HPK ja peli-identiteetin metsästys on päivän lauselma. Keitä me olemme, mitä me edustamme, mitä me haluamme olla ja mihin meillä riittää rahkeet tässä ja nyt?
Valitettavasti HPK:n ongelmat eivät avaudu pelkästään Harri Rindellin siirtämisellä sivuun päävalmentajan tehtävästä. Hämeenlinnassa on kadotettu usealla taholla realismi joukkueen yksilöiden tasosta suhteessa valittuun pelitapaan. Kun tämän kauden jääkiekkojoukkuetta kasattiin, ei otettu huomioon niitä kriittisiä tekijöitä, joilla kasa yksilöitä saadaan pelaamaan menestyvänä joukkueena omilla vahvuuksillaan tässä ja nyt. Tästä voidaan syyttää ensimmäisenä päävalmentajaa, mutta yksittäistä syyllistä ei valitettavasti tämän kokoisessa organisaatiossa ole.
Rindell tuli vaikeaan tilanteeseen valmentamaan JOUKKUETTA, jonka rippeet hänellä on enää käsissään. Valittu pelitapa ei suosi kädetöntä, hajutonta ja mautonta. Se pelitapa vaatii pelaajilta enemmän kuin heillä on antaa. Valitettava totuus on, että kiekollinen osaamisemme ei tule riittämään Rindellin sisäänajamaan pelitapaan. Tässä kohtaa haluan palata pari vuotta taaksepäin ja ottaa vertailukohteeksi muuan Jukka Rautakorven.
Rautakorven aikakaudella HPK oli taisteleva, riistävä, repivä ja osumia ottava joukkue, jossa kauniskin poika oli kauden jälkeen täynnä arpia ja ruhjeita. Pelaajat pelasivat joukkueena ja noudattivat nöyrästi pelitapaa, joka ei aina palvellut luovuutta tai kriittistä katsojan silmää kiekollisen pelitavan suovilla nyansseilla. Koska se ei ollut kaunista, kritiikkiä sateli joka puolelta varsinkin hetkinä, jolloin joukkue ei voittanut ja menestynyt. Rautakorven nerokkuus piileekin siinä, että hän ymmärtää, mitä pelaajamateriaalia hänellä on käytössään ja soveltaa omaa pelillistä ideologiaansa sen suhteen. Itsekin myönnän sortuneeni Rautakorven pelitavan kritisointiin, koska mielikuvani HPK-laisesta jääkiekosta juurtuvat varsin pitkälle Jukka Jalosen ajan kiekolliseen ja parhaimmillaan dominoivaan tapaan pelata jääkiekkoa.
Valitettavasti muistot ovat kultaisia monessa suhteessa. Emme elä enää kummankaan Jukan aikakautta vaan nykyhetkeä, jolloin HPK on sekavassa tilassa. Tervosen aikakausi jätti haavat, joita ei paranneta hetkessä. Ei edes Riiva, vaikka parhaansa hän on tehnyt palattuaan ohjaksiin. Toipuminen vie aikaa, mutta valoa tunnelin päässä on nähtävissä ja organisaation juniorituotanto on parhaimmassa kuosissa mies muistiin. Tästä pitkä kiitos muun muassa Lehkosen Timpalle, jonka aikakaudella juniorityö on kehittynyt ammattimaisempaan suuntaan. Ehkäpä näitä työn hedelmiä on jo korjattavissa lähivuosina.
Hämeenlinnassa eletään murroksen aikaa, jolloin kasvukipuja on vaikea välttää. Jos me haluamme voittavan joukkueen tänä vuonna, joudumme tinkimään ajatusmaailmasta pelata taitokiekkoa. Rindell lähti rohkeasti pestiin, johon hänen rahkeet eivät näin lyhyessä ajassa valitettavasti riitä. Mutta valmentajana hän on juuri sitä, mitä toimiston väki varmasti halusi tarjotessaan sopimusta. Rindell yritti palauttaa Hämeenlinnaan haikean muiston siitä, mitä Kerholainen kiekko oli parhaimmillaan 2000-luvulla. Räjähtävän ja vastustajan housut kintuissa yllättävän alun sekä kiekollisen dominoivan pelityylin. Tämä näkyi jo viime kaudella satunnaisesti yksittäisissä otteluissa ja tällä kaudella valitettavasti toistaiseksi vain ensimmäisessä ottelussa TPS:aa vastaan, jolloin Turkulaiset jäivät aktiivisen ja kiekollisen Kerhon jalkoihin avauserässä.
Jos emme pysty dominoimaan kiekollisesti, niin millä eväillä voimme voittaa? Tähän huutoon osasi aikoinaan vastata Rautakorpi, mutta se ei kuulu pitkän tähtäimen suunnitelmaan. Ei ainakaan, jos kysytään faneilta tai joukkueenjohdolta. Hämeenlinnassa on totuttu näkemään taitavaa ja voittavaa kiekkoa. Ei täällä roikuta ja rouhita, kuten Espoossa tai Lappeenrannassa. Kyllä meillä riittää rahkeet, vai riittääkö sittenkään? Ei ainakaan tänä vuonna, mutta ehkäpä korkoa kasvavat nuoret pelaajat todistavat tämänkin olettamuksen tulevina vuosina vääräksi.
Valitettavasti HPK:n ongelmat eivät avaudu pelkästään Harri Rindellin siirtämisellä sivuun päävalmentajan tehtävästä. Hämeenlinnassa on kadotettu usealla taholla realismi joukkueen yksilöiden tasosta suhteessa valittuun pelitapaan. Kun tämän kauden jääkiekkojoukkuetta kasattiin, ei otettu huomioon niitä kriittisiä tekijöitä, joilla kasa yksilöitä saadaan pelaamaan menestyvänä joukkueena omilla vahvuuksillaan tässä ja nyt. Tästä voidaan syyttää ensimmäisenä päävalmentajaa, mutta yksittäistä syyllistä ei valitettavasti tämän kokoisessa organisaatiossa ole.
Rindell tuli vaikeaan tilanteeseen valmentamaan JOUKKUETTA, jonka rippeet hänellä on enää käsissään. Valittu pelitapa ei suosi kädetöntä, hajutonta ja mautonta. Se pelitapa vaatii pelaajilta enemmän kuin heillä on antaa. Valitettava totuus on, että kiekollinen osaamisemme ei tule riittämään Rindellin sisäänajamaan pelitapaan. Tässä kohtaa haluan palata pari vuotta taaksepäin ja ottaa vertailukohteeksi muuan Jukka Rautakorven.
Rautakorven aikakaudella HPK oli taisteleva, riistävä, repivä ja osumia ottava joukkue, jossa kauniskin poika oli kauden jälkeen täynnä arpia ja ruhjeita. Pelaajat pelasivat joukkueena ja noudattivat nöyrästi pelitapaa, joka ei aina palvellut luovuutta tai kriittistä katsojan silmää kiekollisen pelitavan suovilla nyansseilla. Koska se ei ollut kaunista, kritiikkiä sateli joka puolelta varsinkin hetkinä, jolloin joukkue ei voittanut ja menestynyt. Rautakorven nerokkuus piileekin siinä, että hän ymmärtää, mitä pelaajamateriaalia hänellä on käytössään ja soveltaa omaa pelillistä ideologiaansa sen suhteen. Itsekin myönnän sortuneeni Rautakorven pelitavan kritisointiin, koska mielikuvani HPK-laisesta jääkiekosta juurtuvat varsin pitkälle Jukka Jalosen ajan kiekolliseen ja parhaimmillaan dominoivaan tapaan pelata jääkiekkoa.
Valitettavasti muistot ovat kultaisia monessa suhteessa. Emme elä enää kummankaan Jukan aikakautta vaan nykyhetkeä, jolloin HPK on sekavassa tilassa. Tervosen aikakausi jätti haavat, joita ei paranneta hetkessä. Ei edes Riiva, vaikka parhaansa hän on tehnyt palattuaan ohjaksiin. Toipuminen vie aikaa, mutta valoa tunnelin päässä on nähtävissä ja organisaation juniorituotanto on parhaimmassa kuosissa mies muistiin. Tästä pitkä kiitos muun muassa Lehkosen Timpalle, jonka aikakaudella juniorityö on kehittynyt ammattimaisempaan suuntaan. Ehkäpä näitä työn hedelmiä on jo korjattavissa lähivuosina.
Hämeenlinnassa eletään murroksen aikaa, jolloin kasvukipuja on vaikea välttää. Jos me haluamme voittavan joukkueen tänä vuonna, joudumme tinkimään ajatusmaailmasta pelata taitokiekkoa. Rindell lähti rohkeasti pestiin, johon hänen rahkeet eivät näin lyhyessä ajassa valitettavasti riitä. Mutta valmentajana hän on juuri sitä, mitä toimiston väki varmasti halusi tarjotessaan sopimusta. Rindell yritti palauttaa Hämeenlinnaan haikean muiston siitä, mitä Kerholainen kiekko oli parhaimmillaan 2000-luvulla. Räjähtävän ja vastustajan housut kintuissa yllättävän alun sekä kiekollisen dominoivan pelityylin. Tämä näkyi jo viime kaudella satunnaisesti yksittäisissä otteluissa ja tällä kaudella valitettavasti toistaiseksi vain ensimmäisessä ottelussa TPS:aa vastaan, jolloin Turkulaiset jäivät aktiivisen ja kiekollisen Kerhon jalkoihin avauserässä.
Jos emme pysty dominoimaan kiekollisesti, niin millä eväillä voimme voittaa? Tähän huutoon osasi aikoinaan vastata Rautakorpi, mutta se ei kuulu pitkän tähtäimen suunnitelmaan. Ei ainakaan, jos kysytään faneilta tai joukkueenjohdolta. Hämeenlinnassa on totuttu näkemään taitavaa ja voittavaa kiekkoa. Ei täällä roikuta ja rouhita, kuten Espoossa tai Lappeenrannassa. Kyllä meillä riittää rahkeet, vai riittääkö sittenkään? Ei ainakaan tänä vuonna, mutta ehkäpä korkoa kasvavat nuoret pelaajat todistavat tämänkin olettamuksen tulevina vuosina vääräksi.
Viimeksi muokattu: