Paras populaarimusiikin vuosikymmen?

[Rinksu]

PS. W.A.S.P. tuskin on mitään populaarimusiikkia, mutta kantani kai ei jäänyt epäselväksi

Popilla tarkoitetaan yleisesti musiikkia, joka nauttii suurta kansansuosiota ja menestyy hyvin listoilla. Poppi ei ole niinkään mikään musiikin genre, vaan riittävän suosion tavoittanut ilmiö. Ja nämä suuren massan tavoittavat musiikilliset ilmiöt sitten vaihtelevat ajan myötä. Glamrock oli kaikinensa hyvinkin suosittua 80-luvulla ja W.A.S.P yksi sen tunnetuimmista ja suosituimmista bändeistä. Muistelen omaa lapsuuttani, niin eihän sinkuista esim. Wild Childia millään pystynyt välttämään. Kyllähän W.A.S.P:iakin voi pitää poppibändinä.

 

[Baldrick]

Veikkaisin, että äänestys mukailee melko vahvasti ihmisten nuoruusvuosien kanssa.

 

[Hande75]

No sitten. Muita suosikkejani olivat Twisted Sister, Kiss ja erinäiset suositut kappaleet eri bändeiltä ja solisteilta.

 

[Ted Raikas]

Veikkaisin, että äänestys mukailee melko vahvasti ihmisten nuoruusvuosien kanssa.

Varmaan enemmissä määrin, mutta itse olen syntynyt 70-luvun lopuilla, joten nuoruusvuoteni ei sinne osuneet. 80-luvulta on tietysti paljon muistoja, mutta enemmissä määrin 80-luvun musiikki ei oikein sytytä tänä päivänäkään. Vaikka siellä omat hienot juttunsa on. Ehkä silti tässä äänestyksen aikahaarukassa niitä heikoimpia vuosikymmeniä. 90-luku on sitten teinivuosien aikaa, sieltä nyt löytyy jo enemmän mieluista, mutta ns. aikuisuuden vuosikymmen eli 00-luku on tähän asti tärkein, kun aloin kunnolla musiikkia kuuntelemaankin vasta silloin. Hieman myöhäisherännäisenä. Se olisi siis ollut se mitä äänestää, ellen nyt olisi valinnut 70-lukua vähän muista syistä. Vaikeaa oli valinta kyllä.

 

[Vanha Len]

Kyllähän 1970- luku on omalle kohdalle se kaikkein tärkein ajanjakso musan suhteen. Nyt näin jälkeenpäin kun noita eri musiikin vuosikymmeniä miettii niin väittäisimpä, että juuri 70-luku oli jonkinlainen murros eri musiikkityylien syntymiselle. Silloin alkoivat uusina virtauksina esiin nousemaan vaikkapa disco, punk ja jopa hiphop. Erittäin tärkeä vuosikymmen eri tyylien suhteen. 1980- luvulla sitten nämä eri suuntaukset tietenkin syvenivät ja syntyi uusia alakulttuureja. Kaikki ikäänkuin pirstaloitui pienemmiksi makupaloiksi ja tarjonta kasvoi. Syntyi myös roimasti bändejä, jotka olivat kuin samasta muotista. Muovisuus alkoi saamaan mittasuhteita.

90-luvulla alettiinkin sitten coveroimaan edellisten vuosikymmenten musaa yhä enemmän. Mitään sen kummempaa uutta en itse koe tuolta ajalta. Hieman sellainen fiilis, että juurikin vanhojen biisien lämmittely lisääntyi ihan perkeleesti. Tanssibiittiin lisättiin elementtejä vanhoista rockhiteistä eikä mikään enää ollut "pyhää".

2000-luvulla Euroviisut vaihtuivat homojuhliin. Ei muuta.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Nykypäivänä jengi ei enää tee sankoin joukoin omaa musiikkia tai edes soita oman bändin voimin toisten tekemiä kappaleita. Luomiskykyisin osa porukasta tekee mobiilivehkeille appseja ja muuta tauhkaa, josta yli 99% on tarpeetonta paskaa. Loput jakavat toisilleen sosiaalisessa mediassa kissankuvia, joihin on präntätty päälle jotain tekstiä tikkukirjaimin. Musiikki ei oikein ole enää sellainen itseilmaisun väline, mitä se oli vähän aikaa sitten. Musiikkia myös kuunnellaan ja käytetään vähän eri tavalla kuin joskus ennen. En ota tässä kantaa siihen, onko se enemmän hyvä vai huono asia.

