Isoäiti otti ja kuoli. Luulin hänen jo unohtuneen tälle maalliselle taipaleelleen, kunnes kutsu kävi kuitenkin. Muka yllättäin, vaikka sukulaiset ovat jo muutaman vuosikymmenen ajan kilvan, ja muhevan riidan ryydittämänä, jakanut irtaintaan. Kiinteä omaisuus on sisarusten kesken pantu lihoiksi jo aikaa sitten, kun muomo vanhainkotiin kyörättiin – vasten tahtoaan – 20 vuotta sitten. Roikkui kuulemma lähdön tullen kotiovensa pihtipielissä niin, että tyttärensä joutui purra häntä sormeen, kunnes hellitti viimein luisevat sormensa mökkinsä karmeista. Kiinteistövälittäjän kerrotaan sittemmin perustelleen uteliaille kuivuneita verijälkiä pikkulapsen oven lomaan satuttamilla sormilla. Myynti mielessään tietenkin.
Mamma ennätti kunnioitettavaan yhdeksänkymmenenkuuden (96) vuoden ikään, ei siis mikään tytön hupakko enää, vaikka matkaa jäi vielä huikonen taapertamatta Ylpön vuosiin. Mummon suivaannuttamat sukulaiset jo ääneen epäilivät pirun säästävän omiaan viimeisiksi, jumalattomat. Enon kanssa taasen järkeilimme taivaan isän kääräisseen aikoinaan sätkän kalenterinsa siitä sivusta, jolla Sannille viimeistä matkaa varailtiin. Tiedä häntä, mutta sitkas ja sisukas eläjä eukko oli. Pahansuopa ja pirullinen kalkkiviivoille saakka – pidin hänestä. Verenperintö kohdallani on ilmeinen. Muuta perintöä en vailla ollutkaan, paitsi sitä tuohesta väsättyä nahkahihnaista reppua, jonka sainkin.
Lähtemäänhän mummo oli tottunut. Kotoaan karkasi jo kakarana miehelään. Sittemmin pariin kertaan pakeni ryssää rajan takaa. Uudesta mökistään väkivalloin vaadittiin vanhainkotiin. Vastaanottokodista vuoteen omaksi sairaalaan. Lasareetista leimattiin sitten se viimeinen tiketti taivaisiin. Matkailu avartaa, sanoi mummo mennessään.
Mummo oli harras ortodoksi. Uskontonsa ylväs lipunkantaja ja toimelias puuhanainen. Oli rakennuttamassa ortodoksien rukoushuoneita, tsasonoita, ympäri maakuntia. Hieno ja kunnioitettava harrastus sinänsä, eihän siinä mitään. Harrastus kävi vain harmilliseksi siinä vaiheessa, kun hän viimeisinä toiveinaan esitti, että hänet olisi siunattava finaalistarttiinsa tälläisessä tsasonassa, jossain Kuopion takamailla, nimeään kantavassa pikkuruisessa korsussa. Mutsin mielestä olisi ollut komeampaa kultakupolien alla Uspenskin Katetraalissa. Isoäiti kuitenkin siunattiin Luikonlahdessa, ja sillä hyvä. Rauha hänen sielulleen ja pulinat pois.
Käytännön ihmisenä hän olisi kyllä voinut ottaa huomioon tämän vallitsevan helteen, ja kuolla vaikka talvella. Minua nimittäin huolestutti oikeasti, että kalmo happanee käsiin tuota puoleen Suomeen rehatessa. En tiedä oliko siinä ruumisautossa jäähdytys, mutta riski oli kuitenkin ilmeinen. Eihän siinä maatumista edeltävässä vaiheessa sinänsä mitään olisi, mutta kun ortodoksit pitävät siunauksen ajan arkkua auki. Söisi meinaan hauen lailla harrasta tunnelmaa, jos vainaan sieraimista ottaisi tilaisuuteen osaa ryhmä reippaita ruumiin hajottajamatoja.
Aikanaan tuo ruumis kuitenkin saapui sovitulle paikalle siunausta varten. Heivasimme miehissä arkun pieneen rukoushuoneeseen sille varatuille pukeille. Ennen h-hetkeä enoni oli kysynyt hautaustoimiston, vanhalle viinalle lemahtavaa, suntiotota talkoisiin laatikon kannen avaamisessa, kun muita vapaaehtoisia ei ollut ilmoittautunut. Kieltäydyin kuviosta kuullessani jyrkästi, vaikken kovin innokas noihin talkoisiin ollutkaan, mutta sukulaisteni välttelevät katseet pestasivat minut kuin itseoikeutettuna luottamustoimeen.
