Onhan tämä aikamoinen pudotus kevääseen, fiilikseen ja odotuksiin. En varmaan edes syvimmissä painajaisissa olisi voinut kirjoittaa tällaista tarinaa yhteen vuoteen.
Keväällä juhlittiin suuria sankareita, jotka vihdoin toivat pojan kotiin. Kaupunkilaiset olivat kuin kuninkaita, koko yhteisö täyttyi juhlahumusta. Kaikkia hymyilytti ja ilo oli läsnä ympäri Suomen. Oltiin kiistatta kahden viime vuoden paras kiekkojoukkue, jopa suveriinisti.
Uusi kausi, uudet kujeet todettiin. Joukkue muuttui rajusti. Eihän puolustava mestari voi lähteä kuin puolustamaan mestaruutta, uskottavasti.
Osa varoitteli mestaruuskrapulasta, osa haaveili CHL- ja Liigan tuplamestaruudesta. Rosteri rakennettiin (tietoisesti) ohkaiseksi, haluttiin antaa nuorille vastuuta. Tarkoitus oli vahvistaa joukkuetta tarpeen mukaan, kauden edetessä ja kun nähtäisiin, mitä lääkäri määrää. Koronan piti olla muisto vain, oltiinhan kaikki piikitetty.
No nyt mennään saman kalenterivuoden viimeistä kuukautta. Kautta on reilu kolmannes takana ja joukkue majaa sijoilla ynnämuut. Kevään peli-ilme, rytmitys ja toisteisuus ovat poissa. Pelimiesten tilalla (nimistä viis) lauma päättömästi juoksevia kanoja. Ei mestarin kuuluisi noin kohkata, heittää hybridipitkää tai muuten hiihtää perässä vain selviytyen. Kärppäpeli vahvistaa poikkeuksen.
Puolet joukkueesta on kulkutaudin kourissa, tai muuten vain lasaretissa. Pelaajia lainataan jostain venäjän rajalta tai Mouhijärveltä. Perkele ennen omicronia jouduttiin jo vetämään 2,5 ketjulla kun junnuilla oli tärkeä peli. On se kumma kun joukkuetta ei voida rakentaa sillä silmällä ettei jokaisen yskän jälkeen tarvitse hakea apua ulkoa.
Monta krapulaa ja liskojenyötä on tullut itsekin koettua, mutta en minä jumalauta ihan näin värikästä oksennusta ole nähnyt. Menisi jo huumorinpuolelle, jossei vituttaisi aika moni asia.
Tämän vuoden tarina kahdella sanalla. Kuninkaasta ryysyläiseksi. Aika saavutus sekin.