Seurasin eilen mielenkiinnolla TPS:n vaihtoaitiota. Pelaajat istuivat siellä hymyillen ja läppää toisilleen heitellen sekä toinen toisiaan kannustaen. Valmennusjohto kävi koputtelemassa olkapäihin hyvien suoritusten jälkeen ja kaikella tapaa vaihtoaitiosta henki tunnelma, että ollaan yhteinäinen joukkue katsomatta ollenkaan sitä, oletko tähti vai rosterin rotaatiopelaaja. Ero on järkyttävän suuri, kun muistelee millainen hautajaistunnelma vaihtoaitiossa Kaskisen aikaan vallitsi. Jokaisen pelaajan naamavärkki oli väärinpäin ja Kalle piirteli fläppitaululle omia kuvioitaan, joista kukaan ei ollut kiinnostunut. Kaikkialle huokui tunnelma, että joukkue ei ollut yhtenäinen eikä halunnut pelata valmentajalleen. Tähtipelaajat pelasivat omaan pussiinsa itselleen pisteitä metsästellen eikä joukkueena pelaaminen kiinnostanut pätkän vertaa. Jokainen näytti olevan lähdössä jonnekin muualle kuin jäämässä TPS:ään seuraavaksi kaudeksi.
Ottelujen jälkeiset lehdistötilaisuudet olivat viime kaudella kammottavaa katseltavaa, kun joka kerta ”otettiin oppia” ja Kaskisen habitus kieli, että homma oli karannut lapasesta täysin ja Kalle oli päävalmentajana ihan väärässä paikassa väärään hetkeen.
Kun nyt katsoo Raipen esiintymistä vastaavassa tilaisuudessa, niin ei voi muuta kuin hattua nostaa. Milloin viimeiksi TPS:llä on ollut näin edustuskelpoinen valmentaja, joka ei esitä mitään muuta kuin mitä on. Kaikenlainen itsetehostus Raipesta puuttuu. On niin suomalaisen miehen perikuva kuin olla ja voi.
Raipe pitäisi jo näillä näytöillä valita Vuoden Turkulaiseksi.