Rakastat elämästä, elät rakkaudesta

[Poison]

Eräänä iltana pohdiskelin hieman asioita, ja kirjoittelin seuraavan tekstin. Päätin laittaa sen tännekin julkiseen levitykseen, ehkäpä hieman tuomaan keveyttä muiden synkempien aiheiden keskelle. Pehmoilua? Kyllä, mutta sallittakoon sekin joskus. Toivottavasti teilläkin herää ajatuksia ja kommentteja.
-----

Rakkaus vanhempiin, rakkaus sisariin. Rakkaus ystäviin, rakkaus elämänkumppaniin. Rakkaus luontoon, rakkaus eläimiin. Kun kaikki yhdistää, voi ehkä sanoa: Rakkaus elämään. Jokainen meistä rakastaa ainakin toivottavasti jollain tavoin elämää, edes aivan vähäsen. Mutta onko rakkaus elämää, vai elämä rakkautta. Ehkä ne kulkevat käsi kädessä, kumpaakaan ei ole ilman toista. Mietitään hieman.

Ei ole rakkautta ilman elämää. Miten voisikaan olla? Ei mitenkään. Jos ei olisi elämää, ei olisi mitään. Ei ihmisiä, ei eläimiä. Ei syntymää, ei kuolemaa. Ei rakkautta.

Sitten tämä toinen. Ei elämää ilman rakkautta. Rakkautta on erilaista, ja vaikka kukaan ei rakastaisi sinua, rakastat sinä jotakin. Et ehkä sitten muita ihmisiä, mutta vähintään itseäsi aivan himpun verran jossain syvällä mielen aallokoissa. Mutta jos ihminen on niin piikkilankaan takertunut, ettei löydä sitä rakkautta, ei hänellä ole enää elämäänkään. Ihminen voi olla henkisesti täysin rikki, mutta jos hänellä on edes hitusen verran rakkautta, ja se tiedossaan, on hänellä myös pala elämää. Rakkaus on se liima, joka pitää kiinni elämässä.

Periaatteessa kaikki perustuu rakkauteen. Tai vähintäänkin johonkin rakkauden esiasteeseen. Esiasteella tarkoitan nyt tykkäämistä, jostakin pitämistä. Ajatellaan taas vähän, ja lähdetään suht' alkeellisesta liikkeelle. Ostat kaupasta ruokaa. Miksi? Tietenkin säilyäksesi hengissä, elääksesi. Haluat siis elää, et halua luisua pois. Miksi? Siksi, että pidät elämästä, jollain tavoin rakastat sitä.
Jatketaan eteenpäin. Ostat kaupasta joitain tiettyjä ruokatarvikkeita. Olet ehkä joskus ostanut jotain, mistä et sitten tykännytkään. Et varmasti lisää samaa tuotetta enää uudestaan ostoskärryysi. Ethän pitänyt siitä. Sen sijaan kasaat kärryihin kaikkea mistä pidät. Saatat ehkä jopa sortua ostamaan jotain erityistä. Ja miksi? Siksi, että tykkäät siitä, haluat hemmotella itseäsi.
Mennään vähän pidemmälle. Sinulla on ystäviä, ainakin toivottavasti. Vietät heidän kanssaan aikaa, ja sinulla on hyvä olla heidän seurassaan. Ennen kaikkea siis olet heidän seurassaan, koska pidät heistä jokaisesta, jopa rakastat.
Harrastat ehkä jotakin. Mahdollisesti olet harrastanut sitä jo pitkään, tai sitten olet vasta aloittanut. Joka tapauksessa jatkat harrastamista. Ja edelleenkin sen takia, että saat siitä tyydytystä, pidät siitä. Jos olet lopettanut jonkin harrastuksistasi, olet voinut tehdä sen siksi, ettei sen harrastaminen ole enää tuntunut mielekkäältä, et ole enää pitänyt siitä.

Ja viimeisenä. Kun sitoudut elämään jonkun kanssa koko loppuelämäsi, teet sen puhtaasta rakkaudesta. Ainakin toivottavasti.

