Voitosta tai kuolemasta jäi käytännössä käteen kuolema ja, vaikka kautta vielä matsin verran onkin jäljellä, ajattelin perustaa ketjun ruumiinavausta varten. Eli tässä ketjussa laitetaan kausi 08-09 pakettiin ja heitetään päälle kevyet mullat.
Periaatteessa kausi oli todella kaksijakoinen. Syksyllä Blues pelasi melko hyvää kiekkoa ja varsinkin otteet CHL:ssa olivat vähintäänkin tyydyttäviä. Vaikka runkosarjamatsit kärsivätkin samalla, ainakin oma uskoni kauteen oli tässä vaiheessa korkealla.
Jotain mystistä kuitenkin tapahtui talven pimeinä kuukausina ja peli puuroutui täysin. Tammi- ja helmikuu olivatkin sitten melkoista via dolorosaa ja pisteitä tuli lähes surkuhupaisan vähän. Muutenkin koko joukkueen peli oli todella tuskaista - lukuunottamatta Mikko Koskista, joka antoi illasta toiseen joukkueelle mahdollisuuden voittaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna en vieläkään tiedä mikä meni vikaan; joukkueesta huokui ensimmäistä kertaa muutamaan kauteen sellainen löysyys, johon olemme vuosituhannen vaihteessa tottuneet. Kuitenkaan kysymys ei näyttänyt olevan siitä, että pelaaminen ei olisi kiinnostanut ja periaatteessa oli positiivista että pelaajienkin ilmeet olivat tuskaiset.
Playoffeihin Blues sai kuitenkin uutta virtaa ja vaikka joukkue olikin Pelicansin kanssa yllättävän suurissa vaikeuksissa, peli näytti taas jo hitusen energisemmältä. Meno kuitenkin katkesi viime viikonloppuna Kärppiin, mutta voin silti sanoa Bluesin pelanneen ehkäpä kauden parhaimmat pelinsä oikealla hetkellä - tällä kertaa se ei vain riittänyt ja ehkäpä se viimeinen puristus jäi lopulta uupumaan.
Mitä tästä nyt sitten voidaan kokonaisuudessaan sanoa? Toisaalta kautta voidaan - varsinkin jo pronssi tänään irtoaa - pitää tuloksellisesti kohtalaisen onnistuneena. Tottakai mestaruus oli mielessä, mutta omasta mielestäni Blues ei kauden alla ollut niin suuri ennakkosuosikki kuin mitä tietyt tahot povasivat. Menestys CHL:ssa oli positiivinen yllätys vaikka edelleen olen sitä mieltä, että sveitsiläiset olisi pitänyt pystyä haastamaan paremmin.
Kuitenkin ongelma tämän kauden osalta on se, että sitä peilaa väkisin viime kauteen. Tässä valossa kausi oli varsinkin pelillisesti pettymys. Vaikka viime kaudellakin tuli luonnollisesti suvantovaiheita, peli oli kuitenkin energisempää ja yritteliämpää. Varsinkin fyysisellä osastolla mentiin taaksepäin eikä vastustajaa saatu ahdistettua jatkuvalla karvauksella virheisiin samalla tavalla.
Jos mietitään kauden onnistujia, tulee ensimmäisenä mieleen Mikko Koskinen. Mies nousi kuitenkin aika puskista, toki osittain liigan ulkomaalaiskiintiön avustavana, joukkueen ykkösveskaksi - kuka olisi uskonut tähän syyskuussa? Lisäksi Toni Kähkönen nousi taas yhden askeleen eteenpäin, ja periaatteessa samaa voidaan sanoa esimerkiksi Ryan Kelleristä, joka nousi yhdeksi liigan dominoivimmista pelaajista. Ben Eavesista kaikki oleellinen onkin sanottu. Hyvät paperit saavat myös ainakin Lammassaari, Lostedt ja Heiskanen; vain muutaman luetellakseni.
Pettymyksiä puolestaan olivat ainakin runkosarjan Kokko (paransi kuitenkin huomattavasti pudotuspeleissä) sekä Clarke ja Öhman, jotka väläyttelivät ajoittain mutta kokonaisuudessaan kausi menee odotuksiin nähden miinukselle. Toki loukkaantumiset vaikuttivat heidän peliinsä ja näistä asioista en ainakaan itse tiedä koko totuutta.
Kuten todettua, melko kaksijakoinen kausi, jota kuitenkin voidaan pitää suhteellisen onnistuneena. Valitettavasti ainakin itselleni jää mieleen tästä kaudesta se talvikuukausien löysyys sekä onneton pelaaminen johtoasemissa, joka räikeiten näkyi välierissä Kärppien jyrätessä kovalla rutiinillaan. Kokonaisarvosanaksi heittäisin kuitenkin 8+:n.
