Back in business. Luojan kiitos Kärppä-sarja on lopulta ohi. Enempää tuota vinkunaa ei olisi jaksanut lukea. Riittää taatusti ainakin puoleksi vuodeksi, vaikka kuinka kuuluisi po-maailmaan.
SaiPa saa sarjasta täyden tunnustuksen. Kaikki tehtiin, mitä oli tehtävissä. Joukkue oli loppuun asti sitoutunut ja yhtenäinen, jokainen antoi kaikkensa. Osa myös teloi itsensä taistelussa, mikä vaikutti kokonaissuoritukseen. Terävyyttä puuttui. Enempää ei voi kuitenkaan kohtuudella vaatia. Tällä kertaa se riitti pitkälle, muttei ihan päätyyn asti. Onnea olisi tarvittu rahtunen lisää. Ja kun onnikin pitää kuulema ansaita, toinen joukkue oli siinä parempi. Pulinat pois.
Käy viimeisessä, pronssipelissä miten tahansa, olen kauteen erittäin tyytyväinen. Formulamaailmaa soveltaen SaiPa lähti kauteen kaukaa takarivistä, jostain ruudusta 10-14 tms. Sputnikit ottivat kuitenkin loistavan lähdön ja ohittivat alkukierroksilla tukun kilpailijoitaan. Osa tippui jo heti kyydistä. Sputnikeilla olivat säädöt kohdillaan ja tasainen meno (koko ajan kuuden sakissa) jatkui aina ruutulipulle ja lähes podiumille asti. Palkintopalli on vieläkin realistinen, jos ”vielä kerran pojat” -rypistys kantaa hedelmää.
Kaikki loppuu aikanaan, ja loistavan kauden päätteeksi jää aina hieman haikea olo. Tuo Joukkue ei luultavasti koskaan enää pelaa yhdessä. Osa pelaajista lähtee pois, monet toki jäävät ja muutamia uusia tulee tilalle. Uusi kausi alkaa taas jos ei ihan nollista niin tukevasti varikolta ainakin. Kausisuunnitelmassa palataan alkusivuille. Mutta tarinankerronnan kannalta se on hyvä juttu: ”Meidän Pojat vol. 1” (SaiPa & kumppanit, Lappeenranta, Kisapuisto, 2014) saa jatkoa.