Laitan tähän myös oman avautumiseni.
Joskus sanoin, että Jalonen on joukkueen heikoin lenkki; jos kulta voitetaan, se voitetaan Nokasta riippumatta. Matkan varrella tulosta syntyi, 9 peliä voitettiin putkeen ja Nokka näytti epäilijöilleen pystyvänsä koventamaan peliä tarpeen tullen ja etenevänsä voitosta voittoon. Kyllähän Jalosta saa kiittää siitä, että kivikova punakone lyötiin välierässä massiivisen kotiyleisön edessä. Kuitenkin finaalissa kaaduttiin mielestäni valmennukseen. Kanada oli scoutannut Suomen pelin tehokkaasti ja löytänyt aivan täydelliset lääkkeet siihen, eikä Jalosella ollut mitään reseptejä, joilla pelata Kanadaa vastaan. Koko turnauksen ajan esiintyneisiin heikkouksiin ei löydetty ratkaisuja, vaan ne kostautuivat finaalissa, pahimmassa mahdollisessa tilanteessa. Seuraavissa kappaleissa tuon esiin pari silmiin pistänyttä heikkoutta.
Leijonien lähteminen peleihin oli umpisurkeaa. 8-9 peliä 10:stä alkoi sillä, että ensimmäiset 10-20 minuuttia oltiin vaikeuksissa. Ainoastaan Saksa-pelissä saatiin hyvä alku. USA-pelissä tehtiin toki 2 pikamaalia vastahyökkäyksistä, mutta ensimmäinen erä oli muistaakseni pääosin USA:n hallintaa. Tilastoja mairittelevat se, että ainoastaan Venäjä ja Kanada pystyivät rankaisemaan Suomen alkuvaikeuksista. Näistä Venäjää vastaan saatiin tasoitus aikaiseksi, mutta Kanadaa vastaan ensimmäisessä erässä päästetty maali jäi voittomaaliksi. Ei pelaamista voi aloittaa vasta toisen erän alussa. Peli kestää 60 minuuttia!
Toinen ongelma oli mielestäni pelitavassa. Joukkue pyrki välttämään virheitä ja puolustamaan. Luotettiin siihen, että jossain vaiheessa tarvittavat paikat maalintekoon aukeavat, käytetään ne hyväksi, ja puolustetaan loppupeli. Tällaisella prosenttikiekolla ei vain saatu parasta mahdollista irti joukkueen pelaajamateriaalista. Myönnän, että puolustuspeli oli loistavaa heikohkosta puolustajamateriaalista huolimatta. Materiaalin puolesta hyökkäyksen piti olla timanttia, mutta pelitapa ei mitenkään pyrkinyt hyödyntämään vahvaa hyökkäyskalustoa. Pelistä toiseen mieleen jäivät pakkien luokattomat avaussyötöt, jolloin hyökkäykset päättyivät nopeasti kiekonmenetykseen, ja hetken päästä haettiin vauhtia omasta päästä. Finaalissa Kanadaa vastaan tämä erityisesti korostui, ja hyökkäykseen lähtöjä eivät lainkaan auttaneet Kanadan jatkuvat, pitkät pyöritykset Suomen päädyssä.
Kolmas ongelma oli peluutuksessa. Ketjukoostumukset olivat monella tavalla käsittämättömiä. Patrik Laine meni hukkaan oikeassa laidassa, varsinkin kovissa peleissä. Monesti tulosta syntyi niinä harvoina hetkinä, kun Laine oli ajautunut vasempaan laitaan ja Jokinen oikeaan. Tärkeimpänä esimerkkinä tästä voittomaali Venäjää vastaan. Finaalissa tosin Laine, Barkov ja Jokinen päätyivät kaikki alisuorittamaan pahemman kerran. Toinen ihmettelyn aihe oli Koivun ylivoimakoostumus. 4 leftin hyökkääjää, joista 3 olivat pelintekijöitä ja yksi oli Koskiranta. Ketju yleensä siirteli kiekkoa ensimmäiset 1:15-1:30 ylivoimasta, ja sen jälkeen Barkovin ketjulle ei jäänytkään juuri yv-aikaa. Barkovin yv-ketjulla oli ongelmana, että Laine pyrki liian usein syöttämään vastustajan neliön läpi, kun taas Hietanen pyrki Laineelle syöttämisen sijaan laukomaan plekseihin tai lähintä vastustajan pelaajaa päin. Muuta huomioitavaa on, että Suomen AHL-pelaajista ei saatu parasta irti. Pokka oli heikko läpi turnauksen. Lindell oli vakuuttava Venäjä-pelissä, mutta muuten alisuoritti. Pulkkinen laitettiin täysin väärään rooliin, hoiti sen huonosti ja joutui ansaitusti poppareille. Rantanen laitettiin samalle paikalle, hoiti sen loistavasti mutta ei saanut tilaisuutta esimerkiksi ylivoimassa tai ylemmissä ketjuissa. Finaalin 3. erässä Rantanen ja Pihlström eivät pelanneet juuri ollenkaan, ja myös Komarov sai melko vähän peliaikaa 3. erässä. Nämä fyysiset pelaajat olisivat voineet herätellä muuta joukkuetta. Jos peluutusta täytyy tiivistää kolmeen hyökkäävään ketjuun, mieluummin jätetään pois esimerkiksi Pyörälä, Sallinen ja Koskiranta. Koskisen peluutuksessa myönnän olleeni väärässä: mies paransi otteitaan kovissa peleissä ja antoi joukkueelle mahdollisuuden voittaa.
On vaikea sanoa, olisiko esimerkiksi Jukka Jalonen tai Lauri Marjamäki saanut joukkueesta sen verran paremmin irti, että Leijonat olisi poistunut kaukalosta kultamitalit kaulassa. Tästä turnauksesta jäi monella tavalla samanlainen maku kuin vuoden 2006 olympiakisoista ja vuoden 2007 MM-kisoista: kovatasoinen joukkue, hieno turnaus, välierässä kaadetaan Venäjä häikäisevällä joukkuepelillä ja loppuottelussa ei vain peli kulje. Harmittaa, että Marjamäki on tuskin saamassa yhtä tasokasta MM-ryhmää kasaan ensi vuonna. Syksyllä on tietysti World Cup -näytösturnaus kokoelmajoukkueineen, mutta vaikea kuvitella, että Suomi pystyisi kaatamaan esimerkiksi Kanadan paras kolmesta -pelisysteemillä pienessä kaukalossa.