Pahoittelen suhteellisen sekavaa avausta.
Periaatteessa kausi oli todella kaksijakoinen. Syksyllä Blues pelasi melko hyvää kiekkoa ja varsinkin otteet CHL:ssa olivat vähintäänkin tyydyttäviä. Vaikka runkosarjamatsit kärsivätkin samalla, ainakin oma uskoni kauteen oli tässä vaiheessa korkealla.
Jotain mystistä kuitenkin tapahtui talven pimeinä kuukausina ja peli puuroutui täysin. Tammi- ja helmikuu olivatkin sitten melkoista via dolorosaa ja pisteitä tuli lähes surkuhupaisan vähän. Muutenkin koko joukkueen peli oli todella tuskaista - lukuunottamatta Mikko Koskista, joka antoi illasta toiseen joukkueelle mahdollisuuden voittaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna en vieläkään tiedä mikä meni vikaan; joukkueesta huokui ensimmäistä kertaa muutamaan kauteen sellainen löysyys, johon olemme vuosituhannen vaihteessa tottuneet. Kuitenkaan kysymys ei näyttänyt olevan siitä, että pelaaminen ei olisi kiinnostanut ja periaatteessa oli positiivista että pelaajienkin ilmeet olivat tuskaiset.
Playoffeihin Blues sai kuitenkin uutta virtaa ja vaikka joukkue olikin Pelicansin kanssa yllättävän suurissa vaikeuksissa, peli näytti taas jo hitusen energisemmältä. Meno kuitenkin katkesi viime viikonloppuna Kärppiin, mutta voin silti sanoa Bluesin pelanneen ehkäpä kauden parhaimmat pelinsä oikealla hetkellä - tällä kertaa se ei vain riittänyt ja ehkäpä se viimeinen puristus jäi lopulta uupumaan.
Mitä tästä nyt sitten voidaan kokonaisuudessaan sanoa? Toisaalta kautta voidaan - varsinkin jo pronssi tänään irtoaa - pitää tuloksellisesti kohtalaisen onnistuneena. Tottakai mestaruus oli mielessä, mutta omasta mielestäni Blues ei kauden alla ollut niin suuri ennakkosuosikki kuin mitä tietyt tahot povasivat. Menestys CHL:ssa oli positiivinen yllätys vaikka edelleen olen sitä mieltä, että sveitsiläiset olisi pitänyt pystyä haastamaan paremmin.
Kuitenkin ongelma tämän kauden osalta on se, että sitä peilaa väkisin viime kauteen. Tässä valossa kausi oli varsinkin pelillisesti pettymys. Vaikka viime kaudellakin tuli luonnollisesti suvantovaiheita, peli oli kuitenkin energisempää ja yritteliämpää. Varsinkin fyysisellä osastolla mentiin taaksepäin eikä vastustajaa saatu ahdistettua jatkuvalla karvauksella virheisiin samalla tavalla.
Jos mietitään kauden onnistujia, tulee ensimmäisenä mieleen Mikko Koskinen. Mies nousi kuitenkin aika puskista, toki osittain liigan ulkomaalaiskiintiön avustavana, joukkueen ykkösveskaksi - kuka olisi uskonut tähän syyskuussa? Lisäksi Toni Kähkönen nousi taas yhden askeleen eteenpäin, ja periaatteessa samaa voidaan sanoa esimerkiksi Ryan Kelleristä, joka nousi yhdeksi liigan dominoivimmista pelaajista. Ben Eavesista kaikki oleellinen onkin sanottu. Hyvät paperit saavat myös ainakin Lammassaari, Lostedt ja Heiskanen; vain muutaman luetellakseni.
Pettymyksiä puolestaan olivat ainakin runkosarjan Kokko (paransi kuitenkin huomattavasti pudotuspeleissä) sekä Clarke ja Öhman, jotka väläyttelivät ajoittain mutta kokonaisuudessaan kausi menee odotuksiin nähden miinukselle. Toki loukkaantumiset vaikuttivat heidän peliinsä ja näistä asioista en ainakaan itse tiedä koko totuutta.
Kuten todettua, melko kaksijakoinen kausi, jota kuitenkin voidaan pitää suhteellisen onnistuneena. Valitettavasti ainakin itselleni jää mieleen tästä kaudesta se talvikuukausien löysyys sekä onneton pelaaminen johtoasemissa, joka räikeiten näkyi välierissä Kärppien jyrätessä kovalla rutiinillaan. Kokonaisarvosanaksi heittäisin kuitenkin 8+:n.
Pahoittelen suhteellisen sekavaa avausta.