Nostaessamme kannen pois en ollut järkyttynyt. En pärskinyt itkua enoni tavoin. Olin vain yllättynyt siitä, miksei mummoani oltu puettu paremmin. Hänellä oli kuitenkin kaapissaan näyttäviä vaatteita ja pöyhkeitä peruukkeja. Nyt arkussa pötkötti kerjäläisakan näköinen kuihtunut haamu kauhtunut yöpaita yllään, karkeakankainen huivi päässään, ja kaiken kukkuraksi ilman tekareitaan – kuka vittu niitäkin tarvitsi - ettei niitä hautaan raaskittu laittaa? Ylilääkäri varmaan sovitteli samaan aikaan niitä isälleen. Jos olisin noissa kuoppajaisissa itkenyt, olisin tehnyt sen tässä vaiheessa nähdessäni vainaan vaatetuksen – surutyö kun oli tehty jo toisaalla osaltani. Menettely muistutti mielestäni ruumiin häpäisyä. Tuosta oppineena laadin ainakin itselleni täydellisen kostyymin paperille kaikkine nyansseineen tuleviin monttubailuihini, kampausta ja hymyn leveyttä myöden. Jos kalmo ennen monttuun laittoa pitää kaikelle kansalle esitellä, niin olkoon se sitten edes edustava!
Koko Siunaustilaisuus oli farssi. Kuin suoraan jostain hirtehisestä sketsistä. Olimme jumalattoman pienessä leikkimökissä kahdessa rivissä arkun yllä. Kynttilöitä sytyteltiin vapisevin käsin kädestä käteen. Jännitin koska joku vanhus pudottaa tuohuksensa arkkuun tai sytyttää vierustoverinsa kauhtanan tuleen. Palokuntaa pitoihimme ei onneksi tarvittu kuokkimaan, muttei toisaalta puoletkaan kynttilöistäkään ottanut tulta. Pappi ja kanttori jollottivat loputtomilta tuntuneita viisujaan. Välillä risupartainen isä-joku selaili rukouskirjaansa mummon otsan päällä, kun muualla ei tilaa ollut. Höpsytteli kitkerän hajuista suitsuketta pieneen ylilämmenneeseen tilaan langettaen ”tuoksuillaan” heikoimmat tajuttomaksi.
Ilmassa oli maailmanlopun meininki. Tiedottomia ihmisiä hilottiin ulos seinän vierustoille virkoamaan. Jalkahien kyllästämät monot nosteltiin kohden taivasta hyvää matkaa mummolle toivottamaan. Tolkuissaan pysyneitä hiippalakki kehoitti vielä kahden tunnin rupeaman jälkeen hyvästelemään Sannin sielun ajasta ikuisuuteen – niin kuin se vielä siellä kalmossa luuraisi. Tajuissaan olleet kävivätkin vuoronperään silittämässä mamman huivia katseet toisaalle käännettyinä. Eivät kyenneet katsomaan mummaa silmiin eläessään, eikä näemmä kuolleenakaan, vaikka ne olivat ummistettu.
Siunauksen jälkeen oli aika asentaa arkun kansi takaisin sijoilleen. Tehtävä oli yllättävän vaikea. Huomasi hyvin, ettei lootaa ollut suunnitellut puuseppä taikka muukaan taitaja. Lvi-suunnittelijasta puhumattakaan. Arkun avaaminen kävi sutjakkaasti. Sen kun ruuvasi risteiksi naamioidut ruuvit ylös kannesta, mutta takaisin ne eivät suostuneetkaan. Kannessa ei ollut varsinaisia reikiä, saati sitten holkkeja, joiden läpi ruuvien kierreosat olisi voinut sujuttaa pohjaosaa vasten. Koteloa ei selvästikään oltu suunniteltu avattavaksi sitten sulkemisen. Kävi nimittäin niin, kun sitä ruuvia alkoi kiertämään sitä vanhaa spooria pitkin sijoilleen, niin se alkoi heti kannesta asti ”vetäessään” horia myös sitä arkun pintakangasta mukanaan, eikä ilman verhoilun riuskaa repimistä mennyt sijoilleen. Asennukseen olisi kipeästi tarvittu rilliporaa, vinkoja, sekä Puutteen Perän isäntää. Mitään noista ei kuitenkaan tullut otetuksi mukaan, joten homma meni tuhraamiseksi.
Pappi vaihtoi jalkaa, eno pyrskähti taas itkuun ja minä hikoilin. Lopulta nirhin kylmän viileesti kankaan ruuvin kärjellä auki ja kiertelin sekä omat , että enoni ruuvit kiinni. En usko, että mummo tuosta suivaantui, vaikka askin kansi hieman rispaantuikin. Pienempi paha se oli, kun kannen pyörähtäminen paikoiltaan sitä monttuun laskiessa. Ja hyvin se sinne maan poveen laskeutuikin, kunhan sain valittua pystyvät liinamiehet. Vaihtoja oli tehtävä nelosketjuja myöden, mutta mummeli kesti onnellisesti loorassaan pohjaan saakka.
Muistotilaisuudessa sitten pantiin kaikki peliin. Siellä samat ihmiset jotka mummoa oli aina panetellut ylisti tätä ääni väristen. Sairaalan ja vanhainkodin edustajat vaikeroivat visva silmässä ikäväänsä pidettyyn asukkiinsa. Eivät varmasti edes muistaneet koko mummoa, kunhan olivat joutuneet edustuskeikalle kuoppajaisiin viran puolesta. Kahveeta tasseiltaan ryystävät vanhukset kärisivät käsittämättömiä tarinoitaan, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Suurta teatteria koko tilaisuus, kuten ylipäätään nämä hautajaiset kokonaisuudessaan, etten sanoisi perseestä.
Tuon viihdyttävän retkemme jälkeen päätin, että minulle ei moisia pippaloita järjestetä. Viskaistuani veivin vitelikköön minut tönätään viipymättä Hietaniemen grilliin, josta vaimo saa minut noutaa tuhkana yhteen lukemattomista Tupperware-askeistaan. Kylkeen voi varmuudeksi kirjoittaa spriitussilla ”Isu”, ettei mene matolaatikon kanssa sekaisin. Purnukka kuljetetaan ilman seremonioita Savitaipaleelle ja pölläytetään saunan laiturilta Kuolimo-järveen. Sieltä rantavedestä vahtailen sitten seestyneenä henkiolentona naispuolisten mökkivieraiden uiminkeja. Aion erityisesti kiinnittää huomiota rintauinnin jalkatyöskentelyn puhtauteen – suoraan takaa upoksista – onkohan se muuten henkiolennoille sallittua?
Juohtuipa vaan mieleeni…
Mamma ennätti kunnioitettavaan yhdeksänkymmenenkuuden (96) vuoden ikään, ei siis mikään tytön hupakko enää, vaikka matkaa jäi vielä huikonen taapertamatta Ylpön vuosiin. Mummon suivaannuttamat sukulaiset jo ääneen epäilivät pirun säästävän omiaan viimeisiksi, jumalattomat. Enon kanssa taasen järkeilimme taivaan isän kääräisseen aikoinaan sätkän kalenterinsa siitä sivusta, jolla Sannille viimeistä matkaa varailtiin. Tiedä häntä, mutta sitkas ja sisukas eläjä eukko oli. Pahansuopa ja pirullinen kalkkiviivoille saakka – pidin hänestä. Verenperintö kohdallani on ilmeinen. Muuta perintöä en vailla ollutkaan, paitsi sitä tuohesta väsättyä nahkahihnaista reppua, jonka sainkin.
Lähtemäänhän mummo oli tottunut. Kotoaan karkasi jo kakarana miehelään. Sittemmin pariin kertaan pakeni ryssää rajan takaa. Uudesta mökistään väkivalloin vaadittiin vanhainkotiin. Vastaanottokodista vuoteen omaksi sairaalaan. Lasareetista leimattiin sitten se viimeinen tiketti taivaisiin. Matkailu avartaa, sanoi mummo mennessään.