 

[SSee]

Johan olit Poison tekstin kirjoittanut, tuo oli mukavaa luettavaa, kerrassaan loistavaa! Vähään aikaan parasta luettavaa, kiitokset siitä.

 

[Vesku]

Aiheeseen jotenkuten liittyen:

Olen funtsinut ihmisten ujoutta. Tämä pätee suurilta osin suomalaisiin ja yllättävän moneen meistä. Näiden pitäisi olla itsestään selvyyksiä, mutta kummasti vaan harva muistaa pitää kiinni näistä. En minäkään.

Emme uskalla ilmaista tunteitamme. Emme viitsi sanoa, mitä haluamme. Emme uskalla olla jotakin mieltä. Pelkäämme, että joku tollo möläyttää jotakin kärkevää, ja saat syyttä suotta hävetä sanomaasi. Täytyisi olla ylpeä sanomastaan. Olen huolestunut siitä, että nykyään kasvetaan sellaisiksi, ettei uskalleta olla oma itsensä. Sehän on tylsää, jos kaikki teeskentelevät eivätkä näytä, mitä heidän sisällään piilee.

Jokaisen mielipide on tärkeä. Joskus mielipiteet ovat vähemmän punnittuja, joskus juurta jaksain punnittuja. Ei se kerro tyhmyydestä, jos mielipide ei ole vielä hirveän punnittu. Aina ei ole vielä ehtinyt miettiä asiaa tarkkaan. Siksi on luvallista tarkentaa mielipidettään jälkeen päin.

Hymyily on yllättävän tärkeää. Se antaa myönteisen, ystävällisen ja lämminhenkisen kuvan. Sellaisen ihmisen kanssa on mukava puhua ja olla kontakteissa. Juuri myönteinen ajattelutapa on tähdellisen tärkeää nykymaailmassa. Elämisestä tulee helposti kurjaa ja vastenmielistä ilman myönteisyyttä.

Myönteisyyteen periaatteessa liittyy se, että viitsii kuunnella toista ihmistä ja ymmärtää, mitä hänellä on sanottavaa ja ottaa osaa hänen ajatuksiinsa. On myös ystävällistä aina harkita tarkkaan mahdolliset pyynnöt. Tylsältä kuulostava reissu saattaa olla ensi alkuun vastenmielinen idea, mutta loppujen lopuksi kaikki reissut ovat tekemisen arvoisia, kunhan ei ole ylikielteinen asenne. Kaikestahan saa vastenmielistä ajattelemalla kaikesta kielteisesti. Emme uskalla harkitakaan joitakin pyyntöjä, kun olemme jo sanomassa 'ei'.

Monet ongelmakohdat pohjautuvat loppujen lopuksi ujouteen.

Nämä seikat kannattaa muistaa:
- ole oma itsesi
- mieti rauhassa, mitä haluat sanoa
- ajattele myönteisesti
- rakasta ja kunnioita lähimmäisiäsi, kuuntele heitä.

 

[Tatzka]

Hienoa pohdintaa, itseasiassa tunteiden ja ajatusten purkaminen paperille tai minun tapauksessani koneelle, joko ajatusvirran, runon tai vaikka biisin muotoon on todella avartava ja rauhoittava kokemus. Mielenkiintoista ja tavallaan rohkeaa purkaan ajatuksiaan tänne foorumille, paljastaen osan persoonastaan.

Rakkaus on osaelämää ja elämä on rakkautta. Rakkautta on monenlaista ja jokainen kokee sen omallatavallaan, jolloin mikään tapa ei ole väärä tai oikea. Jokainen rakastaa jotakin jollei muita niin ainakin itseään.

Itse uskon rakkauteen ja ikuiseen sellaiseen, vaikka elämä on opettanut skeptiseksi, mutta sille ei pidä antaa valtaa ja vetäytyä kuoreen, vaikka se olisi välillä helpointa.

 

[laredo]

Rakkaudesta

Kuolema erottaa kuitenkin lopulta. Onko parempi rakastaa, kärsiä muiden poismenosta tai olla rakastettu ja tuottaa poismenollaan tuskaa muille?

Kenties on parempi olla ilman rakkautta. Ei vain siksi että pelkäisi menettää rakkainpansa vaan suuresta rakkaudesta muita kohtaan säästää heidät poismenosi aiheuttamasta surusta.

 

[Tatzka]

Re: Rakkaudesta

Viestin lähetti laredo
Kuolema erottaa kuitenkin lopulta. Onko parempi rakastaa, kärsiä muiden poismenosta tai olla rakastettu ja tuottaa poismenollaan tuskaa muille?

Kenties on parempi olla ilman rakkautta. Ei vain siksi että pelkäisi menettää rakkainpansa vaan suuresta rakkaudesta muita kohtaan säästää heidät poismenosi aiheuttamasta surusta.

Suurempi uhraus on elää ilman rakkautta ja sen tuomaa iloa, koska silloin ei voi sanoa eläneensä täysillä. Tuska ja suru ovat osa elämää. Pois menon hetkelläkin voi olla onnellinen siitä, että sai kokea suurta rakkautta, antaa sitä ja saada sitä. Itse olen kokenut suurta rakkautta ja suurta tuskaa, silti en vaihtaisi yhtään raukkauden hetkeä tuskan pelossa pois.

 

[finnishninja]

Kivoja juttuja esillä! Myös minulle on hymy tärkeä. Sen kera on helppo setviä arjen ympyröitä.

- Me suomalaiset emme kehu toisiamme. Usein kuultu tosi-asia, ikävä kyllä. Minä pyrin sanomaan joka päivä jotain ystävällistä tyttö-ystävälleni, jotain joka koskee juuri häntä itseään. Osoitan hänelle tunteitani näin. Olen oppinut sen häneltä itseltään. Hän pitää tärkeänä sitä, että toiselle on kerrottava myös silloin, kun olo on hyvä - ei vain jos kenkä puristaa jostain. Jos haluaa saada rakkautta, sitä on myös annettava.

Elämä koostuu pienistä osasista. Jumala on mukana näissä osasissa. En ole uskovainen, mutta joskus tälläinen ajattelutapa tuntuu hyvältä.

Sain muutama päivä sitten SMS:n, joka saa yhä minut hyvälle tuulelle:

Lähetin luoksesi enkelin, mutta se tuli takaisin.
Se sanoi: "Enkelit eivät suojele toisiaan".

 

[wilco]

Viestin lähetti Poison
Ja viimeisenä. Kun sitoudut elämään jonkun kanssa koko loppuelämäsi, teet sen puhtaasta rakkaudesta. Ainakin toivottavasti.

Tai rahasta...niin, no onhan sekin puhdasta rakkautta...rahaan...

"Raha maailmaa pyörittää, verojen jälkeen ei mitään käteen jää, opiskelulla itsensä elättää..." (valitse itse sävel)

Että silleen...

 

[Vesku]

Viestin lähetti finnishninja
- Me suomalaiset emme kehu toisiamme. Usein kuultu tosi-asia, ikävä kyllä. Minä pyrin sanomaan joka päivä jotain ystävällistä tyttö-ystävälleni, jotain joka koskee juuri häntä itseään. Osoitan hänelle tunteitani näin. Olen oppinut sen häneltä itseltään. Hän pitää tärkeänä sitä, että toiselle on kerrottava myös silloin, kun olo on hyvä - ei vain jos kenkä puristaa jostain. Jos haluaa saada rakkautta, sitä on myös annettava.

Pitää paikkaansa. Miksi emme kehu toisiamme vähintään silloin, kun siihen on aihetta? Pelkäämme kai sitä, että se tulkitaan perseennuolennaksi. Kehujen saaja ei sitä välttämättä tulkitse sellaiseksi, mutta usein jotkut lähettyvillä olevat vääräleuat tulkitsevat kehumisen sellaiseksi.

Kun saat kehuja, saatat olla ensiksi nolostunut ja vähättelevä. Ehkä emme anna kehuja juuri sen takia, koska tiedämme, kuinka tavallaan kiusallista on tulla kehutuksi. Mutta se kiusallisuus on aika pientä. Ei sen takia tarvitse olla kehumatta.

Kehujen saaminen on mainio tapa saada tietää, missä on onnistunut hyvin. Siitä saa lisää itseluottamusta ja kannustusta. Jokainen tarvitsee niitä. Ympärillä leijuu lähinnä salamyhkäisyyttä, jos kukaan ei kummemmin ilmaise tunteitaan. Mitä iloa siinä on?

 

[Footless]

Kiitos Poison.

Luin tekstin läpi nyt varmaan kuudetta kertaa. En kommentoi mitenkään tarkemmin, ei tuota voi kommentoida, en vain osaa sanoa mitään. Todellisia Jatkoajan helmiä, jonka tulen varmaan myöhemminkin kaivamaan esiin. Kiitos.

 

[ms.qvist]

Mietin uskallanko avata sanaisen arkkuni tähän ketjuun, yhden kysymyksen - jos sitä nyt voi kysymyksenä kaikesta huolimatta pitää - tohdin esittää.

Voiko ihminen tuntea rakkautta kanssaihmisiinsä jollei hän vähäisimmässäkään määrin rakasta itseään?

Miettien,

vlad#16.

 

[finnishninja]

Viestin lähetti vlad
Voiko ihminen tuntea rakkautta kanssaihmisiinsä jollei hän vähäisimmässäkään määrin rakasta itseään?

- Kyllä.

 

[Footless]

Viestin lähetti vlad


Voiko ihminen tuntea rakkautta kanssaihmisiinsä jollei hän vähäisimmässäkään määrin rakasta itseään?

Miettien,

vlad#16.

Uskoisin että kyllä. Jos rakastat muita, se auttaa myös sinua rakastamaan itseäsi. Myös sinua kuitenkin joku rakastaa, sen pitäisi kertoa jotain sinulle.

 

[Poison]

Rakastamisen taito voi ehkä olla jossain todella syvällä ihmisessä piilossa, mutta minä väitän, että jokaisella ihmisellä se on kuitenkin olemassa. Tuon taidon löytäminen voi varmasti olla hyvinkin vaikeaa, ja silloin kun se alkaa löytymään, ilmenee varmaankin myös ongelmia. Rakkaushan on kaikista eniten mukava ja ihana tunne, ja ihmiselle, joka ei ole tuota tunnetta saanut kovin paljoa kokea, on vaikeaa aloittaa se kokeminen, rakastaa toista ja vastaanottaa rakkautta. Tavallaan joutuu laittamaan paljon asioita uusiksi sisällään, kumoamaan vanhoja käsityksiä vaikkapa siitä, miten mitään rakkauden kaltaista tunnetta ei olisi olemassa jne. Kun sitten alkaa huomaamaan, että omat tunteet vain heräävät pakostakin, ja toinenkin vielä vastaa niihin, voivat nuo tuntemukset varmaankin jopa pelottaa. Ja pelottavaa siinä on se, että ei välttämättä edes haluaisi antaa itselleen tuollaisia hyviä tuntemuksia, koska ei uskalla luottaa niihin, eikä niiden pysyvyyteen. Pelkää sitä, että kaikki hyvä ja kaunis romahtaa kuitenkin lopulta.

Oikeastaan olen miettinyt asioita hieman enemmän läheisyyteen liittyen tuolta kannalta, millä äskeistäkin jo vähän kävin läpi.
Ihminenhän voi päästää toisen lähelle ja lähelle. Kun ihminen päästää toisen näennäisesti lähelleen, voi hän puhua vaikka mitenkin avoimesti omista asioistaan ja olla muutenkin avoin. Saman aikaisesti hän on kuitenkin vielä kylmä, jäässä sisältä, hän estää itseään luottamasta ja tuntemasta sitä läheisyyttä, hän ei tavallaan halua antaa tunteita läheisyydelle. Pelko ja vanhat haavat ovat tässäkin niitä syitä, miksi ihminen estää itseään tuntemasta täydellisesti, pelottaa liikaa, että tulee taas takkiin ja jonnekin syvälle sattuu. Eihän kukaan halua itselleen tuollaista kipua, etenkään, jos on vaikkapa vasta vähän aikaa sitten alkanut pääsemään ylitse edellisistä. Ihminen siis suojelee itseään läheisyydeltä ja rakkaudelta, koska ei kykene näkemään siinä pysyvyyttä ja sitä, ettei aina tarvitse sattua. Jos tuosta toisen näennäisestä lähelle päästämisestä ei kuitenkaan seuraa mitään kauheaa, ihmistä ei satuteta niihin herkimpiin paikkoihin tämän toisen toimesta, alkaa pakosti jossain vaiheessa rakentua luottamusta. Tässä kohtaa on sitten taas yksi paniikkipaikka, itsekin tajuaa, että alkaa luottamaan, ei voi noille tunteille mitään, vaikka jokin puoli itsestä huutaa koko ajan sitä, miten ei saisi luottaa, miten taas tulee käymään heikosti. Näihin aikoihin ahdistus voi varmasti kasvaa suureksikin, eikä se ole mikään ihme, omassa itsessähän tapahtuu jotain, mitä ei haluaisi antaa tapahtua. Jos tästä vaiheesta kuitenkin selvitään läpi, uskoisin, että syntynyt ihmissuhde, oli kysymys sitten ystävyys- tai parisuhteesta, on erittäin vahva. Ja nyt ihminen päästänyt sen toisen oikeasti lähelle.
Jonkunlaisen vertauskuvankin olen kehittänyt tuohon yllä olevaan vinosti liittyen, ja se kuuluu näin: Aluksi on avonainen, kipeä ja syvä haava, iho on rikki. Paranemisvaiheessa puhdistusaineet kirvelevät, haavaa kutittaa, pienikin vääränlainen kosketus sattuu liikaa ja saa haavan aukenemaan uudestaan. Mutta sitten kun tuosta kivuliaasta vaiheesta on selvitty, on iho jälleen ehjä, korjaantunut ja parantunut. Joskus jää arpi, mutta senkin kanssa oppii elämään.

Loppuun vielä kiitokset kaikille, jotka kehuivat tuota aiempaa tekstiä. Oli todella mukavaa saada ns. positiivista palautetta omista pähkäilystä. :)

 

[mauri]

Re: Rakkaudesta

Viestin lähetti laredo
Kuolema erottaa kuitenkin lopulta. Onko parempi rakastaa, kärsiä muiden poismenosta tai olla rakastettu ja tuottaa poismenollaan tuskaa muille?

Kenties on parempi olla ilman rakkautta. Ei vain siksi että pelkäisi menettää rakkainpansa vaan suuresta rakkaudesta muita kohtaan säästää heidät poismenosi aiheuttamasta surusta.

Jotenkin meikäläisen ajatukset kulkevat laredon kanssa samalla tapaa. Rakkaudesta on mukava puhua kauniisti, koska sinänsä rakkauden itseisarvo on jotain todella upeaa/kaunista/elintärkeää.
Elämän todellisuus voi silti olla jotakin muuta. Suuret epäonnistumiset, pettymykset ja riittämättömyyden tunteet dominoivat erittäin taitavasti. Silloin rakkaus jää pinnalliseksi sanaksi ilman sisältöä.
Itse en ainakaan tiedä, mitä rakkaus on. Välittämistä? Niin. Mutta entä, jos ei välitä?
En puhu uhmasta tai itsesäälistä, vaan oikeiden kovien kokemusten, myös itse aiheutettujen, hedelmistä; turtuneisuudesta/välinpitämättömyydestä/ahdistuksesta.
Itse mietin usein, kuinka suuri rakkauden osoitus olisi ymmärtää lähteä p o i s. Toki läheiset murehtisivat hetken, mutta loppujen lopuksi elämä jatkuisi kevyemmin ilman masentunutta ja sulkeutunutta ihmisrauniota.
On aivan sama, vaikka joku kommentoisi tähän viestiin tyylin 'itsemurha on itsekkyyttä'. Oli tai ei - mitä sen on väliä, jos sisällä asuu välinpitämättömyys?!
Rakkaus on mysteeri.

