Ovatko pelaajat näyttelijöitä?

[Fordél]

Tämän ketjun aihe ei koske käsitettä ”filmaaminen”, joka on tuttu esimerkiksi jalkapallosta vaan kyse on ajatuksesta urheilijoista näyttelijöinä. Kun esimerkiksi kiekkoilija menee kaukaloon, vetääkö hän siellä jotain roolia (roolilla ei tarkoiteta tässä pelillistä roolia) ja ikään kuin näyttelee sitä?

Moni urheilija on puhunut juuri tästä näyttelemisen ja urheilemisen yhteydestä. Monesti on puhuttu kuinka teatterin ja urheilun ero ei olisi merkittävä. Itse asiassa urheilutapahtumaa on verrattu usein esimerkiksi teatterinäytelmään tai elokuvaan, jossa on parhaimmillaan hieno käsikirjoitus ja draaman kaaren vaiheet. Pelaaja ovat tämän näytelmän näyttelijöitä, valmentajat lienevät ohjaajia.

Ajatusta pelaajista näyttelijöinä vahvistavat ne tarinat, joissa kerrotaan pelaajan kaukalon ulkopuolisen persoonan olevan lähes täysin erilainen se, joka kiekkoilee kaukalon sisällä. Kun vedät varusteet niskaan ja pelipaidan päälle, oletkin joku muu ja pystyt tekemään asioita, joita ei muuten tekisi. Vai onko vain niin, että peli saa vain ihmisistä eriin erilaisia puolia? Entä jos pelaajat ikään kuin näyttelevät kentällä, voivatko he jäädä roolinsa vangiksi tai ajautua siihen tahtomattaan?

Voi olla, että tämä ketju on vähän liian filosofinen enkä edes tiedä mihin loossiin se olisi kannattanut perustaa. Olisi kuitenkin mielenkiintoista kuulla kirjoittajien ajatuksia tällaisesta aiheesta. Varmasti valtaosa meistä harrastaa jotain lajia, joten monilla voi olla myös omakohtaisiakin kokemuksia aiheesta, joita olisi mielenkiintoista kuulla.

 

[Bronco]

Viimeksi tämä ajatus kävi mielessä 28. helmikuuta, jolloin Kanadan johtoa puolen tunnin ajan kirinyt USA tasoitti tilanteen ottelun loppuhetkillä ilman maalivahtia. Hetkeä myöhemmin isäntämaa kuitenkin voitti olympiakultaa Sidney Crosbyn jatkoaikamaalilla.

Käsikirjoitus oli tässä tapauksessa harvinaisen ennalta-arvattava.

Aikamoista humpuukia, että Kanada ja Yhdysvallat yleensäkin osuvat finaalipariksi (jälkimmäinen vielä läpinäkyvällä sopupelillä Suomea vastaan), että Kanada menettää johtonsa varsinaisen peliajan loppuhetkillä ja että kiiltokuvapoju vääntää itku kurkussa voittomaalia.

 

[Lawless]

Pelaajat eivät ole näyttelijöitä vaan esiintyjiä. Showpainijoita voi sanoa näyttelijöiksi, kuten toki sopupeleihin osallistuvia pelaajiakin. Jos jääkiekko-ottelun käsikirjoitus on tehty etukäteen, on kyseessä sopupeli.

 

[Gags]

Ajatusta pelaajista näyttelijöinä vahvistavat ne tarinat, joissa kerrotaan pelaajan kaukalon ulkopuolisen persoonan olevan lähes täysin erilainen se, joka kiekkoilee kaukalon sisällä. Kun vedät varusteet niskaan ja pelipaidan päälle, oletkin joku muu ja pystyt tekemään asioita, joita ei muuten tekisi. Vai onko vain niin, että peli saa vain ihmisistä eriin erilaisia puolia? Entä jos pelaajat ikään kuin näyttelevät kentällä, voivatko he jäädä roolinsa vangiksi tai ajautua siihen tahtomattaan?

Se että pelaajien persoonallisuus tavallaan muuttuu kaukalossa, ei mielestäni tee heistä näyttelijöitä tai jos tekee, niin valitettavan huonoja sellaisia. Ujosta ja hiljaisesta henkilöstä saattaa kamat päällä tulla röyhkeä maalintekijä tai kovaa taklaava pelote, mutta harvoin nämä pelaajat juurikaan pystyvät roolisuorituksiaan vaihtamaan maalintekijästä tappelijaksi, kuten konnasta sankariksi. Eli minä uskon että peli saa esiin ihmisistä erilaisia puolia. Mutta vaikka en pelaajia näyttelijöiksi mielläkään, allekirjoitan ehdottomasti väitteen siitä, että he jäävät ikäänkuin roolinsa vangiksi ja voivat ajautua siihen tahtomattaan. Parhaan esimerkkinä tästä lienee legendaarinen Esa Tikkanen. Erittäin hyvä luistelija ja viimeisen päälle taitopelaaja, joka kuitenkin ikuisesti muistetaan agitaattorina.

 

[Twite]

Näytelmään verrattuna suuri ja ratkaiseva ero on se että jääkiekko-otteluun osallistuvat eivät etukäteen tiedä kuinka esitys päättyy. Tuo ero on niin suuri ja periaatteellinen että juuri siksi pelaajat eivät ole esitykseen osallistuvia näyttelijöitä.

Se että pelaajilla on pelatessaan rooli päällä on tietenkin totta. Mutta niin on kaikilla muillakin töissä ollessaan. Onko McDonaldsissa hampurilaisia paistava Pirjo näyttelijä koska heittää eri läppää työpaikalla kuin kotona Markon kanssa Salkkareita katsoessaan?

Ja omakohtaisista kokemuksista ehdoton kyllä: Minä olen erilainen jäällä kuin poissa jäältä. Enemmän erilainen kuin töissä vs. kotona. Mutta ei se ole näyttelemistä, se vaan tapahtuu. Näytteleminen on rooli jossa pyritään kohti jotakin jota itse ei oikeasti olla, jotakin epäaitoa joka saadaan näyttämään ulospäin aidolta jos homma tehdään hyvin.

 

[Fordél]

Näytelmään verrattuna suuri ja ratkaiseva ero on se että jääkiekko-otteluun osallistuvat eivät etukäteen tiedä kuinka esitys päättyy. Tuo ero on niin suuri ja periaatteellinen että juuri siksi pelaajat eivät ole esitykseen osallistuvia näyttelijöitä.

Tämä on yksi näkökanta, mutta täytyy muistaa, että on myös olemassa improvisoituja näytelmiä, jossa ei ole ennalta sovittua käsikirjoitusta. Tällaisissa näytelmissä joudutaan reagoimaan esimerkiksi vastanäyttelijän tekemiseen tai yleisön reaktioihin. Jääkiekko-ottelua voisi verrata juuri tällaisiin näytelmiin. Se on improvisointia ja reagoimista.

Se että pelaajilla on pelatessaan rooli päällä on tietenkin totta. Mutta niin on kaikilla muillakin töissä ollessaan. Onko McDonaldsissa hampurilaisia paistava Pirjo näyttelijä koska heittää eri läppää työpaikalla kuin kotona Markon kanssa Salkkareita katsoessaan?

Ja omakohtaisista kokemuksista ehdoton kyllä: Minä olen erilainen jäällä kuin poissa jäältä. Enemmän erilainen kuin töissä vs. kotona. Mutta ei se ole näyttelemistä, se vaan tapahtuu. Näytteleminen on rooli jossa pyritään kohti jotakin jota itse ei oikeasti olla, jotakin epäaitoa joka saadaan näyttämään ulospäin aidolta jos homma tehdään hyvin.

Tätä mietin itsekin. Ehkä tässä nyt hieman takerrutaan liikaan tuohon näyttelijä termiin kun lähinnä pitäisi miettiä sisältöä ja yhteyttä kuvaannollisemmalla tasolla. Pirjon ollessa töissä tai sinun ollessa jäällä ette ehkä ole näyttelijöitä, mutta vedätte erilaista roolia kuin muualla. Niin tekee varmaan valtaosa ihmisistä, kuten jääkiekkoilijatkin, mutta miksi? Ja eikö pelaajan roolikin voi olla jokin erilainen rooli, jossa pyritään kohti jotain mitä itse ei oikeasti olla, mutta se saadaan ulospäin näyttämään aidolta kun se tehdään hyvin? Ehkä menee liian filosofikseksi...

 

[Muodonmuutos]

Itse näkisin asian niin, että ihmisen roolikäyttäytyminen ei ole niinkään yritystä olla jotain sellaista, mitä pohjimmiltaan ei ole. Ylipäätään eri tilanteissa korostuvat tietyt oman persoonallisuuden piirteet, jotka yleensä ovat edullisia juuri siinä ympäristössä. Samalla omat piirteet ja niiden mahdollinen menestyksekäs käyttö eri tilanteissa määrittyy pitkälti tilanteessa olevien toisten ihmisten kautta. Jokainen ikään kuin etsii oman paikkansa, jossa voi mahdollisimman menestyksekkäästi olla tilanteessa.

En siis yhdistäisi roolikäyttäytymistä ja näyttelemistä, koska näyttelijällä on ikään kuin kaksi roolia päällekäin. Ensiksi hän on näyttelijä, mutta toisekseen vielä mahdollisimman uskottavasti roolihahmonsa. Jääkiekkoilija, opettaja, asiakaspalvelija tai mikä tahansa muu ihmisten kanssa toimiva henkilö taas on omassa ammatillisessa roolissaan. Väitän ettei missään tilanteessa, jossa on enemmän kuin yksi ihminen, voida välttyä roolikäyttäytymiseltä. Edelleen kun oma rooli muodostuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ollen siten aina ympäristö- ja tilannekohtainen. Rooli ja sen mukainen toiminta kuitenkin on enemmän ihmisestä sisältä, kuin jonkun ulkopuolisen tavoitteen tai hahmon määrittelemää.

Ei se silti poissuljettua ole, että kaukalossa joku yrittäisi näytellä jotain muuta kuin oikeasti on. Mutta minkä takia joku pelaisi vastoin omia vahvuusalueitaan, yrittäen olla jotain muuta? Ja mistä tällainen tarve voi syntyä? Haastattelut ja muu pelin ulkopuolinen käyttäytyminen taas on jo eri tilanne kuin rooli kaukalossa pelin käydessä. Moni saattaa muutenkin rakentaa omaa brändiään julkisuudessa korostamalla tiettyjä piirteitään, siinä kai voi jopa näyttelemistä olla.

 

[Fordél]

Nostetaas tämä suuren suosion saanut ketju taas ylös. Olen taas vähän pähkäillytä tätä kysymystä ja ehkä kyse on vain siitä pelitapahtuma on näytelmän kaltainen. Pelaajat ovat näyttelijöitä ja keskeinen osa näytelmää. Pelitapahtuma/peli on puolestaan näytelmä, jossa on jonkinlainen käsikirjoitus, mutta pääasiassa se on reagointia muiden näyttelijöiden (pelaajien) toimintaan.

Ero teatteriin tulee kuitenkin siinä, että jääkiekossa on huono jos pelaaja joutuu vetämään jotain roolia, johon hän ei itse sovellu ja joka ei ole yhtä hänen persoonansa kanssa. Perustelen tätä omakohtaisella havainnolla kuinka itse pelatessa peliä näin amatööripohjalta rakkaudesta lajiin, pelaan sitä hyvin pitkälle oman persoonani "kautta".

Olen tehnyt havainnon myös muiden pelaajien kohdalla. Kun tunnen hyvin pelikaverien persoonat, on helppo nähdä kuinka pelityyli heijastaa hienosti persoonaa. Tapa nähdä peli ja pelata sitä on parhaimmillaan sidoksissa omaan persoonaan. Se on helppoa varsinkin pelissä, joka tehdään juuri rakkaudesta lajiin ihan vain pelatakseen peliä. Pelissä on siis yhtä paljon erilaisia pelaajia/näyttelijöitä kuin on persooniakin.

Oletteko havainnut saman ja saako kukaan tästä kiinni?

 

[Superböle]

Olen tehnyt havainnon myös muiden pelaajien kohdalla. Kun tunnen hyvin pelikaverien persoonat, on helppo nähdä kuinka pelityyli heijastaa hienosti persoonaa. Tapa nähdä peli ja pelata sitä on parhaimmillaan sidoksissa omaan persoonaan. Se on helppoa varsinkin pelissä, joka tehdään juuri rakkaudesta lajiin ihan vain pelatakseen peliä. Pelissä on siis yhtä paljon erilaisia pelaajia/näyttelijöitä kuin on persooniakin.

Oletteko havainnut saman ja saako kukaan tästä kiinni?

Mielestäni pelaajia ei voida kutsua näyttelijöiksi, ennemmin vaikka viihdyttäjiksi ja nykyajan gladiaattoreiksi. Ei tästä sen enempää, lainattu kohta herätti mielenkiintoni.

En pelaa lätkää, erästä toista joukkuelajia kylläkin. On ollut helppo huomata kuinka ihminen on pelikentällä aina oma itsensä: yksi tulistuu helposti ja on aina tunteella mukana joka tilanteessa, toinen on periksiantamaton ja nöyrä joukkuepelaaja, joka ei luovuta koskaan ja antaa tekojen kertoa sanoja enemmän. Kolmas on näkymätön surffari, joka on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. On hienoa huomata yhtäläisyydet oman joukkuekaverin persoonassa kentällä ja sen ulkopuolella, periaatteessa kun olet pelannut jonkun kanssa tunnet henkilön myös "siviilissä". Väkisinkin tulee mieleen sanonta missä koira ja omistaja ovat aina samannäköisiä.

Hienointahan joukkueurheilussa on se, että kaikki muu unohtuu pelin tai treenien ajaksi. Arjen kiireistä ja murheista ei ole tietoakaan kun vetää tossut jalkaan, aivotoiminta loppuu ja siitä hetkestä eteenpäin mennään ainoastaan vaistojen varassa. Todellinen luonne nousee pintaan ja minkäänlaisen roolin vetäminen ei onnistu jos haluat tippaakaan pelata hyvin. Monet sanovat kokevansa euforisen hyvänolontunteen lenkin tai treenin jälkeen, ymmärrän heitä, mutta mulle suurimmat kiksit tulee nimenomaan siitä kun korvienväli puhdistuu kaikesta muusta edes parin tunnin ajaksi. Se kantaa eteenpäin ja saa haluamaan lisää. Oman lisän tuo vielä yhteenkuuluvuuden tunne, jossain pelissä voit itse onnistua hyvin vaikka joukkue häviääkin. Se ei lohduta, silloin kun kaikki pelaavat muille ja yhteispeli on saumatonta on flow parhaimmillaan, se on tavoittelemisen arvoista.

 

[Fordél]

En pelaa lätkää, erästä toista joukkuelajia kylläkin. On ollut helppo huomata kuinka ihminen on pelikentällä aina oma itsensä: yksi tulistuu helposti ja on aina tunteella mukana joka tilanteessa, toinen on periksiantamaton ja nöyrä joukkuepelaaja, joka ei luovuta koskaan ja antaa tekojen kertoa sanoja enemmän. Kolmas on näkymätön surffari, joka on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. On hienoa huomata yhtäläisyydet oman joukkuekaverin persoonassa kentällä ja sen ulkopuolella, periaatteessa kun olet pelannut jonkun kanssa tunnet henkilön myös "siviilissä". Väkisinkin tulee mieleen sanonta missä koira ja omistaja ovat aina samannäköisiä..

