Opas

[Paitselo]

On varhainen heinäkuun aamu Karjalan kannaksella vuonna 1943. On sellainen hetki jota moni runoiluun taipuvainen sielu saattaisi kuvailla Illusian hetkeksi... kello näyttää ajaksi 04.30 ja on jo täysin valoisaa, luonto puhkeaa huumaavasti tuoksuen täyteen väriloistoonsa jo heti aamutuimaan. On meineillään yksi niistä harvoista hetkistä ihmisen elämässä, kun ihminenkin tajuaa olevansa vain yksi pieni osa luonnon kiertokulkua.

En kuitenkaan ole ehtinyt tuota kiertokulkua miettiä.
Silmäni tuntuvat raskailta ja turvonneilta, en kuitenkaan ole ehtinyt peilin eteen tarkastamaan naamani sen hetkistä ulkonäköä.
Vedän laskuvarjopakkaustani tiukemmalle haarojen välissä olevasta hihnasta, juostessani vihreätä ja kasteista nurmikoa pitkin kohti tynnyrimäistä lentokonettani, Brewster Buffaloa.
Mekaanikkoni alikersantti Jauhiainen ja korpraali Salo ovat jo käynnistäneet Buffalon moottorin. Lentokoneen keltaiseksi maalatussa keulassa voimakkaan moottorin pyörittämä kolmilapainen potkuri vispaa ilmaa helvetillisellä jylinällä, ja möykkään ovat yhtyneet lentokentällä seisovien kahdentoista Buffalon moottoreiden korvia huumaava meteli.

Hyppään Buffaloni siivelle ja kampean ruhoni lentokoneen ohjaamoon. Korpraali Salo nousee perässäni siivelle seisomaan, tukee itsensä pleksilasisen ohjaamon rakenteisiin... miehen haalarin puntit vipattavat villisti pyörivän potkurin ilmavirrassa. Aloitan moottorin kierrosluvun kiihdyttämisen nyt nopeasti, koetettiin vielä magneetot ja maksimiahtopaine, tarkistettiin potkurinsäädöt ja painejärjestelmä.
Salo kumartuu alaspäin ja huutaa suoraan korvaani:
- Herra luutnantti, motti ottaa laiskasti kierroksia jos hana on ihan auki korkeella... siellä vuotaa edelleen jotakin... ei me ehditty sitä tarkistaa, ennenkuin tuli tämä uusi hälytys... yrittäkää välttää kaarretaistelua ryssän kanssa, varsinkin jos tulee vastaan niitä pitkänokkaisia Migejä... ja ne siipikonekiväärit pelaa nyt ihan okei, ne on nyt varmasti kunnossa... ei muuta kuin helvetillinen ralli päälle! Ja tulkaa sitten taas ehjänä takaisin, muuten tuo teidän koira jää minun vaivoikseni...

Vastaus on turhaa, tiedän sen. Korpraali Salo on aina saattanut minut sotalennolle suunnilleen samalla tavalla.
Nostan Salolle vasemman käden peukalon ylös, heiluttelen peukkuani hiukan edestakas merkiksi... sitten korpraali hyppää Buffalon siiveltä pois ja alikersantti Jauhiainen kumartuu noukkimaan pukit pois pyörien edestä.

Lisään kaasua ensin varovaisesti, sitten vähän reippaammin... ja tunnen miten Buffalon voimakas moottori alkaa ottaa kierroksia muhkuraisella lentokentällä.


... JATKUU...

 

[Paitselo]

Opas, osa 2

Kun Buffalo sitten poukkoiltuaan epätasaisella lentokentällä vihdoinkin saavuttaa vauhdin joka kohottaa lentokoneen ilmaan, niin silloin tunteeni on aina yhtä mahtava. Kun istun siinä ahtaassa hytissä laskuvarjopakkaukseni pehmentämällä istuimella, voin todeta jälleen kerran: - Tämä on parasta, mitä mies voi tehdä housut jalassa.

