Onpa ollut kiva lukea tätä ketjua, mukavia muistoja mutta myös jotenkin nostalginen, haikea tunne valtaa mielen. Herää kaipaus menneeseen maailmaan.
Brittikomedia on tosiaan tarjonnut uskomattoman määrän hupia, kiitos siitä kuuluu etupäässä Ylelle.
Mennään Bussilla, siitä se taisi minulla alkaa. Veljeni nauroi vääränä Monty Pythonille, minä en silloin juttuja tajunnut.
Näkemiin Vaan Murua on täällä viimeksi muisteltu. Aikoinaan opiskelijasolussa keräännyimme joka jannu katsomaan sitä (Hill Street Blues oli toinen vastaava magneetti, sitä tosin katsottiin pubissa lauantaina).
Kyllä Herra Ministeri ja Kyllä Herra Pääministeri olivat mainioita, Knallin ja Sateenvarjon jatkumoa televisiossa. Ja näistä seurasi Politiikan Nappula 1 ja 2.
Piiskuri Malcolm Tucker, tuo rääväsuinen skotti (vai oliko geordie) oli kertakaikkisen mahtava hahmo. Taru Tujunen on siveä pikkutyttö..
Varsin hupaisa oli myös Lontoon olympiakisojen järjestelystä kertova sarja Olympiaseikkailu.
Ponille Kyytiä sai minut nauramaan välillä kaksinkerroin, siinä oli jotakin uutta, ennen näkemätöntä.
Kuten joku täällä osuvasti mainitsi, samaa raikkautta jota Kummeli toi suomalaiseen huumoriviihteeseen.
Nainen tulee tapaamaan ystävätärtään kahvilaan, istuutuu vaikea oloisena ja ähkii tuolillaan.
Ystävätär:" Mikä on, onko selkäsi kipeä?"
Parisuhteen sankaritar: " Ei. Miehelläni oli eilen syntymäpäivä."
Ystävätär: " Ahaa, ymmärrän."
Äänestin Pyyttoneita.