Mummo oli harras ortodoksi. Uskontonsa ylväs lipunkantaja ja toimelias puuhanainen. Oli rakennuttamassa ortodoksien rukoushuoneita, tsasonoita, ympäri maakuntia. Hieno ja kunnioitettava harrastus sinänsä, eihän siinä mitään. Harrastus kävi vain harmilliseksi siinä vaiheessa, kun hän viimeisinä toiveinaan esitti, että hänet olisi siunattava finaalistarttiinsa tälläisessä tsasonassa, jossain Kuopion takamailla, nimeään kantavassa pikkuruisessa korsussa. Mutsin mielestä olisi ollut komeampaa kultakupolien alla Uspenskin Katetraalissa. Isoäiti kuitenkin siunattiin Luikonlahdessa, ja sillä hyvä. Rauha hänen sielulleen ja pulinat pois.
Käytännön ihmisenä hän olisi kyllä voinut ottaa huomioon tämän vallitsevan helteen, ja kuolla vaikka talvella. Minua nimittäin huolestutti oikeasti, että kalmo happanee käsiin tuota puoleen Suomeen rehatessa. En tiedä oliko siinä ruumisautossa jäähdytys, mutta riski oli kuitenkin ilmeinen. Eihän siinä maatumista edeltävässä vaiheessa sinänsä mitään olisi, mutta kun ortodoksit pitävät siunauksen ajan arkkua auki. Söisi meinaan hauen lailla harrasta tunnelmaa, jos vainaan sieraimista ottaisi tilaisuuteen osaa ryhmä reippaita ruumiin hajottajamatoja.
Aikanaan tuo ruumis kuitenkin saapui sovitulle paikalle siunausta varten. Heivasimme miehissä arkun pieneen rukoushuoneeseen sille varatuille pukeille. Ennen h-hetkeä enoni oli kysynyt hautaustoimiston, vanhalle viinalle lemahtavaa, suntiotota talkoisiin laatikon kannen avaamisessa, kun muita vapaaehtoisia ei ollut ilmoittautunut. Kieltäydyin kuviosta kuullessani jyrkästi, vaikken kovin innokas noihin talkoisiin ollutkaan, mutta sukulaisteni välttelevät katseet pestasivat minut kuin itseoikeutettuna luottamustoimeen.
Nostaessamme kannen pois en ollut järkyttynyt. En pärskinyt itkua enoni tavoin. Olin vain yllättynyt siitä, miksei mummoani oltu puettu paremmin. Hänellä oli kuitenkin kaapissaan näyttäviä vaatteita ja pöyhkeitä peruukkeja. Nyt arkussa pötkötti kerjäläisakan näköinen kuihtunut haamu kauhtunut yöpaita yllään, karkeakankainen huivi päässään, ja kaiken kukkuraksi ilman tekareitaan – kuka vittu niitäkin tarvitsi - ettei niitä hautaan raaskittu laittaa? Ylilääkäri varmaan sovitteli samaan aikaan niitä isälleen. Jos olisin noissa kuoppajaisissa itkenyt, olisin tehnyt sen tässä vaiheessa nähdessäni vainaan vaatetuksen – surutyö kun oli tehty jo toisaalla osaltani. Menettely muistutti mielestäni ruumiin häpäisyä. Tuosta oppineena laadin ainakin itselleni täydellisen kostyymin paperille kaikkine nyansseineen tuleviin monttubailuihini, kampausta ja hymyn leveyttä myöden. Jos kalmo ennen monttuun laittoa pitää kaikelle kansalle esitellä, niin olkoon se sitten edes edustava!
Koko Siunaustilaisuus oli farssi. Kuin suoraan jostain hirtehisestä sketsistä. Olimme jumalattoman pienessä leikkimökissä kahdessa rivissä arkun yllä. Kynttilöitä sytyteltiin vapisevin käsin kädestä käteen. Jännitin koska joku vanhus pudottaa tuohuksensa arkkuun tai sytyttää vierustoverinsa kauhtanan tuleen. Palokuntaa pitoihimme ei onneksi tarvittu kuokkimaan, muttei toisaalta puoletkaan kynttilöistäkään ottanut tulta. Pappi ja kanttori jollottivat loputtomilta tuntuneita viisujaan. Välillä risupartainen isä-joku selaili rukouskirjaansa mummon otsan päällä, kun muualla ei tilaa ollut. Höpsytteli kitkerän hajuista suitsuketta pieneen ylilämmenneeseen tilaan langettaen ”tuoksuillaan” heikoimmat tajuttomaksi.