Täysin uudenlaisten juttujen luomisen jännite ja yllätyksellisyys on kuohittu länsimaisesta populaarimusin mediassa näkyvästä kerroksesta pois. Kaiken pitää mahtua johonkin formaattiin ja tukea jonkun markkinointisuunnitelmaa. Jos se ei mahdu eikä tue, sitä ei soiteta juuri missään. Nyt joku tietysti rientää selittämään, että sosiaalisessa mediassa löytyy äärimmäisenkin kapealle ja eksentriselle segmentille oma yleisö, jos oma asia vain osataan tuoda esille. Varmaan näinkin, mutta suuren yleisön kuva aikakauden musiikista on jotakin muuta.

Minulle tuo vuosikymmenajattelu on vähän vierasta. Hyvää musiikkia on tehty aina. Erityisen satoisia aikakausia löytyy toki, kuten myös köyhempiä aikoja. Silloin kun musiikki (tai mikä tahansa taidemuoto) on kyennyt erityisen hyvin puhuttelemaan ihmisiä ja kuvastamaan aikaansa, on syntynyt erityisen kiinnostavaa ja jollakin tapaa myöhempiinkin aikakausiin asti näkyvää tavaraa. Tätä nyt on siellä ja täällä. Voisin nostaa esille vaikka 1940-ja 50-luvut, kun mustien miesten delta-blues sai sähköt. Samoin 1960-luvun jälkipuoliskon, kun brittiläiset pitkätukat huomasivat edellä mainitut ja tekivät oman versionsa bluesista. Heti perään 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa oivallettiin progressiivisesti, että kappaleet voivat kestää vähän pidempään ja tahtilajinkaan ei tarvitse olla koko ajan sama. Minun puolestani populaarimusiikin historian kahlaamisen voi keskittää hyvin noille ajanjaksoille, koska a) kuunneltavaa riittää jo tuossakin loputtomiin, ja b) tuon jälkeen musiikkibisneksen aikaansaama sisältö on pääasiassa taantunut. Pääasiassa ei siis tarkoita samaa kuin täysin, mutta kun läntinen populaarimusiikki on antanut viimeisten 40 vuoden aikana maailmalle lähinnä punkin, homohousujen puhelaulun ja elektronisen säksätyksen, niin nuo voi jättää ihan tietoisesti vähemmälle, kun paljon parempaakin on jo valmiiksi tehtynä.

 

[Kirjoittelija]

Popilla tarkoitetaan yleisesti musiikkia, joka nauttii suurta kansansuosiota ja menestyy hyvin listoilla. Poppi ei ole niinkään mikään musiikin genre, vaan riittävän suosion tavoittanut ilmiö. Ja nämä suuren massan tavoittavat musiikilliset ilmiöt sitten vaihtelevat ajan myötä. Glamrock oli kaikinensa hyvinkin suosittua 80-luvulla ja W.A.S.P yksi sen tunnetuimmista ja suosituimmista bändeistä. Muistelen omaa lapsuuttani, niin eihän sinkuista esim. Wild Childia millään pystynyt välttämään. Kyllähän W.A.S.P:iakin voi pitää poppibändinä.

Populaarimusiikki ei ole yhtä kuin popmusiikki. W.A.S.P. on ilman muuta populaarimusiikkia, mutta joku voisi väittää, että se ei ole poppia. Esim. sellaiset levyt kuin Slayerin Reign in Blood, Captain Beefheartin Shiny Beast, Tom Waitsin Bone Machine ja Tuomari Nurmion Hullu Puutarhuri ovat populaarimusiikkia, mutta ne eivät ole poppia.

 

[bebeto]

Populaarimusiikki ei ole yhtä kuin popmusiikki. W.A.S.P. on ilman muuta populaarimusiikkia, mutta joku voisi väittää, että se ei ole poppia. Esim. sellaiset levyt kuin Slayerin Reign in Blood, Captain Beefheartin Shiny Beast, Tom Waitsin Bone Machine ja Tuomari Nurmion Hullu Puutarhuri ovat populaarimusiikkia, mutta ne eivät ole poppia.

Terminä pop on kuin onkin alunperin lyhennys populäärisestä mutta sittemmin sen merkitys on muuttunut. Aivan kuten iskelmä eli iskusävel oli yhtä kuin shlager tai hit joka tarkoitti musiikkikappaletta joka myy, ei mitään musiikkityyliä.

 

[Virveliä kainaloon]

Asiahan on niin, että nuoruusvuosinani on (pl. Scooter, Muse, sekä jotkin sattumat) julkaistu pelkkää ja silkkaa paskaa. Parasta populäärimusiikkia onkin mielestäni tuotettu lapsuus- sekä syntymättömyysvuosinani 1990-1999. Ja näin.

 

[Kirjoittelija]

Terminä pop on kuin onkin alunperin lyhennys populäärisestä mutta sittemmin sen merkitys on muuttunut.

Näin. Englanninkielinen Wikipedia kertoo:
Although popular music sometimes is known as "pop music", the two terms are not interchangeable. Popular music is a generic term for music of all ages that appeals to popular tastes,[6] whereas pop music usually refers to a specific musical genre.

Ja suomenkielinen:
Hieman marginaalisetkin rock- ja popmusiikista erkaantuneet tyylit, kuten metallimusiikki äärimmäisine muotoineen, lasketaan kuitenkin populaarimusiikiksi.

shlager

Schlager.

 

[NDT665]

En ole yhtä pessimisti. Nevermind täyttää ensi vuonna 25 vuotta. Käsittääkseni edelleen melko tunnustettu klassikko.

Tunnustaudun tuon Nevermindin kannalle ja ystäväksi, mahtaa olla paras levy koko vuosikymmeneltä.
Saa tingata.
Rumat ja kateelliset kielet kertovat Cobainin olleen silloin jo tyhjiin ammennettu – sontapuhetta.
Missään muodossa alle kolmekymppinen ei voi luomisvoimallisesti tiensä päässä.
Ilman väärää tyttökaveria, haulikkoa ja diilerin toimimatonta grammavaakaa briljantteja levyjä olisi hyllyssä ties kuinka monta. Valitsee noista kolmesta vapaavalintaisesti mitkä tahansa kaksi, niin yhtälö on silti aika mielenkiintoinen.

 

[Jupe]

Makusasioitahan nämä mutta Nevermind ei mun listalla yllä muiden 1991 syksyn julkaisujen tasolle. Ehkä punk henkisyys Nirvanan rockissa ei nostanut sitä kuukautta aikaisemmin julkaistun Pearl Jamin Tenin tasolle joka on likimain täydellinen rock-levy ja musiikillisesti Nirvanaa edelllä mm Mike McCreadyn soundien ansiosta. Kolmas saman syksyn rock-julkaisu jäi julkisuudessa näiden kahden varjoon koska oli selvästi massoille liian haastavaa ja vihaista, eli Soundgardenin Badmotorfinger. Nykypäivänäkin se on näistä kolmesta monipuolisin levy ja kestää eniten soittoa.

Pistetään huomiona vielä tuon kyseisen vuoden syksynä pukattiin ulos myös muuan Use Your Illusion -levyt, Achtung Baby, Metallican Black album ja erinomainen Blood Sugar Sex & Magic, mutta soundi poikkesi tietenkin hurjasti tuosta 90 -luvun vaihteen grungen tyylisuunnista.

_

 

[V-G-]

Äänestin omaa lapsuusaikaani, eli 1990-lukua, sillä nostalgiatrippaamiseen mikään ei toimi kuten ekat musakokemukset. A murder on the dancefloor, Summer son, What is love, Quit playin' games with my heart ja Hit me baby one more time iskevät vieläkin kuin tuhat orgasmia, vaikken aktiivisesti noita kuuntelekaan. Myös autotunen lanseeraaminen vuonna 1997 oli huima juttu. Ihan perseestä, mutta iso asia.

Elektronisen musiikin kulta-aika etenkin trancen saralla alkoi 2000-luvun ekoina vuosina, ja siihen olen hurahtanut aivan totaalisesti. Toisaalta jos rock ja siitä raskaammat kehitysversiot lasketaan mukaan, Maiden, Metallica ja Queen ovat aika hyviä kasarin edustajia. Queen toki 70-luku myös. Toisaalta Pantera alkoi olla maaginen vasta ysärillä, joten nyt kun tämänkin hoksasin, niin kyllä, 90-luku on paras!

 

[Kirjoittelija]

Kolmas saman syksyn rock-julkaisu jäi julkisuudessa näiden kahden varjoon koska oli selvästi massoille liian haastavaa ja vihaista, eli Soundgardenin Badmotorfinger.

Tää "massat ei vaan tajuu" -kortti on aina hieno, ja etenkin se on hieno silloin, kun sitä käytetään tällaisen melkoisen yksinkertaisen perus-rockin kohdalla.

 

[Ted Raikas]

Elektronisen musiikin kulta-aika etenkin trancen saralla alkoi 2000-luvun ekoina vuosina, ja siihen olen hurahtanut aivan totaalisesti.

Näin eri tavalla voi asiat kokea. Minusta taas nimenomaan 90-luku ja siellä jotakuinkin puoliväli oli trancen kulta-aikaa, ei sillä, etteikö 2000-luvullakin olisi hyvää tehty. Tässä tietysti voi vaikuttaa vähän sekin, minkätyyppisestä trancesta pitää. 90-luvun alun trancessa oli vielä aika paljon esim. teknon piirteitä ja rajat oli muutenkin häilyviä. Toki ovat olleet myöhemminkin.

 

[Kirjoittelija]

Samoin 1960-luvun jälkipuoliskon, kun brittiläiset pitkätukat huomasivat edellä mainitut ja tekivät oman versionsa bluesista. Heti perään 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa oivallettiin progressiivisesti, että kappaleet voivat kestää vähän pidempään ja tahtilajinkaan ei tarvitse olla koko ajan sama.

Ja aivan varmasti silloinkin moni setämies totesi (aivan kuten sinä nyt), että mitä noi pitkätukat oikein vinkuu/kikkailee, kun paras musiikki tehtiin kuitenkin jo ennen vuotta 1960, eikä näistä beatleseistä, kingcrimsoneista ja kumppaneista ole mihinkään.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Ja aivan varmasti silloinkin moni setämies totesi (aivan kuten sinä nyt), että mitä noi pitkätukat oikein vinkuu/kikkailee, kun paras musiikki tehtiin kuitenkin jo ennen vuotta 1960, eikä näistä beatleseistä, kingcrimsoneista ja kumppaneista ole mihinkään.

Kyllä. Tämä väsynyt kuvio on itseään toistava ja kuuluu asiaan. Uuden luomiseen kuuluu erottamattomana osana se, että syntyy ristiriitoja uuden ja vanhan välille. Muuten ei ole eikä tule uutta, on vain uutta vanhaa. Pojat tekevät aina omat juttunsa, se on ainoa mikä on varmaa.

 

[kalkkifredi]

Oikeasti viimeinen mullistava asia musiikissa oli se, kun nuottimusa vaihtui esittäjiin ja se tapahtui kauan ennen vuotta 1950. Eikä silloinkaan musiikillisesti mitään mullistavaa tapahtunut, kulutustarkoitus vaan muuttui. Sen jälkeen on soitettu niitä samoja kappaleita, joihin on tuotu aina kunkin aikakauden teknologian muodossa oma vivahteensa sekä leikattu ja liimattu menneestä jotain uudelta vaikuttavaa. Ei ole mitään vuosikymmentä yli muiden, on vaan paskoja ja vähemmän paskoja tuotoksia, ja mitä lähemmäksi tullaan historiassa on nykyaikaa, on ihan turha valittaa mistään vääristä valtavirran trendeistä, koska niiden alla piilee ihan käsittämättömän suuri tarjonta vaihtoehtoista tuotantoa eri alakategorioista, jotka siis ovat nekin kaikki loppupeleissä sitä samaa kaavan toistoa verhoiltuna aitouden valeasuun.

 

[V-G-]

Näin eri tavalla voi asiat kokea. Minusta taas nimenomaan 90-luku ja siellä jotakuinkin puoliväli oli trancen kulta-aikaa, ei sillä, etteikö 2000-luvullakin olisi hyvää tehty. Tässä tietysti voi vaikuttaa vähän sekin, minkätyyppisestä trancesta pitää. 90-luvun alun trancessa oli vielä aika paljon esim. teknon piirteitä ja rajat oli muutenkin häilyviä. Toki ovat olleet myöhemminkin.

Lähestyn asiaa puhtaasti kahden lempiartistini kautta. Tieston In search of the sunrise II oli jotain tajunnan laajentamisen ja räjäyttämisen yhdistävää ja vuotta, paria myöhemmin hiffasin Armin van Buurenin. Väliin mahtuu PPK:ta ja Avenueta sekä paljoa Goa-vetoista psyketrancea, Infected mushroomia etunenässä. Converting vegetarians taisi tulla 2003? Milloin Jean Michael Jarre aloitti? Hänen tuotantonsa on joka tapauksensa ennemmin teknoa kuin trancea.

 

[Ted Raikas]

Lähestyn asiaa puhtaasti kahden lempiartistini kautta. Tieston In search of the sunrise II oli jotain tajunnan laajentamisen ja räjäyttämisen yhdistävää ja vuotta, paria myöhemmin hiffasin Armin van Buurenin. Väliin mahtuu PPK:ta ja Avenueta sekä paljoa Goa-vetoista psyketrancea, Infected mushroomia etunenässä. Converting vegetarians taisi tulla 2003? Milloin Jean Michael Jarre aloitti? Hänen tuotantonsa on joka tapauksensa ennemmin teknoa kuin trancea.

Aivan. Onhan siellä toki siis paljon hyvää, mutta kokonaisvaltaisesti 90-luvun trance jotenkin on omaan makuun tuoreempaa ja kekseliäämpää ja tietysti olen viehättynyt siitä, minkätyyppisillä laitteistoilla musiikkia tehtiin siihen aikaan ja mikä äänimaailma niistä syntyy.

Infected Mushroomin parhaat löytyy tosiaan 2000-luvun alusta ja 90-luvun puolella nyt ehtikin ilmestyä vain yksi albumi.

Jean Michel Jarre aloitti uransa jo 70-luvulla esim. Oxygene julkaistiin silloin, eli kuuluu tähän aika elektronisen musiikin uranuurtajien kastiin sitä kautta. Eittämättä mm. Kraftwerkin ohella voimakkaasti vaikuttanut 80-luvun syntikkapoppiin ja sittemmin modernimpiin elektronisen tanssimusiikin suuntauksiin. Esim. Kraftwerk on yksi keskeinen tekijä teknon syntymiseen Detroitissa ja sitä kautta tietysti trancenkin syntymässä. Hauska kuvio sinänsä että Detroitin mustat tyypit lainaili saksalaista elektrobändiä ja tekno (sekä house) toimi pohjana sittemmin Saksassa trance-musiikin syntymässä. Saksalainen elektroninen musiikki siis ikään kuin kävi jalostumassa eteenpäin rapakon takana ja palasi sitten muuntuneena juurilleen ja kehittyi taas uudeksi musiikkityyliksi. No, toki teknossa ja housessa oli muitakin vaikutteita funkista, soulista lähtien. Hauska kuvio kuitenkin.

 

[bebeto]

Oikeasti viimeinen mullistava asia musiikissa oli se, kun nuottimusa vaihtui esittäjiin ja se tapahtui kauan ennen vuotta 1950. Eikä silloinkaan musiikillisesti mitään mullistavaa tapahtunut, kulutustarkoitus vaan muuttui. Sen jälkeen on soitettu niitä samoja kappaleita, joihin on tuotu aina kunkin aikakauden teknologian muodossa oma vivahteensa sekä leikattu ja liimattu menneestä jotain uudelta vaikuttavaa. Ei ole mitään vuosikymmentä yli muiden, on vaan paskoja ja vähemmän paskoja tuotoksia, ja mitä lähemmäksi tullaan historiassa on nykyaikaa, on ihan turha valittaa mistään vääristä valtavirran trendeistä, koska niiden alla piilee ihan käsittämättömän suuri tarjonta vaihtoehtoista tuotantoa eri alakategorioista, jotka siis ovat nekin kaikki loppupeleissä sitä samaa kaavan toistoa verhoiltuna aitouden valeasuun.

Hyvin pitkälle asia on noin, hyvää musiikkia löytyy lähes joka genrestä. Se mikä puhuttelee minua ja varmasti montaa muutakin on se mihin on ihastuttu herkässä esipuberteetti-iässä. Myöhemmällä iällä sitten alkoi kaivelemaan niitä jotka inspiroivat noita omia suosikkeja ja taas löytyi uutta ammennettavaa. Yksi musiikin kuluttajien ryhmä on nämä erikoisuuden tavoittelijat jotka luulevat kuuntelevansa bändejä joita muut eli massa ei kuuntele. Yksi tuttavani oli kova R.E.M.-fani joskus 80-luvun alkupuolella mutta lopetti kuuntelun kun bändi breikkasi kansainvälisesti. Olivat myyneet itsensä musiikkiteollisuudelle, sanoi hän.

 

[obi-wan]

Nevermind on kyllä yliarvostettu levy jos mikä. Jos Nirvanaa laitetaan niin In Utero kiitos.

Kuva Cobainista muuttuu aika paljon kun lukee mitä Dave Grohl miehestä sanoo. Että ei muka haluttu olla isoja ja muuta paskaa.

 

[Jupe]

Tää "massat ei vaan tajuu" -kortti on aina hieno, ja etenkin se on hieno silloin, kun sitä käytetään tällaisen melkoisen yksinkertaisen perus-rockin kohdalla.

Anteeksi jos pahoitin mielesi. Tuon on vain fakta jos vähänkään tutustunut bändeihin, niiden tuotantoihin, taikka yleensäkään seuraa rock-/populaarimusiikkia tältä osin ja rock-julkaisutkin perannut ihan samoja asioita. Oletan että tunnet yhtyeet ja levyt kun kerran kommentoitkin. Kerro omin sanoin miten Badmotorfinger eroaa muista tuon syksyn levyistä ja miten se eroaa Soungardenin 1994 Superunkowsta jolla mentiin suoraan mainstream rock-listojen kärkeen.
Totuus on vain se että saadakseen massat liikkeelle tarvitaan hyvin tuotettua ja radiokelpoista materiaalia. Badmotorfinger oli massoille selkeästi liian haastava verrattuna Teniin ja Nevermindiin. Soungarden teki saman 1994 kuin vaikkapa Metallica Black Albumin kohdalla 1991, muutti tyyliään merkittävästi massoille ystävällisemmäksi. Eikä massat ole tässä mikään negatiivinen sana, bändit tienasivat miljoonia kun suuntasivat levynsä mainstream rock-listoille.

_

 

[Schadowan]

Nevermind on kyllä yliarvostettu levy jos mikä. Jos Nirvanaa laitetaan niin In Utero kiitos.

Kuva Cobainista muuttuu aika paljon kun lukee mitä Dave Grohl miehestä sanoo. Että ei muka haluttu olla isoja ja muuta paskaa.

Saisiko jotain linkkejä Grohlin kommentteihin liittyen? En siis kyseenalaista mitään, ihan mielenkiinnosta.

Nevermind/In Utero on sinänsä hankala, koska Nevermindilla on paremmat biisit, mutta tuotanto on mitä on.. In Utero taas on tuotannoltaan aivan timanttinen ja kestänyt aikaa todella hyvin, mutta biisien taso ei ole niin hyvä kuin Nevermindilla (toki makuasioita). Kumpaa sitten arvostaa enemmän? Kyllä varmaan itsekin In Uteron laitan soimaan jos valita pitäisi, mutta onhan Nevermind ihan käsittämättömän kova levy.

 

[obi-wan]

Löytyy siitä tuoreesta kirjasta. Kertoo kuinka yllättävän laskelmoitua Cobainin touhu oikeasti oli ja että kyllä se tavoite oli olla maailman suurin ja myyvin.