Jos selvästi dollarinkuvat silmissä tehdyt, Music TV:lle räätälöidyt coverit jätetään pois laskuista, niin ainakin seuraavat täyttävät suuren osan pahoinpitelyn tuntomerkeistä.
GUNS N' ROSES - KNOCKIN' ON HEAVEN'S DOOR - Tähän pystyisi ehkä suhtautumaan hieman neutraalimmin, ellei tätä olisi saanut kuulla yliannostukseen asti silloin 90-luvun alussa. Axl Posen* jänisräikkälaulu** tosin saa Bob Dylaninkin kuulostamaan vertaansa vailla olevalta tulkitsijalta, varsinkin siinä kohdassa, joka imitoi liveversion yleisönhuudatusta yhdessä The Waters-lauluyhtyeen kanssa.
METALLICA - WHISKEY IN THE JAR - Tämä on sitten yksinkertaisesti hirveä. Metallican turboahdettu moottori kärsi ilmeisesti ilmavaivoista tätä tehdessä, muuten tämä pörinä ei liene selitettävissä. Lisämiinukset Lizzyn versioon verrattuna aivan uskomattoman jähmeästä kompista. Lars "betoninivel" Ulrich on tätä nykyä yhtä heikko tapaus rumpujen takana kuin (nykyään jälleen ex-)Kiss-rumpali Peter Criss. Hetfieldkin kuulostaa kuin parodialta itsestään. Se Sabbath-vedätys Garage Inc.:iltä on paljon parempi esitys, jos onnistuneita Metallica-covereita lähdetään hakemaan. Edellämainittu Stone Cold Crazy osoittaa, että paskan kiillottaminen on vaikeaa homma tekijämiehillekin.
IRON MAIDEN - COMMUNICATION BREAKDOWN / BRUCE DICKINSON - ALL THE YOUNG DUDES / BRUCE DICKINSON & THE SMEAR CAMPAIGN - ELECTED - Nämä kolme voidaan niputtaa samaan kastiin siksi, että näitten heikkous pilee samassa osoitteessa, nimittäin laulajassa. Dickinson oli Maideninkin levyillä 1990-luvun vaihteessa todella heikossa vedossa keskittyen lähinnä rähisemiseen ja räyhäämiseen. B-puoliviisu Communication Breakdown on tosin kaikin puolin vasurilla vedetty esitys. David Bowien Mott The Hooplelle kyhäämä "homoballadi" ja Alice Cooperin Elected ovat sitten Dickinsonia rasittavimmillaan. Elected oli ilmeisesti jonkin sortin kamppanjajulkaisu, sillä mukana levyllä on Adam Sandlerin ja Jerry Seinfeldin kanssa maailman vähiten hauskimman koomikon tittelistä tiukasti kilpaileva Mr. Bean, Rowan Atkinson.
DON HUONOT - ÖINEN SALAISUUS - Kyseessähän on Sub-Urban Triben vuonna 1995 Purity-albumilla ilmestynyt One Of My Little Memories. Moraaliset tyylipisteet siitä, että on edes yritetty tehdä muutakin kuin hiilipaperikopio alkuperäisestä, mutta kyllä tämä jäi todella latteaksi, mitäänsanomattomaksi ja heikoksi Subbareitten alkuperäisen rinnalla.
GEORGE MICHAEL - ROXANNE - Kulttuurijargonin helmi "tekotaiteellista paskaa" sopii tähän kuin nenä päähään. Tämän kikkelijazziin päin kallellaan olevan version jälkeen pohjamudissa ollut arvostukseni Stingiä ja Policea kohtaan nousi monta pykälää.
Ja lopuksi: Ladies and gentlemen, maailman huonoin cover-versio:
GYPSY KINGS(?) - ALL MY LOVING - Esittäjästä enkä edes tuosta nimen kirjoitusasusta ole täysin varma, mutta jokainen, joka 80-90-lukujen vaihteessa piti radiota edes hieman auki on varmasti kuullut tämän. Espanjalainen aksentti, pahasti epävireiseen kallellaan oleva hoilotus ja flamenco-kitara tässä yhdessä (ilmeisesti Paul McCartneyn väsäämässä) jo alunperin heikoimmista Beatles-viisuista on karvat pystyyn nostattava ja aika sanattomaksi vetävä yhdistelmä. Hirveä on niin vähättelevä adjektiivi, että oikeastaan sitä ei pitäisi edes tässä tilanteessa käyttää, mutta kun muutakaan ei keksi. Vaikka Helloweeninkin näkemys tästä samasta viisusta tuplabassareineen oli aikamoinen rimanalitus, niin ei se silti ollut lähelläkään tätä.
--
*) (C) James Hetfield
**) (C) Heretic