Pelicansin kausi jouluun saakka intohimolla joukkueensa mukana elävän ja eläytyvän fanin näkökulmasta oli vähän niinku kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän potilaan elämä. Ensiksi mennään niin helvetin lujaa että luullaan jo olevamme kertakaikkisen voittamattomia, sitten tulee niin jyrkkä pudotus alas sieltä pilvilinnasta missä on eletty koko ensimmäinen kuukausi runkosarjasta että yhtäkkiä onkin kaikki elämässä paskaa paitsi kusi. Rankan, yli kuukauden kestäneen masennuslääkekuurin jälkeen alkaa hiljalleen arki taas tuntumaan ihan kivalta.
Kevät ei ole onneksi ollut yhtä psykedeelisen mielipuolista fanin mielialoilla leikittelyä. Kaksi viikkoa sitten kun hävittiin viikon jokainen peli vailla pienintäkään valon pilkahdusta tunnelin päässä, myönnän olleeni jo valmis iskemään pyyhkeen kehään kuluvan kauden osalta.
Sitten tiistaina 28. tammikuuta, aivan tavanomaisen synkkänä talvi-iltana tapahtui koko kauden ehkä merkittävin käännekohta. Joukkue osoitti että se ei ole sittenkään sanonut viimeistä sanaansa ottamalla vakuuttavalla esityksellä niskalenkin Bluesista jolle se oli hävinnyt kauden kaikki edelliset keskinäiset kohtaamiset. Toki voidaan sanoa että tässä tapauksessa vastustaja pelasi todella heikon pelin, mutta mitään meidän jätkiltä pois ottamatta, tuo oli se peli joka käänsi kenties koko tämän mahdollisimman omituiset juonenkäänteet sisällään pitäneen runkosarjan sittenkin onnistuneeksi.
Vielä olisi 9 peliä jäljellä mutta tällä hetkellä usko playoff-paikkaan on hyvin vankka. Joukkue tuntuu olevan löytänyt kevään kuntopiikkinsä juuri oikeaan aikaan, siitä osoituksena lauantainen voitto vaikeista lähtökohdista, levännyttä SaiPaa vastaan. Tuo matsi oli myös samalla kenties tasapainoisin 60 minuuttinen mitä Pelicans on yleisölleen esittänyt koko kauden aikana. Mä vakuutuin niin syvästi, että tällä hetkellä usko siihen että Lahessa pelataan keväällä playoff-kiekkoa, on niin vahva että jäljellä olevien pelien sössiminen olisi itselleni aivan järkyttävä pettymys.