Tähän otsikkoon keräämme siis jääkiekkoilijoita - tai miksei muitakin urheilijoita, jotka ovat aiheuttaneet Sinulle sellaisia tuskanhetkiä, että heidän nimensä kuuleminen kuulostaa vieläkin pahalta.
Omalla kohdallani yksi on ylitse muiden: jääkiekkouransa virallisesti viime kesän juhlaottelussa päättänyt Marko "Kyy" Palo. Se temppu, minkä kyseinen pelaaja teki JYPille keväällä 1993, ei unohdu minulta koskaan, vaikka kuinka haluaisin.
Kyseessähän oli Hannu Aravirran toistaiseksi viimeinen kausi JYPissä, jolloin edelliskevään runkosarjan voittajalla ja hopeamitalistilla oli paikka kruunata Aran päävalmentama hieno vuosikymmenen vaihde mestaruuteen, mutta jonka runkosarja ei kuitenkaan sujunut Jyväskylässä noita toiveita edellyttävällä tavalla JYPin sijoittuessa vasta kuudenneksi.
Puolivälierissä HIFK laitettiin kuitenkin edelliskevään pudotuspeliperinteitä noudattaen lauluun tällä kertaa otteluvoiton 3-1. Välieräsarjasta kauden yllättäjää, HPK:ta, vastaan tuli puoleestaan todellinen nitrosarja, joka ei enää jännittävämmäksi olisi voinut mennä. Molemmat voittivat kaksi ensimmäistä kotiotteluaan, jolloin lopullinen ratkaisu siirtyi viidenteen matsiin Rinkelinmäelle.
Paikan päällä en tuossa ottelussa ollut, vaikka aiemmin samalla kaudella oli jo ensimmäiset JYPin vieraspelit tullut nähtyä. Matsi tuli kuitenkin myös televisiosta, ja isoveljeni kanssa sitä jännitettiin.
Ennen ottelua tuli ehkä pienoinen pelko puseroon, kun varmistui, että JYPin selkeä ykkösmaalivahti, jo edellisen matsin pienessä kuumessa pelannut Ari-Pekka Siekkinen, ei pystynyt ottelussa pelaamaan. Niinpä maalille laitettiin suhteellisen kokematon Marko Leinonen - ja mihin paikkaan!
Ottelu alkoi kuitenkin jyväskyläläisittäin hyvin, kun Harri Laurila vei JYPin johtoon. HPK tasoitti jossain vaiheessa, mutta Leinonen, joka on mielestäni JYPin kaikkien aikojen paras maalivahti, pelasi maalinsa suulla jo tuolloin kuin vanha tekijä.
Molemmat jäivät varsinaisella peliajalla tuohon yhteen maaliin, jolloin finalistia, jo paikkansa sinne varmistanutta runkosarjan voittajaa TPS:ää vastaan, piti hakea aina jatkoajalta saakka.
En nyt muista, kauan tuota nitroaikaa oli ehditty pelata, kun JYPin luottosentteri Mika Paananen taisi ampua kiekon HPK-maalin tolppaan. Heti perään seurasi kotijoukkueen vastahyökkäys, jossa Marko Palo pääsi yksin läpi. Ja teki maalin. Jyväskylän suuri unelma jääkiekkomestaruudesta romahti, eikä sen jälkeen Kanada-Maljasta ole täällä päin juuri edes unelmoitu. Pronssia ko. kaudella lopulta tuli, mutta sittemmin ei Jyväskylässä ole mitalipelejä pelattu. Kauhean lähelläkään se ei ole ollut kuin toissa keväänä, jolloin niistä oltiin voiton päässä.
Marko Palo on nimi, jonka kuuleminen saa yhä edelleen minussa pahoinvointitunteita aikaan...
Omalla kohdallani yksi on ylitse muiden: jääkiekkouransa virallisesti viime kesän juhlaottelussa päättänyt Marko "Kyy" Palo. Se temppu, minkä kyseinen pelaaja teki JYPille keväällä 1993, ei unohdu minulta koskaan, vaikka kuinka haluaisin.
Kyseessähän oli Hannu Aravirran toistaiseksi viimeinen kausi JYPissä, jolloin edelliskevään runkosarjan voittajalla ja hopeamitalistilla oli paikka kruunata Aran päävalmentama hieno vuosikymmenen vaihde mestaruuteen, mutta jonka runkosarja ei kuitenkaan sujunut Jyväskylässä noita toiveita edellyttävällä tavalla JYPin sijoittuessa vasta kuudenneksi.
Puolivälierissä HIFK laitettiin kuitenkin edelliskevään pudotuspeliperinteitä noudattaen lauluun tällä kertaa otteluvoiton 3-1. Välieräsarjasta kauden yllättäjää, HPK:ta, vastaan tuli puoleestaan todellinen nitrosarja, joka ei enää jännittävämmäksi olisi voinut mennä. Molemmat voittivat kaksi ensimmäistä kotiotteluaan, jolloin lopullinen ratkaisu siirtyi viidenteen matsiin Rinkelinmäelle.
Paikan päällä en tuossa ottelussa ollut, vaikka aiemmin samalla kaudella oli jo ensimmäiset JYPin vieraspelit tullut nähtyä. Matsi tuli kuitenkin myös televisiosta, ja isoveljeni kanssa sitä jännitettiin.
Ennen ottelua tuli ehkä pienoinen pelko puseroon, kun varmistui, että JYPin selkeä ykkösmaalivahti, jo edellisen matsin pienessä kuumessa pelannut Ari-Pekka Siekkinen, ei pystynyt ottelussa pelaamaan. Niinpä maalille laitettiin suhteellisen kokematon Marko Leinonen - ja mihin paikkaan!
Ottelu alkoi kuitenkin jyväskyläläisittäin hyvin, kun Harri Laurila vei JYPin johtoon. HPK tasoitti jossain vaiheessa, mutta Leinonen, joka on mielestäni JYPin kaikkien aikojen paras maalivahti, pelasi maalinsa suulla jo tuolloin kuin vanha tekijä.
Molemmat jäivät varsinaisella peliajalla tuohon yhteen maaliin, jolloin finalistia, jo paikkansa sinne varmistanutta runkosarjan voittajaa TPS:ää vastaan, piti hakea aina jatkoajalta saakka.
En nyt muista, kauan tuota nitroaikaa oli ehditty pelata, kun JYPin luottosentteri Mika Paananen taisi ampua kiekon HPK-maalin tolppaan. Heti perään seurasi kotijoukkueen vastahyökkäys, jossa Marko Palo pääsi yksin läpi. Ja teki maalin. Jyväskylän suuri unelma jääkiekkomestaruudesta romahti, eikä sen jälkeen Kanada-Maljasta ole täällä päin juuri edes unelmoitu. Pronssia ko. kaudella lopulta tuli, mutta sittemmin ei Jyväskylässä ole mitalipelejä pelattu. Kauhean lähelläkään se ei ole ollut kuin toissa keväänä, jolloin niistä oltiin voiton päässä.
Marko Palo on nimi, jonka kuuleminen saa yhä edelleen minussa pahoinvointitunteita aikaan...
Viimeksi muokattu: