Aurinko paistaa ja linnut laulaa, kuten siinä hiihtolajien arvokisoja käsittelevässä Lehtilehti(?) jutussa joskus Torinon aikoihin.
En valita mutta. Nopeasti ovat kisat vierähtäneet. Sama haikeahko keväthankeinen tunne ollut monasti ennenkin, mutta tällä kertaa syynä se, miten suomalaisittain tuntuu kuin eivät olisi kunnolla vielä alkaneetkaan ja jäljellä enää kolme kisapäivää. Sprintit on intensiivisiä ja sitä rataa, sattuu ja tapahtuu, mutta oikeastaan naisten viestiä lukuunottamatta ei ole paljoa tarvinnut nousta tv-tuolista jännittämään tai Iltalehden leijonia jakamaan.
Toki, mieluummin otan näin päin, vuosi takaperin talviolympialaisissa Iivon kulta, parisprintin hopea, Kerttu kultataistossa, Pärmäkoskellekin henkilökohtainen mitali ja Suomi mitalitilaston kolmonen 1-2-3.
On näissä viesteissäkin aina oma jännitysmomenttinsa, kun on monta muuttujaa hiihtäjien muodossa, kelit ja voitelut, vaikkei Suomelta lähtökohtasesti mitään nyt odotakaan. Repaleisempi ryhmä mitä aikoihin. Sitten vielä pitkät matkat, onko Kertulla tai Kristalla palaakaan, ja riittääkö Iivolla mitaleille vai pistesijaan? Onhan tuossa vielä pekuloitavaa, odotettavaa ja jännitettä.