Mikko jäystää junassa ties kuinka monetta pippuripihviään, ja harmittelee että muista kultakorttilaisista Sebastian ja Roope jostain syystä lähtivät junasta pois. Krapulainen Aleksanderkin tuolla vielä yrittää survoa sitä helvetin isoa metallista pokaaliaan hattuhyllylle, sekin oli junasta poissa muutaman asemavälin, kun klenkkasi muiden pantteripaitojen taluttamana lasarettiin jokunen asemanväli sitten, mutta tuli nyt niin rehvakkaasti takaisin sisälle että Mikko tilasi hänelle etukäteen jo muutamat pippuripihvit kultakorttiosastolle.
Junavaunun takaosastolla Mikael ja Anton katselevat hikikarpalot otsalla toisiaan, ja odottavat kumpi kehtaa istua junassa kauemmin. Kumpikaan ei oikein tunne itseään kotoisaksi junan kyydissä, aseman baari ja oluttuopponen kuulostaisi paljon luontevammalta. Anton vilkuilee toisinaan krapulaisen kapteeninsa teutarointia ja ähkimistä pokaalin ja hattuhyllyn kanssa, ja miettii että pitäiskö mun mennä auttamaan tota, ainahan mä sitä autan ja stunttaan. Antonin viereisellä penkillä lojuu Aleksander-naamari, jota Pauli Mauriisi pyysi Antonia pitämään naamallaan sen aikaa kunnes Barkov saatiin sairastuvalta takaisin ruotuun, ja Anton miettii että olisikohan hän saanut istua tuo naamallaan Mikon vieressä kultakorttiosastollakin, vai oisko Mikko ja konnari äkänneet kepposen ja passittaneet Lundellin takaisin rahvaan penkeille odottamaan sitä vääjäämätöntä asemaa, jolla Anton viimein lentää junasta ulos. Mikael selailee sivusilmällä puhelimensa viestejä, ja harmittelee että vieläkään ei ole tullut mistään kutsua vaihtaa kusinen hai-paita johonkin vähän edustavampaan kuosiin. Mikaelkin haluaisi joskus päästä niihin peleihin joissa voittajat saavat tuon Aleksanderin hattuhyllylle ruttaaman metallipökäleen. Hai-paidassa niihin peleihin ei ole asiaa.
Yhtäkkiä junan ikkuna särkyy. Mikko vetäisi säikähtäessään pippuripihvin palasen väärään kurkkuun, ja Aleksander ryntäsi äkkiä Mikkoa elvyttämään sairastuvan seinien julisteista opettelemallaan Heimlichin otteella. Pippuripihvin palanen lentää kaaressa Mikon kurkusta lattialle, ja Mikko huutaa naama punaisena yskien ikkunan läpi junan lattialle lasinsirpaleiden keskelle mäjähtäneelle hahmolle että mikset sinä perkele voi tulla tuolta takaovesta niinku muutkin, aina joku helvetin show pitää järjestää. Artturi nousee lattialta, pyyhkii lasinsirut päältään, ja vilkaisee hajamielisesti hattuhyllylle rutattua Stanley Cup -pokaalia. Hän ihmettelee hetken, että mites tuo minun saunakiulu tuolla nyt on, mutta astelee sitten pokkana Mikon ja Aleksanderin seuraksi kultakorttiosastolle. Konnari yrittää estellä, mutta yskivä Mikko sanoo että hei, tämä tässä on kytkin, sinä et kytkintä määräile jumalauta painu nyt vittuun siitä ulisemasta.
Artturi istahtaa konnarin ohi Mikon pöytään, ja mumisee itsekseen jotain siitä kuinka hän itse asiassa on arkkitehti ja jotain kuolemastakin änkyttää, ja kaapaisee pokkana Aleksanderille tilatuista pippuripihvistä yhden itselleen. Aleksander katsoo Artturia tuimana, ja heittää sitten pöytään tuoreen Stanley Cup -sormuksen, ja huutaa Artturille että etkö sä vittu tiiä kuka mä oon, mulla on tämmönenkin! Artturi puraisee palasen pippuripihvistä, kaivaa sitten taskustaan oman sormuksensa, ja heittää sen pöydälle Aleksanderin sormuksen viereen. Mikon sormus kilahtaa myös kohta pöydälle, ja jostain junan takaosasta joku Aleksander-naamariin sonnustautunut janarikin heittää vielä neljännen sormuksen pöytään.
Junissa olijoiden katseet kääntyvät Mikaeliin, joka on matkustajista ainoa joka ei ole vielä sormusta pöydälle heittänyt. Mikael katselee muita hermostuneena, mutta kaivaa sitten paitansa alta kaksi kultaista kiekkoa jotka viskoo pöydälle sellaisella voimalla että sormukset kilisevät lattialle, ja nostaa etusormensa huulien eteen merkiksi sille että olkaas nyt vitun sormuskekkulit ihan hiljaa ja aletaan laskemaan näitä Skoda-kultamitaleita sen sijaan. Mikaelin kultamitalien lisäksi pöydälle ei tule yhtään mitään, Mikko, Aleksander ja Anton katselevat toisiaan että kehtaako näitä tämmösiä hopeisia ja pronssisia kiekkoja edes kaivaa esille, mutta sanattomina päätyvät yhdessä pitämään ne piilossa koska varmaan tolla haipaitaisella postimerkki-eevertillä on tämmösiäkin. Artturi ei virko mitään, hetken miettii vain että lämäisikö kuittina Mikaelille pöytään junnukisojen kultamitalin, mutta päättää odottaa sopivampaa hetkeä - eikä hän sitä paitsi tohdi enää enempää Aleksanderia ärsyttää.
Toukka-junassa Tomi Pettinen kertoilee junassa istuville tarinoita omalta uraltaan, ja käy läpi vaihto vaihdolta miten hän NHL:ssä pelasi ja oli yhdessäkin pelissä melkein lähellä koskea kiekkoa jopa. Junan kyydissä Juuso istuu itku silmässä, ja tahtoisi jo lähteä pois. Hänen vieressään istuva Olli meni ja vaihtoi oman siipipyörä-paitansa samanlaiseen Uuvat Hockey Club -paitaan mikä Juusollakin on, ja nyt he kahdestaan matkaavat Tomi Pettisen paskoja juttuja kuunnellen kohti Toukka-junan luolaa, jonka suulla kärpässieniasuinen Kari Haakana jo innoissaan kihertääkin. Junan takaosassa on mukana kolmaskin matkustaja, Urho, joka kuuntelee Tomi Pettisen tarinoita innoissaan ja tahtoisi itsekin päästä kertomaan tarinan siitä miten hän kerran teki NHL:ssä maalin joka ihan oikeasti loppujen lopuksi jopa hyväksyttiin, mutta ei saa suunvuoroa.