Bad Religion
Viestin lähetti Rok
Mitäs levyjä Everton suosittelisi?
Viestin lähetti eh
Olikos se nyt niin, Everton, että Stranger than Fiction (1994) oli viimeinen niistä hyvistä levyistä (aloittaa voi joko bändin uran ihan alusta tai sitten Sufferista (1988)), jos ei All Ages -kokista laske mukaan. Sitten tämä edellinen Process of Belief (2002) on taas hyvä levy minusta, siinä välissä Sonylle ilman Mr. Brettiä tehdyt ei.
Voi veljet, tietäisittepä vain kuinka vaarallisissa vesissä nyt liikutte... Yritän kuitenkin pitää näppini kurissa ja asiani lyhyenä.
Bad Religion -EP (1981)
Jo vuonna 1979 (eli yhtyeen perustamisvuonna) tehty debyyttilevytys. Kuusi biisiä, joista heikohkon soittotaidon ja surkeiden soundienkin läpi orastaa jo jotain...
How Could Hell Be Any Worse (1982)
Bändi perusti Epitaphin ja julkaisi kokopitkänsä Mr.Brettin isältä lainatuilla tuhannella taalalla. Levyä myytiin noin 10.000 kappaletta ja Bad Religion nousi ainakin LA:n piirien tietoisuuteen. Täynnä loistavia biisejä (Pity, American Dream, Part III...), joista monia kuulee yhä bändin keikkasetissä. Räkäiset soundit, orastavaa melodisuutta ja raivokkaat sanoitukset. Tietty vähän monotoninen, mutta yksi westcoast-hc:n ehdottomia kulmakiviä.
Into the Unknown (1983)
Kuuluisa "kadonnut levy". Nimi oli enne, sillä toinen LP oli järkytys kaikille. Yhtye hylkäsi aiemmat tunnusmerkkinsä: särökitarat ja raivokkaan nopeat kappaleet saivat väistyä uusien tuulien puhaltaessa. Tilalle tuli syntetisaattorilla ja akustisilla kitaroilla ryyditettyjä kuusiminuuttisia kappaleita. Muutos oli liikaa vanhoille kuuntelijoille, eikä muitakaan kiinnostanut suhteellisen tuntemattoman kalifornialaisbändin "hämärä" levy. Bändin taru lähes päättyi tähän floppiin. Oikeasti ei mikään huono levy – mutta erilainen toki.
Back to the Known -EP (1984)
Hajoamisen ja uudelleenkokoamisen jälkeen Brett ja Jay eivät kuuluneet bändiin. Brett kuitenkin tuotti tämän paluun vanhaan ja suoraviivaiseen meininkiin. Tulevan menestyksen siemenet kylvettiin jo näihin aikoihin.
Suffer (1988)
Meikäläiselle "Se Levy". Jo kansi kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaankin maailman top-kolmoseen. Ja sisäsivuilla biisien sanat on kirjoitettu seinälle - melkoista DIY:tä... 15 biisiä tykitystä alusta loppuun, parhaimpina 1000 More Fools ja Land of Competition. Sai hyviä arvosteluja kriitikoilta ja valittiin muutamissa lehdissä vuoden levyksi. Ei kuitenkaan ollut vielä mikään kaupallinen menestys.
No Control (1989)
Monen BR-uskovaisen mielestä yhtyeen paras levy. Resepti oli pääpiirteittäin sama kuin edelliselläkin levyllä, ,mutta nyt yhtye toi esille monipuolisuuttaan – niin paljon kuin genressään nyt voi. No Controlin ansiosta yhtye saikin nimesnä tunnetuksi. Saksassa taisi iskeä väkeen kuin häkä pönttöön. Omasta mielestäni ei kuitenkaan niin tasainen plättä kuin muut. Esim. Henchman on ainoita ärsyttäviä BR-biisejä. Mukana kuitenkin todellisia helmiä: The World Won’t Stop, You...
Against the Grain (1990)
Against the Grain on hivenen edeltäjiään rauhallisempi ja monisävyisempi. Muutos ei kuitenkaan tällä kertaa ollut liian radikaali - itse asiassa monet fanit pitävät edelleen juuri tätä yhtyeen parhaana levynä. Kieltämättä kyseessä onkin jonkinasteinen kulmakivi. Klassikko.
