Onko tässä nyt viikko vai mitä sarjan päättymisestä? Pieni tovi on kuitenkin ollut aikaa vetää henkeä, koota ajatuksia ja katsella eri sarjoja (Liiga, SHL, Mestis, NHL) ilman suurempia värilaseja. Tuleehan tuolla toisia jengejä sympattua tai ”vihattua” toisia enemmän, mutta silti noissa pääpaino on vain ja ainoastaan lätkässä. Ei mun päivä mene pilalle jos Flyers häviää, enkä myöskään juhli koko iltaa jos SHL:ssa kaverien jengit pärjäävät.
Pakko heti alkuun sanoa, mutta kaikista peloista ja ennakkoluuloista huolimatta tästä tuli lopulta aivan huikea kausi kokonaisuudessaan. Mestaruussaunaa ei lämmitelty valmiiksi, mutta poikien kanssa oli pleijarisaunaa sun muuta tilanteessa elämistä. Tappio pleijareissa on helppo myöntää, mutta vieläkin hieman kaivertaa. Jossitteltavaa jäi vähemmän kuin monesta katkerasta arvokisaturnaustappiosta, mutta silti. Mitä jos? Mitä jos Karalahti olisi sittenkin korvattu? Mitä jos Harju olisi pystytty ”ulkoistamaan” aiemmin ja säästetyillä jeneillä jengiä olisi vahvistettu? Mitä jos muutama sarjasijoitus olisi mennyt toisin ja vastaan olisi tullut SKA? Mitä jos, mitä jos, mitä jos.
Enemmän tai vähemmän muistissa oleviin kausiin verraten mä voin silti sanoa, että tämän kauden osalta kauden päätös oli samaan aikaan helpoin ja vaikein. Helppo siksi, että me oikeasti pelattiin hyvin ja kaaduttiin paremmalle. Vaikea taas siksi, että tuon jengin taival oli siinä. Seura ja moni pelaaja jatkaa, mutta joukkue hajoaa. Niin monta hienoa hetkeä tuli koettua, että on oikeasti sääli nähdä tämän päättyvän.
Tuohon viidenteen matsiin tuli henkilökohtaisesti lähdettyä sillä fiiliksellä, että ottelusarja oli siinä. Kolme putkeen olisi ollut niin kova juttu, että vaihtoehdoksi jäi vain nauttia jäljellä olevasta. Silti matsiin tuli suhtauduttua niin suurella vakavuudella kuin vain fani voi. Tunti tai pari matsin jälkeen sitten tilanne vähän aukesi ja rehellisesti sanoen pari kyyneltä vierähti. Nyt sellainen viikko tapauksen jälkeen on lätkäkiintiötä tullut täytettyä isolla tukulla matseja, mutta silti Mosesin lähtövideo veti taas herkäksi. Suurin fanipoika en ollut (diggasin kyllä!) ja lähtö oli käytännössä tiedossa, mutta silti tuo taas muistutti karusta todellisuudesta. Kun Semirin soppari julkaistaan, niin en tiedä viitsinkö enää silloin avautua. Voisi tulla sen verran suurta kyyneltä, että saa nähdä.
Toki kauteen mahtui paljon paskaa. Hagmanin lento päättyi loukkaantumiseen, Rotenbergin toiminta aiheutti tiettyjä reaktioita, runkosarjasijoitus hieman notkahti lopussa, liikaa matseja väärin päivinä ja ties mitä. Mutta jos jotain, niin paskakin fiilis on fiilis. Ja mikä parempaa, noiden kautta myös onnistumiset tuntuvat hyvältä. Vaikka mua vitutti lukea tiettyjä viestejä, niin nyt voi vain nauraa räkäisesti. Me tehtiin se mitä oli mahdollista ja tässä yhteydessä "me" tarkoittaa niitä satojatuhansia hallilla käyneitä maksaneita asiakkaita. Se tarkoittaa niitä, jotka eri viestintävälineiden kautta seurasivat joukkueen menoa milloin missäkin. Ja se tarkoittaa niitä, jotka tunsivat ylpeyttä tuon jengin otteista.
Helvetin hieno ja tunteikas vuosi oli. Mä en rehellisesti sanoen olisi ikinä uskonut siihen, että näin ylpeä voi olla omasta mitaleitta jääneestä jengistä. Enkä myöskään siihen, että KHL:ssa pelatessa voisi kokea näitä tunteita. Eihän tuo SKA ole kuin HIFK tai CSKA kuin Kärpät, mutta hienoja hetkiä koettiin. Ja valtaosa hienoista hetkistä tuli omasta tekemisestä.
Kiitos Jokerit.