Ilmassa oli maailmanlopun meininki. Tiedottomia ihmisiä hilottiin ulos seinän vierustoille virkoamaan. Jalkahien kyllästämät monot nosteltiin kohden taivasta hyvää matkaa mummolle toivottamaan. Tolkuissaan pysyneitä hiippalakki kehoitti vielä kahden tunnin rupeaman jälkeen hyvästelemään Sannin sielun ajasta ikuisuuteen – niin kuin se vielä siellä kalmossa luuraisi. Tajuissaan olleet kävivätkin vuoronperään silittämässä mamman huivia katseet toisaalle käännettyinä. Eivät kyenneet katsomaan mummaa silmiin eläessään, eikä näemmä kuolleenakaan, vaikka ne olivat ummistettu.
Siunauksen jälkeen oli aika asentaa arkun kansi takaisin sijoilleen. Tehtävä oli yllättävän vaikea. Huomasi hyvin, ettei lootaa ollut suunnitellut puuseppä taikka muukaan taitaja. Lvi-suunnittelijasta puhumattakaan. Arkun avaaminen kävi sutjakkaasti. Sen kun ruuvasi risteiksi naamioidut ruuvit ylös kannesta, mutta takaisin ne eivät suostuneetkaan. Kannessa ei ollut varsinaisia reikiä, saati sitten holkkeja, joiden läpi ruuvien kierreosat olisi voinut sujuttaa pohjaosaa vasten. Koteloa ei selvästikään oltu suunniteltu avattavaksi sitten sulkemisen. Kävi nimittäin niin, kun sitä ruuvia alkoi kiertämään sitä vanhaa spooria pitkin sijoilleen, niin se alkoi heti kannesta asti ”vetäessään” horia myös sitä arkun pintakangasta mukanaan, eikä ilman verhoilun riuskaa repimistä mennyt sijoilleen. Asennukseen olisi kipeästi tarvittu rilliporaa, vinkoja, sekä Puutteen Perän isäntää. Mitään noista ei kuitenkaan tullut otetuksi mukaan, joten homma meni tuhraamiseksi.
Pappi vaihtoi jalkaa, eno pyrskähti taas itkuun ja minä hikoilin. Lopulta nirhin kylmän viileesti kankaan ruuvin kärjellä auki ja kiertelin sekä omat , että enoni ruuvit kiinni. En usko, että mummo tuosta suivaantui, vaikka askin kansi hieman rispaantuikin. Pienempi paha se oli, kun kannen pyörähtäminen paikoiltaan sitä monttuun laskiessa. Ja hyvin se sinne maan poveen laskeutuikin, kunhan sain valittua pystyvät liinamiehet. Vaihtoja oli tehtävä nelosketjuja myöden, mutta mummeli kesti onnellisesti loorassaan pohjaan saakka.
Muistotilaisuudessa sitten pantiin kaikki peliin. Siellä samat ihmiset jotka mummoa oli aina panetellut ylisti tätä ääni väristen. Sairaalan ja vanhainkodin edustajat vaikeroivat visva silmässä ikäväänsä pidettyyn asukkiinsa. Eivät varmasti edes muistaneet koko mummoa, kunhan olivat joutuneet edustuskeikalle kuoppajaisiin viran puolesta. Kahveeta tasseiltaan ryystävät vanhukset kärisivät käsittämättömiä tarinoitaan, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Suurta teatteria koko tilaisuus, kuten ylipäätään nämä hautajaiset kokonaisuudessaan, etten sanoisi perseestä.
Tuon viihdyttävän retkemme jälkeen päätin, että minulle ei moisia pippaloita järjestetä. Viskaistuani veivin vitelikköön minut tönätään viipymättä Hietaniemen grilliin, josta vaimo saa minut noutaa tuhkana yhteen lukemattomista Tupperware-askeistaan. Kylkeen voi varmuudeksi kirjoittaa spriitussilla ”Isu”, ettei mene matolaatikon kanssa sekaisin. Purnukka kuljetetaan ilman seremonioita Savitaipaleelle ja pölläytetään saunan laiturilta Kuolimo-järveen. Sieltä rantavedestä vahtailen sitten seestyneenä henkiolentona naispuolisten mökkivieraiden uiminkeja. Aion erityisesti kiinnittää huomiota rintauinnin jalkatyöskentelyn puhtauteen – suoraan takaa upoksista – onkohan se muuten henkiolennoille sallittua?
Juohtuipa vaan mieleeni…