämässä!"
Toki poismennyttä on ikävä, mutta hän ei enää ole rakkauttani vailla. Rakkaus on -tai siis sen tulisi olla- nimenomaan läsnä nyt, ennen menetystä.

Sampe kirjoitti:
Omaa, henkilökohtaista surutyötäni olen tehnyt enimmäkseen kirjoittamalla...
Itsellenikin kirjoittaminen on ollut aina keino jäsennellä tuntoja - ja sitä kai täälläkin tälläkin hetkellä teen. Yleensä puen ajatuksiani runoiksi ja aforismeiksi...mutta nyt tuntuu, että se puoli minusta on lukossa. Joten annan mietteiden tulla ajatusvirtana...Runojen aika tulee, jos on tullakseen.

Sampe kirjoitti:
... Vaikka sanat ovat usein halpoja tällaisessa tilanteessa, niin ainakin itselleni oli tärkeää päästä vaihtamaan kokemuksia nimenomaan niiden kanssa, jotka olivat kohdanneet jonkun vastaavan menetyksen.
Silläpä minäkin teidän kaikkien ajatuksista ammennan.
 

ervatsalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
ХПК ja Tuukka "T-73" Mäkelä
Suru ja vitutus

tombraider kirjoitti:
Suru on tunteista suurin.

Niin, itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että suru tunteista vasta toiseksi suurin.
Kunnon vitutus on mielestäni paljon kovempi juttu, jonka voimalla menee vaikka maailman ympäri, jos niikseen tulee.

Uskoisin, että Kiinanmuurikin rakennettiin siksi, että jotakuta vitutti melko rankasti. Jos tämä samainen taho olisi ollut vain surullinen, niin aika vaatimattomaksi olisi ko. muuri jäänyt. Näin uskoisin.

Täältä tähän
 

JanJ

Jäsen
tombraider kirjoitti:
Suru on tunteista suurin.
Kymmenkunta ystävää menettäneenä väitän asian olevan omalla kohdallani toisin. Surun pystyy sysäämään sivuun. Muutamia muita tunteita ei voi.
Ja tämä siis vain omalta kohdaltani sanottuna.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös