Ruotsalainen vei. Vei suomalaiselta. Yhtenä selityksenä saattaa olla myönteisyys elämään, harjoitteluun ja omaan itseensä. Kaksi sekunnin kymmenystä voi saada kropasta irti uskolla, tunteella, että pystyn tähän. Tunteella, että voin onnistua. Tunteella, että minulla on mahdollisuus.
Tutkimuksissa toistuu tulos, jonka mukaan myönteinen asenne johtaa hyvään elämänlaatuun, vahvaan motivaatioon, pitkäjänteisyyteen, stressittömyyteen ja korkeaan suoritustasoon. Se myös suojaa sairauksilta ja pidentää elinikää.
Suomalaisille myönteisyys on vierasta. Ennustankin Niskaselle tulevissa arvokisoissa kehnoa menestystä. Kun tekemistä ohjaa pakkomielteisyys ja yli menevä suorituskeskeisyys, psyykkinen kestävyys on lujilla. Kovissa paineissa se näkyy epäonnistumisina ja stressaantuneen kropan heikompana suorituskykynä. Tällä asenteella hävitään jääkiekkopelejä monen maalin johdosta ja viime sekunneilla. Siitähän suomalaisilla on kokemusta, tästä puristamisesta. Siitä, että hampaat irvessä pakkomenestytään eli epäonnistutaan.
Ruotsalainen hiihtovalmentaja moittii suomalaisia väärästä asenteesta. Suomalaisten harjoitusten pitäisi olla "perkelettä”, harmaata ja ankeaa". Sama tauti vaivaa kansaa. Siinä missä suomalaiset väheksyvät joukolla nelossijoja, ruotsalaiset useammin unohtavat ne tai ovat rehellisesti ylpeitä hyvistä suorituksista.
Onneksi suomalaisessa urheilukulttuurissa on meneillään muutos. Se on lähtenyt liikkeelle naisista. Enni Rukajärvi, Tuuli Petäjä-Siren, Krista Lähteenmäki, Tanja Poutiainen, Kiira Korpi ja Laura Lepistö ovat menestyneitä urheilijoita, jotka ovat tehneet tavoitteellisesti työtä, hankkineet parhaat saatavilla olevat resurssit, kokeilleet erilaisia ratkaisuja, asuneet tarvittaessa ulkomailla ja silti esiintyneet lähes poikkeuksetta myönteisesti, vaikeillakin hetkillä. Tälläkin hetkellä Korpi toipuu leikkauksesta, mutta jaksaa uskoa ja satsata tulevaisuuteen, vaikka olympialaiset ja MM-kisat jäävät väliin ja vaikka ikää Kiiralla on taitoluistelijaksi jo melko paljon.
Nuorista miehistä myönteisiä esimerkkejä on vaikeampi löytää. Anssi Koivuranta tulee kuitenkin mieleen. Lajinvaihdon jälkeen ongelmia on ollut sekä terveydessä, fysiikassa että tekniikassa, mutta vähitellen Koivuranta on kivunnut kohti kärkeä. Näissä olympialaisissa hän on ollut hyppääjistämme paras. Korkeimmalle pallillekin Koivuranta onnistui tänä vuonna kipuamaan. Olkoonkin, että osittain tuurilla, mutta kuitenkin.
Ruotsalaiset ovat jo kokeilleet hiihdossa ryhmätaktiikkaa, pyöräilystä kopioitua. Siis sitä, että muut hiihtäjät pelaavat jollekin parempaa paikkaa. Tällaisessa ajattelussa tavoitteena ei ole pelkästään yksilön menestys vaan myös joukkueen etu silläkin uhalla, että yhden hyvä on toiselta pois. Suomalaiset tuskin koskaan pääsevät urheilullisessa ajattelussa näin pitkälle. Meillehän urheilu on sota, jotka olemme tottuneet häviämään, vaikka tapoihimme kuuluukin voittajina esiintyä.
Ruotsille meni miehissä tänään, ruotsille menee miehissä vielä monta kertaa jatkossakin. Ei se pusertamalla onnistu. Tavoitteellisuus ja uhoaminen ja pakkomielteisyys ovat eri asioita.
Tutkimuksissa toistuu tulos, jonka mukaan myönteinen asenne johtaa hyvään elämänlaatuun, vahvaan motivaatioon, pitkäjänteisyyteen, stressittömyyteen ja korkeaan suoritustasoon. Se myös suojaa sairauksilta ja pidentää elinikää.
Suomalaisille myönteisyys on vierasta. Ennustankin Niskaselle tulevissa arvokisoissa kehnoa menestystä. Kun tekemistä ohjaa pakkomielteisyys ja yli menevä suorituskeskeisyys, psyykkinen kestävyys on lujilla. Kovissa paineissa se näkyy epäonnistumisina ja stressaantuneen kropan heikompana suorituskykynä. Tällä asenteella hävitään jääkiekkopelejä monen maalin johdosta ja viime sekunneilla. Siitähän suomalaisilla on kokemusta, tästä puristamisesta. Siitä, että hampaat irvessä pakkomenestytään eli epäonnistutaan.
Ruotsalainen hiihtovalmentaja moittii suomalaisia väärästä asenteesta. Suomalaisten harjoitusten pitäisi olla "perkelettä”, harmaata ja ankeaa". Sama tauti vaivaa kansaa. Siinä missä suomalaiset väheksyvät joukolla nelossijoja, ruotsalaiset useammin unohtavat ne tai ovat rehellisesti ylpeitä hyvistä suorituksista.
Onneksi suomalaisessa urheilukulttuurissa on meneillään muutos. Se on lähtenyt liikkeelle naisista. Enni Rukajärvi, Tuuli Petäjä-Siren, Krista Lähteenmäki, Tanja Poutiainen, Kiira Korpi ja Laura Lepistö ovat menestyneitä urheilijoita, jotka ovat tehneet tavoitteellisesti työtä, hankkineet parhaat saatavilla olevat resurssit, kokeilleet erilaisia ratkaisuja, asuneet tarvittaessa ulkomailla ja silti esiintyneet lähes poikkeuksetta myönteisesti, vaikeillakin hetkillä. Tälläkin hetkellä Korpi toipuu leikkauksesta, mutta jaksaa uskoa ja satsata tulevaisuuteen, vaikka olympialaiset ja MM-kisat jäävät väliin ja vaikka ikää Kiiralla on taitoluistelijaksi jo melko paljon.
Nuorista miehistä myönteisiä esimerkkejä on vaikeampi löytää. Anssi Koivuranta tulee kuitenkin mieleen. Lajinvaihdon jälkeen ongelmia on ollut sekä terveydessä, fysiikassa että tekniikassa, mutta vähitellen Koivuranta on kivunnut kohti kärkeä. Näissä olympialaisissa hän on ollut hyppääjistämme paras. Korkeimmalle pallillekin Koivuranta onnistui tänä vuonna kipuamaan. Olkoonkin, että osittain tuurilla, mutta kuitenkin.
Ruotsalaiset ovat jo kokeilleet hiihdossa ryhmätaktiikkaa, pyöräilystä kopioitua. Siis sitä, että muut hiihtäjät pelaavat jollekin parempaa paikkaa. Tällaisessa ajattelussa tavoitteena ei ole pelkästään yksilön menestys vaan myös joukkueen etu silläkin uhalla, että yhden hyvä on toiselta pois. Suomalaiset tuskin koskaan pääsevät urheilullisessa ajattelussa näin pitkälle. Meillehän urheilu on sota, jotka olemme tottuneet häviämään, vaikka tapoihimme kuuluukin voittajina esiintyä.
Ruotsille meni miehissä tänään, ruotsille menee miehissä vielä monta kertaa jatkossakin. Ei se pusertamalla onnistu. Tavoitteellisuus ja uhoaminen ja pakkomielteisyys ovat eri asioita.