Ulkopolitiikka ei enää tulevaisuudessa ole muun politiikan ylä- ja ulkopuolella, salaseurojen tai perinneyhdistysten liturgista, harvojen herkuksi tarkoitettua yksiäänistä keskiaikaista kirkkomusiikkia. Avoimmuus tarkoittaa viime kädessä aitoa poliittista vastuunalaisuutta, siksi sitä on virkamiesvaltaisuuden, kuningasvaltaisuuden ja sen sellaisten syystäkin kritisoitujen asioiden sijasta lisättävä.
Se, että ns. "kekkosmenneisyydessä" elävät tahot perustuslain uudistamisen ja ulkopolitiikan avoimuuden osalta saavat maailman muutoksista enemmän tai vähemmän oireita, on vain meille kaikille 2000-luvulla eläville kunniaksi, sillä muutosvastarinta ja epädemokraattisiin rakenteisiin kohdistettu nostalgia ja kaihomieli kertoo nykyajassa elävien keskustelijoiden ja politiikkojen olevan oikealla tiellä uudistaessaan luutuneita ja tunkkaisia päätöksentekotapoja.
Sillä kaikesta huolimatta (myös siis "tilastollisesti") äänestäjien tietotaso on kasvanut sitten Paavo Väyrysen ulkoasianministeriuran, mikä tekee vaikeammaksi sekä laitavasemmistolle että agraaripopulisteille laskea narratiivin tasoa ns. "setä Lenin"-tasolle. Ja hyvä niin, koska kylmän sodan jälkeinen maailma on niin monimutkainen paikka, ettei havukka-ahojen janoisille satusedille ole enää tilausta edes ulkosuhteiden hoidossa.