 

[ms.qvist]

Minun on jotenkin tavattoman vaikea purematta niellä ajatusta, että ihminen joka ei vähäisimmässäkään määrin rakasta itseään kykenisi rakastamaan kanssaihmisiään. Ehkä se on mahdollista, tai kenties se on mahdollista mutta tästä huolimatta sellainen mahdollisuus tuntuu kovin epätodennäköiseltä. Onko tämä tunne jonka tämä ihminen uskoo olevan rakkautta todella sitä vai onko se vain tunne jonka hän mieltää rakkaudeksi kun ei sitä muullakaan tavoin kykene tahi osaa nimetä. En nyt kuitenkaan lähde ulottamaan tätä keskustelua liian filosofiselle ja käsitteelliselle tasolle koska se ei nähdäkseni ainakaan tässä vaiheessa edesauta keskustelua millään muotoa. Se voi jopa karkottaa keskustelijat aiheen kimpusta.

Minusta itsensä hyväksyminen ja sen kautta edes jonkin asteinen itsensä rakastaminen on eräs edellytys jotta voi tai kykenee osoittamaan rakkauttaan kanssaihmisiin. Mikäli ihminen kohdistaa itseensä suunnatonta halveksuntaa tai vihaa, kuten minä, on hänen likimain mahdotonta myöskään tuntea positiivisia tuntemuksia kanssaihmisistään ja mikäs sen positiivisempi tuntemus lopulta voikaan olla kuin tuntea rakkautta kanssaihmisiin. Tämä rakkaus itsessään voi olla sisällä ihmisessä tunnetasolla mutta jollei ihminen sitä löydä on hänen mielestäni hyvin vaikea osoittaa sellaista tuntemusta ulospäin.

Ei, en todellakaan väitä, että olisin oikeassa. Voiko tunteista puhuttaessa kukaan mututuntumalla asioista puhuva väittää olevansa sen oikeammassa kuin toinenkaan? Itseäni peilatessa olen vain tullut tällaiseen johtopäätökseen. Kenties, tai mitä ilmeisimmin, kyseessä on yksilöllinen taipumus jolloin ei voida sanoa, että päättelyketjun lopputulos olisi kaikissa tapauksissa aina sama.

vlad#16.

 

[Kattila]

"Joka halveksii itseänsä, se kuitenkin samalla yhä vielä kunnioittaa itseänsä halveksijana", totesi Nietzsche, tuo sitaattien ehtymätön lähde. Voiko itsensä halveksija sitten kunnioittaa ketään muutakaan muutoin kuin halveksijana. Kerjääkö tällainen ihminen muiltakin vain pelkkää halveksuntaa.

Uskaltaisin väittää, että sinäkin Vlad tunnet itseäsi kohtaan muutakin kuin pelkkää halveksuntaa. Kirjoittaessasi tänne uskot, että teksteilläsi on merkitys, itsellesi ja muille tänne kirjoittaville. Itsensä arvostaminen ei vie muilta mitään pois.

Itse uskon, ainakin jos kyse rakkaudesta sen henkilökohtaisemmassa merkityksessä (tiedättehän parisuhde tms.; en halua käyttää sanaa romanttinen) rakastamisen kykyyn liittyvän oleellisesti kyvyn rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa itseään. Jos tunteitaan ei arvosta, miten niitä voi osoittaa, ainakaan luontevasti.

Ihmissuhteet ovat aina myös valtasuhteita. Jos ei koe itseään toisen arvoiseksi se saattaa aiheuttaa joko takertumisreaktioita, tai kieltämistä, eli ei usko toisen olevan tosissaan, tai toivoo sitä niin hartaasti, ettei suostu havainnoimaan todellista tilannetta ja esimerkiksi huomaamaan todellisia hellyydenosoituksia. Kun oma itse ei riitä pitää toinen sitoa jotenkin muuten, vähintään kauaskantoisilla ja yksityiskohtaisilla tulevaisuudensuunnitelmilla. Halu jatkuvuuteen on tietenkin normaalia, mutta omalta kohdaltani voisin sanoa rakkauden tajusi vasta, kun ymmärsi, että sillä mitä myöhemmin tapahtuu ei ole paljoakaan merkitystä sen rinnalla mitä yhdessä juuri koetaan.

Toisten huomioiminen ei ole rakkauden seuraus, vaan sen edellytys.