80-85 (1990)
BR joutui etsimään uutta rumpalia, ja uuden levyn julkaisu viivästyi. Niinpä kasvavalle fanijoukolle päätettiin tarjota harvinaisempaa matskua, jota ei muuten ollut saatavilla. Levyllä on siis koko yhtyeen vanha tuotanto (lukuunottamatta mystisesti hävinnyttä tokaa älpeetä...), eli 28 vanhaa biisiä. Monelle varmasti turhankin räkäinen paketti vanhaa jenkkipunkkia ilman hienostelua, mutta kulttuuriteoksihan tämänkin julkaisu on laskettava.
Generator (1992)
...Sadonkorjuun aika. Generatorilla Bad Religion jatkoi edellisen studiolevynsä viitoittamia polkuja pitkin. Levyn ilme oli kuitenkin aiempaa synkempi, kenties silloisesta maailmantilanteesta johtuen. Levyllä oli kaksi Persianlahden sotaa käsittelevää kappaletta (Heaven is Falling ja Fertile Crescent) jotka oli julkaistu jo aiemmin splittisinkulla, jonka toisella puolella oli "Amerikan kuuluisimman kielitieteilijän" Noam Chomskyn puhe samasta sodasta. Yhteentoista biisiin mahtuu pari "slovaria", mutta paketti pysyy kasassa. Generator, Heaven is Falling, Atomic Garden, Fertile Crescent – siinä sellainen biisinelikko, jonka kuka tahansa säv/san vaihtaisi pikkusormeensa.
Recipe for Hate (1993)
Tätä voinee pitää yhtyeen ensimmäisenä hittilevynä? Albumi jälleen täynnä loistavia kappaleita ja purevia sanoituksia. American Jesus -kappaleesta bändi sai myös ensimmäisen ison hittinsä ja modernin antheminsa. Bad Religionilla on myös usein ollut taipumuksia saada levyilleen kuuluisia vierailijoita: Recipe for Hatella esiintyi ehkä heistä kaikkein tunnetuin, Pearl Jamin Eddie Vedder. Myös Suomi sai viimein Pahan Uskontonsa yhtyeen esiinnyttyä Seinäjoen Provinssirockissa albumikiertueen tiimoilta. Kappaleet Kerosene ja Skyscraper ovat varmaankin kauniimpia mahdollisia punkrocklauluja. Tätä levyä voi suositella huoletta kaikille Ro(c)kin ystäville.
Stranger Than Fiction (1994)
Levy, jota monet odottivat pelko perseen alla. Viiden täydellisyyttä lähennelleen levyn jälkeen BR oli hylännyt Epitaphin ja siirtynyt ison ja multikansallisen Sonyn alamerkin Atlanticin leipiin. Oliko yhtye antanut pikkusormen kapitalismille ja mitä yhtyeen musiikille ja kärkeville sanoituksille tapahtuisi? Pelko oli turha. Stranger Than Fiction oli taattua BR-tavaraa. Biisit muistuttivat No Control -aikaisia tuotoksia ja sanoituksissa oli kritiikkiä vähintäänkin yhtä paljon kuin aiemminkin. Ainoa levy-yhtiön vaihdosta seurannut havittava ero levyllä oli suuremmasta budjetista johtunut selvästi hiotumpi tuotanto, yhdeksi taustapiruksi oli saatu jopa itse Andy Wallace. En usko pystyväni kovinkaan objektiiviseen arviointiin tämän levyn kohdalla, sillä se oli ensikosketukseni yhtyeeseen. Ja että menikö seuraava kesäni kokonaan näissä sävelissä, menikö? Muutamasta ei-aivan-täydellisestä biisistä huolimatta oikeinkin hyvä kokonaisuus. Ainoas kauneusvirhe on Digital Boyn turha uusioversio. Historian parhaat bonusbiisit, muuten.
All Ages (1995)
STF:n jälkeen ilmoille pläjähti melkoinen pommi, kun Mr.Brett – eli puolet bändin biisikoneistosta – erosi. Virallinen syy oli miehen halu keskittyä melkoisesti kasvaneen Epitaphin pyörittämiseen – todelliset syyt olivat sitten täysin muut, kuten yleisesti tiedossa on. Toisen Sony-levyn viivästyessä yleisön ei tarvinnut tänäkään vuonna jäädä ilman BR-matskua. All Ages niputtaa komeasti Epitaph-vuodet pakettiin. Bändin tasosta keroo omaa kieltään se, että levyn biisit tuntuu valitun jokseenkin randomilla. Esimerkiksi American Jesus puuttuu. Kansista on kiva katsoa, millaisille kauppakuiteille klassikot on aikoinaan kirjoitettu. Suosittelen.
