Yritin lähinnä asettua sellaisen kaksikymppisen lappeenrantalaisen asemaan. Ja koska olen itsekin joskus sellainen ollut, niin tiedän, että silloin on monella aika kova halu muuttaa Helsinkiin tai Tampereelle. Niin ainakin itselläni ja monella tutulla oli. Ja kun silloin tulee jommasta kummasta paikasta sopimustarjousta, niin onhan se aika no-brainer, koska silmissä siintää helposti kuva makeasta elämästä isommassa kaupungissa. Ja sehän ei edes sulje pois sitä, etteikö se paikka voisi olla urheilullisesti hyvä. Mutta väitän, että nuorelle jääkiekkoilijalle on vuonna 2021 aivan eri asia, jos sopimustarjous tulee Ilveksestä/Tapparasta kuin vaikkapa Sportista. Ja iso osa sitä pakettia on jään ulkopuoliset seikat. Eikä siinä ole mitään väärää - kyllähän elämässä on muustakin kyse kuin työstä. En ole itse jääkiekkoilija, mutta olisin kyllä valmis harjoittamaan omaa ammattiani huomattavasti pienemmällä palkalla Tampereella kuin vaikkapa Porissa.
Tässä tehdään mielestäni se virhetulkinta, että rinnastetaan normaalit tallaajat ja NHL-varatut kiekkoilijat. Kyllä itsekin nuorena poikana halusin pois Lappeenrannasta näkemään isompiakin ympyröitä, ja se lienee ihan luonnollista. Mutta jos kyseessä on parikymppinen NHL-varattu kiekkoilija, jolla on tavoitteena kehittyä NHL:ään ja on valmis tekemään nöyrästi töitä tuon tavoitteen eteen, on tilanne toinen. Silloin vaakakupissa täytyy keskeisenä, suurimpana ja ehkä ainoana painavana tekijänä olla se, miten hyvin tuleva kaupunki palvelee tuon tavoitteen edistämistä. Ja silloin jäljelle jäävät kahviloiden ja kivojen sosiaalisten ympyröiden sijaan vain kaksi tekijää:
1. Miten paljon peliaikaa ja vastuuta on joukkueessa saamassa
2. Miten laadukasta valmennusta on joukkueessa saamassa
Hyvä esimerkki tuosta ajattelusta on Urho Vaakanainen. Hän siirtyi teininä Joensuusta Espoon Bluesin junnuihin, mikä oli tuolloin about Suomen suurin ja menestyvin junioriorganisaatio.
Bluesin talousvaikeuksia ansiosta Vaakanainen pääsi myös Bluesissa pelaamaan liigakiekkoa aihemmin ja isommassa roolissa kuin varmaan olisi muissa joukkueissa päässyt. Seuraavaksi hän siirtyi JYPiin, jonka piti myöskin olla hyvä organisaatio kehittämään nuorta pelaajaa. Mutta JYPissä Vaakanainen ei päässyt pelaamaan ylivoimaa, jonka koki itselleen tärkeäksi kehittymisen osa-alueeksi. Sen takia yhden JYP-kauden jälkeen hän siirtyikin SaiPaan )piittaamatta Lappeenrannan kahvilatarjonnasta), ja kertoi ratkaisevaksi syyksi juuri sen, että haluaa päästä pelaamaan ylivoimaa ja saada enemmän vastuuta/peliaikaa. Tuo on juuri se tapa, miten huipulle tähtäävät ja nöyrästi sen eteen töitä tekevät pelaajat etenevät. Silloin keskiöön laitetaan se urheilullinen kehittyminen ja kaikki muu on toissijaista.
Mäntikiven tie on päinvastainen. SaiPassa hän pääsi viime kaudella pelaamaan ajoittain myös ykkösylivoimassa. Peliaikaakin tuli enimmillään yli 20 min ottelussa (mikä tosin paljasti, ettei tuohon tainnut olla fyysisiä valmiuksia). Ilveksessä hänellä ei ole ensi kaudella tarjolla edes vastaavaa roolia, mikä SaiPassa oli tarjolla jo nyt. Joku nuori rouhijapelaaja voisi hyötyä siitäkin, että pääsee pelaamaan Liigaa vaikka vaan pienessä roolissa nelosketjussa, mutta Mäntykiven koko peli perustuu kiekollisuuteen, ja siksi hän nimenomaan tarvitsee roolia, jossa pääsee käyttämään vahvuuksiaan ja kehittämään niitä edelleen. Ainoa mahdollisuus kansainväliseen uraankin piilee siinä, että kehittyy kiekollisena pelaajana entistä paremmaksi. Ja tuota kehitystä ei tule kunnolla, jos on katsomossa/nelosketjussa ilman yv-vastuuta.
Peliajan ja vastuun perässä hän ei kyllä Tampereelle mene, ja tuskin palkkakaan on tässä ollut keskeisessä roolissa. Jäljelle jää sitten enää valmennus. Ilveksen valmennuksen hyvyydestä en tiedä, mutta väistämättä herää ajatus, onko tässäkin vaikuttanut T.Lehterä, joka on tekemisellään työntänyt Mäntykiveä pois. Mehän emme tiedä, milloin Ilves-sopimus on tehty, ties vaikka Tampereelta olisi kosiskeltu jo vuosi sitten, jolloin Mäntykivi ei kuuleman mukaan ollutkaan halukas tekemään pidempää jatkoa SaiPan kanssa.