Hienoa kuulla, että joku muu on tehnyt samanlaisen havainnon. "Ilmiö" ei ole tosiaan lajisidonnainen vaan liittyy ylipäänsä urheilemiseen, jossa ei kait voi tai tarvitse erottaa omaa persoonansa vaan parhaimmillaan pääsee pelaamaan sen kautta. Toisaalta joistain pelaajista kuulee kuinka ovat "siviilissä" erilaisia persoonia, mutta kaukaloon/kentälle päästessään ovat ihan eri persoonia. Esim. Kari Sihvonen on ilmeisesti tällainen tapaus. Ehkä heidän kohdallaan pätee tuo vertaus näyttelijään eli vetävät jonkinlaista roolia kun astuvat näyttämölle.

No joka tapauksessa en tiedä onko tällä koko havainnolla edes mitään arvoa vaan onko se ihan luonnollista, että pelaat peliä juuri niin kuin muutenkin taplaat tätä maailmaa. No ainakin se tuo esille sen kuinka eri tavalla joukkueurheilussakin joukkueen jäsenet voivat pelata peliä ja käsittää pelin. Tällöin jokaisen täytyy kehittyä oman persoonansa kautta. Itse ainakin opin itsestäni aina uusia juttuja samalla kun pelaan.

Hienointahan joukkueurheilussa on se, että kaikki muu unohtuu pelin tai treenien ajaksi. Arjen kiireistä ja murheista ei ole tietoakaan kun vetää tossut jalkaan, aivotoiminta loppuu ja siitä hetkestä eteenpäin mennään ainoastaan vaistojen varassa. Todellinen luonne nousee pintaan ja minkäänlaisen roolin vetäminen ei onnistu jos haluat tippaakaan pelata hyvin. Monet sanovat kokevansa euforisen hyvänolontunteen lenkin tai treenin jälkeen, ymmärrän heitä, mutta mulle suurimmat kiksit tulee nimenomaan siitä kun korvienväli puhdistuu kaikesta muusta edes parin tunnin ajaksi. Se kantaa eteenpäin ja saa haluamaan lisää. Oman lisän tuo vielä yhteenkuuluvuuden tunne, jossain pelissä voit itse onnistua hyvin vaikka joukkue häviääkin. Se ei lohduta, silloin kun kaikki pelaavat muille ja yhteispeli on saumatonta on flow parhaimmillaan, se on tavoittelemisen arvoista.

Tämä on myös hyvä havainto. Itsellä tuo tunne tulee parhaiten pitkillä lenkeillä, jossa menee jonkun aikaa ennen kuin juoksu alkaa rullata. Kyse ei ole vain fyysisestä kokemuksesta. Joku on mielestäni kuvaillut tuota olotilaa hyvin siten, että silloin mieli ja kroppa on yhtä ja samaa. Enkä se onkin jonkinlainen meditatiivinen tila, jolloin on normaalia paremmin läsnä omassa kropassaan. Vaikea selittää sanoilla tunnetta, mutta kyllä siinä tosiaan pään saa mukavasti tyhjäksi kaikista huolista ja tuntee olonsa taas kaikivoivaksi. Tuon tunteen + liikunnan urheiluvaikutusten lisäksi sitä jaksaakin raahata itsensä lenkille tai kentälle.

 

[TM]

Ero teatteriin tulee kuitenkin siinä, että jääkiekossa on huono jos pelaaja joutuu vetämään jotain roolia, johon hän ei itse sovellu ja joka ei ole yhtä hänen persoonansa kanssa.

Tuossahan se olennainen on jo mainittu. Jääkiekkojoukkue koostuu niin monista henkilöistä, että väkisinkin joku huomaa, jos pelaaja x vetää jotain sopimatonta roolia. On kyse sitten tilanteesta pelissä tai reeneissä. Kuittia tulee aivan varmasti, kun aihetta on. Jollei valmennukselta niin sitten muilta.

Tämän kevään 2011 mestaruusjoukkue jää mieleen siitä, että pelaajavalinnat meni melkein täysin oikein. Jani Lajunen toki joutui odottelemaan nuorukaisena jonkin aikaa kisapassin leimaamista, mutta vastasi sitten huutoon tekemällä hienon maalin.

Tällaista filosofointia näin perjantaina.