Kun olemme lentäneet itäänpäin 20 minuuttia (koko ajan korkeutta lisäten... Buffalo nousee hitaasti), niin huomaan silloin alapuolellamme ryssien pommikonemuodosteleman. 35 kaksimoottorista Tupolevia tulossa Suomeenpäin, punaiset tähdet koneitten rungoissa loistaen.
Silloin ryhmitymme hyökkäykseen, ja koko lentue syöksyy moottorit ärjyen alaspäin punatähtisten pommareitten kimppuun.

Alapuolellani lentävän Tupolevin pilotti yrittää päästä pakoon keinuttamalla isoa pommikonettaan.. tietenkin tuon ison koneen liikkeet ovat toivottoman hitaita... syöksyn kuitenkin koko ajan lähemmäksi uhriani... aivan kohta Tupolev on tähtäimessäni... silloin Tupolevin taka-ampuja osoittaa olevansa hereillä.. saan vihaisen konekiväärisarjan silmilleni... onnekseni kk:n luodit ropisevat koneeni vasempaan siipeen... kuulen oudon, peltisen kolinan kun venäläisen ampujan luodit ropisevat koneeni siivestä läpi... samalla hetkellä painan ohjaussauvani liipaisinta. Silloin Buffalon karkeakaliiberiset kk:t suoltavat kuolettavan lastinsa venäläiseen pommariin... ammun viisi nopeata ja lyhyttä sarjaa. Pommikoneesta irtoaa viuhuen isoja metallin kappaleita ja toisesta siivestä räjähtää häikäisevä tulipallo... jonka ohitse painan Buffalon alaspäin syöksyyn, vahtien koko ajan taustapeilistä, ettei perään ole jostakin ilmestynyt vanjan hävittäjiä.

Näen sivullani syöksymässä toisen vihreä-mustan kirjavaksi maalatun keltanokkaisen Buffalon. Sen peräsimessä on iso valkoinen numero 3. Silloin tiedän, että siipimieheni, vääpeli Juhani Maunula on myös edelleen taistelussa mukana.

Maunula ehtii hiukan tervehtiä minua heiluttamalla siipiään... sitten hänen Buffalonsa hajoaa ärhäkästi räjähtäen repaleiseksi tulihelvetiksi.... vedän paniikissa omaa konettani sivulle, jotten joutuisi Maunulan koneesta lentelevien sirpaleitten uhriksi.
Silloin luodit iskeytyvät räjähdellen koneeni ohjaamoon... tuska on aivan hirveä... verta syöksyy jostakin penkkini alta reisilleni ja tunnen kamalan kivun nivusissani... ehdin nähdä taustapeilistäni jonkin lentokoneen... se syöksyi minun takanani kimppuuni siipikonekiväärit tulta leiskuen... sitten menetin tajuntani...


... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Opas , osa 3

... näin vaimoni Marjon seisovan vierelläni valkoiseen pukeutuneena. Hän oli uskomattoman kaunis, kuin jokin tarujen nymfi tai enkeli. Seisoimme kirkossa alttarilla ja edessämme pappi tärkeän näköisenä valisti meitä toistemme kunnioittamisesta, kumppanuudesta, rakkaudesta... aina siihen asti kunnes kuolema meidät erottaa... sitten näin jonkin omituisen muistitakauman lapsuudesta, siitä kun isäni vei minut ensimmäisen kerran Katajanokan lentoasemalta lentämään kanssaan. Isän lentokone oli sellainen vedestä nouseva ja veteen laskeutuva vanha kaksitaso... eipä sieltä Katajanokalta siihen aikaan olisi ilmaan päässytkään muuten kuin käyttämällä merta lentokenttänä. Se päivä oli ollut aurinkoinen ja isä lensi Helsingin merialueen yläpuolella kaarrellen saariston ja häiskäisevän sinisenä hohtavan meren yläpuolella. Suomenlinnan yli lentäessään isä vaaputti lentokoneen siipiä tervehdykseksi alapuolella sulkeiskentällä hikoileville matruuseille...

Sitten hirveä kipu alkoi tunkeutua tajuntaani... tunsin kylmän tuulen kasvoillani ja kuulin lentokoneen moottorin ärjynnän. Putosin hetkessä todellisuuteen ja puristin jalkojeni välissä olevaa ohjaussauvaa niin lujaa kuin pystyin. Vaistomaisesti pyrin jaloillani polkimista tasamaan lentokoneen kulkemista, koska moottorin ärjynnästä päätellen tilanne oli menossa pahaan suuntaan. Tilanteen toivottomuutta lisäsi se että huomasin olevani sokea. En ymmärtänyt, että miten ihmeessä Buffalo yleensä vielä oli ilmassa? En tiennyt sitäkään että kauanko olin tajuttomana muistelemassa lentoa isäni vesitasolla... ja muistelemassa omia häitäni... vasta kaksi viikkoa sitten minusta oli tullut ukkomies. Nyt tuntui pahasti siltä että vaimostani tulisi nopeasti sotaleski.

... JATKUU...

 

[Paitselo]

OPas, osa 4

Olin ilmeisesti vaistoillani saanut vaurioituneen lentokoneen pysymään ilmassa. Kun vähensin moottorin kierroksia, niin huomasin helpotuksekseni että motti ainakin kuulosti olevan kunnossa. Nyt pitäisi enää tietää ja nähdä, että mihinpäin minä olen lentämässä, mitenpäin minä lennän ja miten pahasti olen itse haavoittunut.
Kipu nivusissani oli raastava. Tunsin myös omituista tykyttävää tuskaa naamassani, nenäluun yläpuolella ja otsallani. Hapuilin sokeana toisella nahkahanskaan verhotulla kädelläni eteenpäin... tunsin miten Buffalon tuulilasi oli säpäleinä... sen takia ohjaamon täytti kylmä, viuhuva ilmavirta. Ja kylmän ilman piiskatessa kasvojani, olin sitten tullut tajuihini. Tunnustelin siinä samalla ohjaamon sivupleksejä ja niissäkin tuntui olevan repaleisia reikiä.
Sitten survaisin nahkahanskan peittämät sormet hampaitteni väliin ja vedin hampaillani hanskan pois kädestäni. Sylkäisin hanskan jonnekkin alaspäin ohjaamon lattialle. Toisella kädellä pitelin koko ajan ohjaussauvasta ja jaloillani yritin säädellä peräsimen sivuvakaajaa ja korkeusvakaajia. Sitten vapisten ojensin paljasta kättäni ylöspäin tunnustelemaan kasvojani. Sormeni hamuilivat ensin naamallani olevia suojalaseja. Ne tuntuivat olevan rikki... lasien reunat tuntuivat sormiini repaleiselta sahanterältä. Nostin ne varovaisesti otsalleni. En sitten kuitenkaan pystynyt kokeilemaan paljailla sormilla sokeita silmiäni. En halunnut kokea sitä tunnetta, että sormenpääni kohtaisi limaisen, tyhjän silmäkuopan. Joka tapauksessa tunsin koko ajan kyynelten valuvan rajussa ilmavirrassa poskilleni.
Ajatus sokeudesta ei kiehtonut. Olin kuitenkin edelleen elossa ja koneeni kulki koko ajan jonnekin päin. Ehdin siinä hetken ihmetellä sitäkin että mitään taistelun ääniä.. konekiväärisarjoja ja räjähdyksiä ei enää kuulunut ympärillä.
Kokeilin sitten paljailla sormillani nivusiani... kämmeneni kastui heti kuumana virtaavasta nesteestä. Nostin sitten käteni nenäni eteen... ei epäilystäkään, ei se suinkaan virtsaa ollut... tuoreen veren omituisesta, raudalta tuntuvasta hajusta ei voi erehtyä.
Olin äimänä. Tai kuten mekaanikkoni, korpraali Salo olisi sanonut tässä vaiheessa: "Upseeri ei ole koskaan äimänä. Upseeri delegoi äimän ryhmänjohtajalleen ja sen jälkeen on syntynyt hallittu kaaos".
Salon pikkunätit viisaudet eivät nyt minua tässä tilanteessa auttaneet.
En oikeastaan tuntenut enää kipua edes nivusissani, naamastani puhumattakaan...

