Simpsonit.
"Keltaisen perheen" seikkailut ovat olleet erottamaton osa meikäläisen sunnuntaipäiviä niin kauan kuin jaksan muistaa.
Sarja ei enää läväytä silmille sellaisia naurupommeja kuin 1990-luvun puolivälissä ja jaksojen taso heittelee aika paljon. Välillä tuntuu, että Simpsoneiden satiiri on kaivautunut niin syvälle amerikkalaiseseen yhteiskuntaan, että se ei enää naurata. Sarjasta itsestään on tullut osa amerikkalaista populäärikulttuuria, jota se ivaa. Itseironia on pitänyt sarjaa hengissä. Esimerkkinä viime sunnuntain jakso, jossa Mr. Burns osti Springfieldin tiedotusvälineet. Lopussa lirkuteltiin Foxin omistajalle Rupert Murdochille. Hyvää vittuilua. Toisaalta itseironia ei kanna loputtomiin. Hiljalleen olen alkanut toivoa, että sarja loppuisi lähivuosina, ettei Simpsoneista tulisi piirrettyä saippuaoopperaa.
Futurama on hyvä. Sen huumori on paljon syvemmällä kuin Simpsoneissa. Sarjan sisään leivottujen pikkujuttujen huomaaminen palkitsee. suurin osa näistä jutuista menee varmaan sivu suun, koska en ole mikään kävelevä pop-kulttuurin ja maailmanhistorian ensyklopedia.
South Parkia en jaksa enää katsoa. Sarjassa on hyviä piikkejä Simpsoneiden tapaan ja loistavaa revitystä. Asioiden kärjistäminen toimii, mutta sitä ei loputtomiin jaksa. Kun huitoo joka suuntaan, osuu moneen, mutta lyö myös paljon huteja. Tässä on mielestäni South Parkin heikkous. En myöskään pidä siitä, että esillenostettuja pointteja alleviivataan ylettömästi. Huomaatko, katsoja, nyt sinun pitää nauraa...
Ensimmäinen SouPan kausi oli huikeaa settiä, mutta muut kolme kautta ovat kärsineet samasta epätasaisuudesta kuin Simpsonit myöhemmällä iällä.