Gray Race (1996)
Bad Religionin vartti kuuluisuudessa. Faneille Gray Race herätti jälleen kysymyksiä. Levyllä oli kyllä vanhan tyylin mukaisia biisejä, mutta vastapainona myös popimpaa Bad Religionia miesmuistiin. Sonyn bisnesmiehille ja suurelle yleisölle yhtyeen uudet tuulet olivat kuitenkin mieleisiä: kesä 1996 muistetaan Punk Rock Songin kesänä ympäri maailmaa. Tuon ärsyttävän laulelman puhkiluukuttaminen oli pistää jopa minunkin uskoni koetukselle. Brian Baker tuli korvaamaan Mr.Brettia kitarassa, mutta biisinkirjoitusvastuu jäi yksin Graffinille. Se myös näkyi. Hyviäkin biisejä (Them and Us, Come Join Us...), mutta myös sellaisia keskinkertaisuuksia, joita Greg ei olisi kilpailutilanteessa edes ehdottanut levylle. Ric Ocasekin tuotanto kuuluu tiettynä kliinisyytenä, helpoin levy keskivertokuulijalle. Pesee 99% maailman levyistä, mutta IMO ehdottomasti BR:n huonoin älpee. Tosin mulla on se kolmessa eri formaatissa. Kannet on hienot, ja vinyyli on paksu ja harmaa painos.
Tested-live (1997)
Edellisen levyn tekoprosessi oli Graffinille rankka kokemus, ja seuraavana vuonna jouduttiinkin taas tyytymään "korvikkeeseen" bändin tehtyä. Livelevyä äänitettiin vähitellen ympäri maailmankiertuetta, ja mukana oli vain kolme uutta kappaletta. Sukanvarteen varastoidut biisinsä Greg kulutti soololevyllään American Lesion. Tältä saa kalpean aavistuksen siitä, millainen bändi on livenä. 27 enemmän tai vähemmän hyvää biisiä. Hiukan sillisalaattimainen, mutta esittelee suhteellisen osuvasti bändin kaikki puolet.
No substance (1998)
Paluu arkeen Gray Racen jälkeen. No substancea varten koko yhtye kirjoitti kappaleita. Yhtyeen oma tuotos jäi kuitenkin jonkinlaiseksi väliinputoajaksi: radiohittejä ei löytynyt, eikä kappaleet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tarjonneet faneillekaan riemunaiheita. Simppeli Raise Your Voice –kappale oli melkoisen nolo rimanalitus yrittäessään toistaa Punk Rock Songin menestystarinan, mutta muuten levy oli paluuta parempaan. Runsaasti viittauksia menneeseen ja aggresiivisimmat sanat sitten 80-luvun. Yhtään klassikkoa ei kuitenkaan levyltä löytynyt. Myyntiluvuiltaan paha pettymys: Anttilasta sai jo pari kuukautta ilmestymisen jälkeen muistaakseni 15 markalla... Jos vielä jossain kirpparilla halvalla eteen kävelee, niin ostakaa pois. Lievistä haukuistani huolimatta hintansa arvoinen aivan varmasti.
New America (2000)
Epäonnistuneen kokeilun jälkeen Bad Religion palasi Graffinin "diktatuuriin" pariin. Vaikka levy tarjosikin parannusta edellisiin levyihin nähden, niin mestarillinen 90-luvun alun taso oli vielä kaukana. Toivoa oli kuitenkin olemassa. Brett oli jälleen puheväleissä yhtyeen kanssa, ja huhut hänen paluustaan kiihtyivät. Brettin tekemä ja kitaroima Believe It olikin melkoinen kliimaksi bändin diggareille. Kyseessä on ehdottomasti punkrock-levy, mutta maustettu ajoittain vähän turhalla kikkailulla (kiitos tuottaja). Levyn lopetus on melkoinen: kolme loistavaa pikatykistystä.
The process of belief (2002)
The Process of Belief palautti uskon yhtyeeseen, keräten pitkästä aikaa kiitoksia niin faneilta kuin kriitikoiltakin. Levy on täynnä lyhyitä ja nopeita punk-kappaleita, vanhan Bad Religionin tyyliin. Tästä lisää:
http://www.jatkoaika.com/keskustelu/showthread.php?s=&threadid=8645
Käsittelemättä jäi vielä noin 15 tuntia erinäisiä sinkkuja b-puolineen, bootleggeja, sivuprojekteja ynnä muuta hauskaa...