isänpäiväin neppailua
Karjalaturnauksen 'finaali', vastassa rakas vastustaja Ruotsi, ainekset hyvälle kiekkokohtaamiselle olemassa.
Tulos: Paljon maaleja ja...... ja hengetöntä neppailua, jossa taklauksia ei juuri nähty ja tunnelma oli pelillisesti valju. Ja jälkimmäisestä en syytä paikallaollutta yleisöä. He jaksoivat kahteen kentällä olleeseen joukkueeseen verrattuna edes yrittää, kannustaen paikoitellen ja varsinkin kolmannen erän alun jälkeen unihiekka silmissä kolmanteen erään tullutta suomea.
Tällä kertaa Kari Lehtonen maalin suulla laskeutui tavallisen kuolevaisen tasolle, vaikka kohtuullisen hyvän pelin pelasikin. Kokonaisuutena kuitenkin todella vahva avaus kansainvälisille peleille, siis aikuisten tasolla pelaavana maalivahtina.
Nummelin & Kiprusoff. Siinä kaksikko joiden katsomisesta tulee joka kerta huonolle tuulelle. Silloin kun he pelaavat hyvin (lue kiekollinen peli onnistuu) miettii joka kerta että jos kaverit saisivat edes hiukan agressiivisuutta peliinsä lisää, niin kumpikin olisivat maailmanluokan puolustajia. Sitten kun heillä pettää kiekollinen pelaaminen, niin mitään ei oikeastaan edes jää jäljelle. Olen pikku hiljaa kallistumassa täälläkin aikaisemmin esitetylle ajatukselle - toki ihan omissa ajatuksissani vain - josko Nummelinia kannattaisi kokeilla hyökkääjänä. Miksi pelata väkisin puolustajana, jos 50% pakin tehtävistä ei kiinnosta? Castellon, tuon vanhemman turun tautisen olen lukenut menetetyksi tapaukseksi jo ajat sitten...
SM-liigasta tuttu linja - taklaamattomuus - jatkui sitten maaotteluissakin. Hyvin on siis oppi mennyt perille. Kaukalopallo alkaa menettää asemansa jopa marginaalilajina; siksi kovaa vauhtia jääkiekko tällä fair play linjallaan alkaa lähestyä sitä. Samassa suhteessa taklausten -fyysisen pelin - vähenemisen kanssa laskee oma kiinnostukseni vaivautua paikan päälle katsomaan otteluita. Nytkin olin paikan päällä lähinnä siksi, että luulin suomin ja ruotsin kohtaamisen sytyttävän myös pelaajat. Luulo ei ole tiedon väärtti. No, näin tällä kertaa.