Parhaaseen rumpaliin on vaikea minun ottaa kantaa, kun niin moni "klassikkokin" on tarkastamatta. Lisäksi varsinkin jazz-puolelta löytyy takuuvarmasti sellaisia virtuooseja, että touhu menee täysin yli minun maallikkoymmärryksen.
Mutta tässä suosikkirumpalit omasta levyhyllystäni:
Danny Carey (Tool):
- Komppaan Ossia - ei tule edes kilpailua. Ainakaan nykyrumpaleiden saralla. Uskomattoman luova, monipuolinen ja hienovarainen kaveri, joka ammentaa vaikutteita soittoonsa myös filosofian ja mystiikan puolelta. "Jos kehityt ihmisenä, kehityt myös soittajana." Olen myöskin sen verran heikkona tribaalimeininkeihin, että siitä tulee vielä lisäpisteitä (ihan kuin niille olisi tarvetta...).
Bill Bruford (King Crimson, Yes jne.):
- Legenda. Need I say more? Suosikkini "vanhoista parroista".
Brann Dailor (Mastodon)
- Ihanan kekseliäitä ja venytettyjä fillejä ja muutenkin letkeä ote soittamiseen. Dailor tekee täysin selväksi, mitä groovella oikeasti tarkoitetaan.
Kai Hahto (Rotten Sound)
- Mieletöntä takomista. Mutta millaisella otteella! Enpä grindiin ihan hirveästi ole perehtynyt, mutta luulisin, että näin tyylitajuisesti sitä ei kovin usein soiteta. Vautia on "kuin Monzassa" (huoh..), mutta silti vain K ehtii ne fillit sinne tänne väliin heittelemään ilman, että yksikään isku jäisi välistä.
Sami Kuoppamäki (Kingston Wall):
- Onneksi Pete Walli sai Kuoppamäen mukaan Kingston Walliin. Muuten olisi suomalaisen rock-musiikin historia aika paljon köyhempää. Suomen Danny Carey tietyllä tapaa, vaikken tätä perustella oikein osaakaan..
Neil Peart (Rush)
- Rush on jäänyt minulta vähemmälle huomiolle, mutta kyllähän vähempikin huomio tekijämiehen paljastaa.
Ben Koller (Converge):
- Hiukan Brann Dailorin tapaista letkeän raivoisaa soitantaa. Convergen musiikki on tietysti sen verran kaaottistakin, että vähemmän energinen rumpali turmelisi koko paketin. Koller nostaa sen korkeammalle tasolle.
Martin Lopez (Opeth):
- Teknisesti todella taitava, vaikkei ehkä niin näyttävän luova kuin mistä yleensä tykkään. Jäänyt varmaan Opethin sävellyksellisen erinomaisuudenkin takia vähän varjoon minulla.. Muutenkin mielestäni ehkä hiukan aliarvostettu. Tullut huikea taso kuitenkin livenäkin todistettua, joten siitä tietysti bonusta.
Davide Piovesan (Ephel Duath):
- Siihen nähden, että ennen Ephel Duathin "The Painter's Palettea" Piovesan ei ollut käsittääkseni ollut missään tekemisissä metallimusiikin kanssa, takoo lähes 50-vuotias soitonopettaja ko. levyllä aika helvetin monta "kovempaakin" rumpalia täysin suohon.
Jon Theodore (The Mars Volta):
- Huikean energinen kaveri. Sai joko enemmän roolia De-lousedilta Frances the Mutelle siirryttäessä tai sitten kehittyi soittajana selvästi. Kovan luokan rumpali pitää kuitenkin olla, että saa pidettyä pään selvänä ja homman hanskassa tässä Omar Rodriguez-Lopezin ja Cedric Bixlerin musiikillisessa hirviössä. (Tai no, selvänä ja "selvänä")
Nämä nyt ainakin ovat tehneet suuren vaikutuksen. Jazz-rumpalit ovat kuninkaita.