Koska en voinut tilanteelle mitään (myös radioni oli mykkänä), niin päätin lentää eteenpäin... tai mihin nyt sitten olinkaan menossa... niin kauan kunnes ennenpitkää maapallon vetovoima kutsuisi minut ja Buffaloni rajuun syleilyynsä...


.. JATKUU ..

 

[Paitselo]

Opas, osa 5

Ymmärsin sumeassa mielessäni että olin jonkinlaisessa shokkitilassa. Olin haavoittunut pahasti, se oli varmaa mutta kuitenkaan en sillä hetkellä tuntenut kipua kasvoissani enkä nivusissani. Kuuntelin sokeana Buffalon mootorin jyrinää ja palelin. Palelin niin että ylä- ja alaleuan hampaat kalisivat toisiaan vasten tuskallisesti... outoa, sillä ilmeisesti minulla oli pahat vammat silmissäni, ja jalkovälistä allani olevaan laskuvarjopakkaukseen valuva veri saattoi merkitä sitä, ettei minulla ollut enää edes kiveksiä - tai letkua siinä keskellä - tai pahimmassa tapauksessa tuo koko Pyhä Kolminaisuus oli riekaleina. En kuitenkaan tuntenut muuta tuskaa kuin hampaitten kalinan aiheuttaman kivun. Tiesin että tätä menoa tulisin hyvinkin pian menettämään uudestaan tajuntani verenhukan takia.

Sitten rupesi tapahtumaan jotakin outoa. Silmieni näkö alkoi palautua siten että näin ensin ikäänkuin raskaan punertavan harson läpi jotakin. Käänsin päätäni oikealle sivulle ja näin hämärästi puiden latvojen vilistävän alapuolellani, ehkä vain noin viisi tai kuusi metriä Buffalon alapuolella. Kiskaisin nopeasti ohajussauvasta taaksepäin lisätäkseni koneeni korkeutta... Buffalo totteli kiltisti ja lähti nousemaan ylöspäin moottori ulvoen.

Äkkiä en enää palellutkaan. Vaikka kylmä ilmavirta syöksyi koko ajan rikkoutuneeseen ohjaamoon, niin minun naamani kylpi hiessä.
Lisättyäni korkeutta ehkä tuollaiset 50 metriä, kiinnitin huomiota outoon maisemaan. Ensin ajattelin, että vaurioituneet silmäni näkivät kaiken ikäänkuin hitsaajan lasien läpi, mutta sitten huomasin että ylhäällä pimeällä taivaalla näkyi kirkas kuutamo... sellainen reilu puolikas-kuu.
Keinuttelin Buffaloa siiveltä toiselle nähdäkseni alapuolellani joitakin tuttuja maamerkkejä. Jonkin mustapintaisen järven vesi kimmelsi kuutamossa hetken aikaa koneen vasemmanpuoleisen siiven alla. Oli aivan liian pimeätä nähdä alhaalla vilistävästä maisemasta mitään yksityiskohtia
Miten ihmeessä tämä oli mahdollista? Olin lähtenyt Suulajärven kentältä lennolle aikaisin aamulla, juuri auringon nousun jälkeen. Miten nyt oli jo yö, ja ennenkaikkea, miten minä edelleen lensin lentokoneella josta olisi polttoaineenkin pitänyt loppua jo noin 12 tuntia aikaisemmin? Kaiken järjen mukaan minun olisi myös jo monta tuntia aikaisemmin pitänyt kuolla vammojeni aiheuttamaan verenhukkaan...

... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Opas, osa 6

Huomasin että siinä edessäni oleva mittaritaulu oli täysin pimeänä. Myöskin tavallisesti niin luotettava Gyro-kompassi näytti olevan aivan sekaisin.
Nopeusmittarin näytön neula kuitenkin värisi ja se näytti matkanopeudekseni sillä hetkellä 310 km/t... täydellä kaasulla Buffalon sai parhaimmillaan kiitämään n. 450 km/t.
Vähensin kaasua ja mittarin lukema putosi heti näyttämään 280 km/t.
Sitten koin yllätyksen. Jostakin yläpuoleltani syöksyi vierelleni, oikealle puolelleni, toinen lentokone. Se oli jokin vanhanmallinen kaksitaso - väriltään harmaa, tai sitten maalaamattomat metallipinnat hohtivat himmeästi kuun niukassa valossa. Siinä oli avo-ohjaamo ja koneen pilotista en siltä etäisyydeltä pystynyt erottamaan pimeässä yksityiskohtia. Suomalainen se kuitenkin oli, koska tuttu sininen hakaristitunnus näkyi koneen rungossa ja siivissä. Sisukkaasti se jatkoi lentoaan siinä vierelläni ja ihmettelinkin että mikä ihmeen voimanpesä tuohon vanhaan kaksitasoon oli asennettu moottoriksi - eihän tuollaisen antiikkisen häkkyrän pitäisi pysyä Buffalon vauhdissa. Sitten tuli lisää yllätyksiä. Kaksitaso siirtyi hieman lähemmäksi konettani. Nyt huomasin lentäjän viittilöivän toisella kädellään etuvasemmalle... sitten hän lisäsi kaasua ja siirtyi ripeästi koneeni eteen alkaen loivan kaarroksen vasempaan. Tajusin että hän käski minua seuraamaan. Niinpä aloitin samanlaisen kaartamisen ja nyt kun kaksitaso lensi edessäni, näin paremmin kuun valossa sen muodot. Olin ihmeissäni. Kone oli aivan selvästi I-maailmansodan aikainen Bristol Bulldog. Olihan noita vempeleitä Suomen ilmavoimilla edelleenkin, sen tiesin, mutta ei niitä olisi enää ilmaan pitänyt päästää... varsinkaan tuollaisen raivopäisen pilotin käsiteltäväksi. Mies jatkoi kaarrostaan vasempaan vielä hetken ja rupesi sitten lentämään suoraan eteenpäin ottaen samalla hiukan korkeutta lisää.
Nyt tuo Bulldog oli yläviistossa edessäni ja sen lentäjä alkoi keinuttaa konettaan puolelta toiselle. Silloin vasta huomasin että Bulldogissa ei ollut siipien alapinnoilla lainkaan keltaisia itärintamatunnuksia. Pilotti huitoi taas vasemmalla kädellään... nyt hän näytti käskevän minut laskemaan lentokorkeuttani. Tein työtä käskettyä ja Bulldog siirtyi taas oikealle puolelleni vierelleni lentämään. Kone oli nyt noin viidentoista metrin päässä Buffalon siivenkärjestä.

... JATKUU...

 

[Paitselo]

Opas, osa 7

Nyt olin niin lähellä tuota vierelläni lentävää omituista opastani, että erotin hämärästi yksityiskohtia siitä. Sen rungossa ohjaamon kohdalla näytti olevan mieletön määrä repaleisia luodinreikiä. Huomasin myös että sen sivuvakaajasta puuttui isoja palasia, samoin siivissä oli ammottavia reikiä. En ymmärtänyt näkemääni. Mitä ihmeen soppaa tuo öinen seuralaiseni oli ollut hämmentämässä? Jäljistä päätellen kone oli ollut rajussa ilmataistelussa tai sitten se oli joutunut ilmatorjuntatulen saaliiksi... kuitenkin siinä se lensi moottori ärjyen vierelläni.
Sitten Bulldogin pilotti käänsi kasvonsa minuun päin. Kuun valo välähti hänen naamallaan olevista suojalaseista. Kylmät väreet kulkivat pitkin kroppaani... hetken ajan luulin nimittäin katsovani edesmenneen lentäjäisäni kasvoihin.
Tunne meni kuitenkin nopeasti ohi, koska Bulldogin pilotti näytti minulle käsimerkein valmistautuvansa laskeutumaan.
Katsoin eteenpäin ja näin silloin edessä alapuolellani jonkin järven sysimustan pinnan. Järven takana näkyi olevan jonkinlainen hakkuuaukea tai pelto joka erottui selvästi vaaleampana ympäröivästä metsästä.
Lensimme vierekkäin aukean yli ja silloin huomasin että sehän oli lentokenttä! Se ei missään tapauksessa ollut kotikenttäni Suulajärvellä, mutta ehdin siinä yli lentäessäni nähdä alapuolella kentän sivuun pysäköityneenä neljä kaksimoottorista lentokonetta. Lensimme noin kolmenkymmenen metrin korkeudessa kentän pituussuunnassa joten siltä korkudelta näin helpotuksekseni kentällä olevien pommikoneitten siivissä siniset hakaristitunnukset. Bulldog oli opastanut minut suoraan jollekin omalle lentokentälle. Nyt tarvitsi enää toivoa että yllättävä saapumisemme puiden latvojen tasalta ei saisi kentän ilmatorjuntamiehistöä luulemaan meitä venäläisiksi.
Metsän reunan lähestyessä otimme kummatkin nopeasti korkeutta lisää kaartaen tiukasti oikealle ylös. Valmistauduimme tekemään uuden kaarroksen kentän yli päästäksemme laskeutumisasemiin.
Katsoin vierelläni lentävää Bulldogia ja painoin laskutelineet alas-kytkintä. Silloin Bulldogin lentäjä rupesi viittomaan villisti käsillään - hän selvästi viestitti että "vedä telineet takaisin ylös".
Buffalo nytkähti kun painoin kytkintä joka nostaa laskutelineet takaisin siipiin ja runkoon. Ilmeisesti hydrauliikka oli myös kärsinyt osumista - ohjaamon lattiassa olevasta pienestä tähytysikkunasta näin että ainoastaan vasemmanpuoleinen laskuteline oli toiminut. Siitä Bulldogin pilotti yritti minua varoittaa.
Joutuisin siis tekemään mahalaskun, koska laskuvarjooni en enää luottanut. Varjo saattoi hyvinkin olla repaleina, koska osumia oli tullut ohjaamon lattian läpi.

... JATKUU ...

 

[Paitselo]

Opas, osa 8

Aloitin sitten järven yli uuden lähestymisen kenttää kohti. Puristin ohjaussauvaa tiukasti polvillani kun samalla kaksin käsin avasin ohjaamon pleksikuomun työntämällä sitä sitten voimakkaasti taaksepäin. Sitten hamuilin vasemman saappaani vierestä käteeni valopistoolin... viritin sen, työnsin käteni ylöspäin voimakkaaseen ilmavirtaan ja painoin pistoolin laukaisinta. Kirkas valkoinen valopallo singahti öiselle taivaalle ja toivoin tuon ilmaisevan kentän liipasinherkille it-miehille, että omia oltiin.
Järven pinta jäi allani taakse ja lentokenttä lähestyi huimaa vauhtia. Vähensin moottorin kierroksia, nostin Buffalon nokkaa hiukan ylöspäin ja varoin että kone ei sakkaa. Lentokentän reunoille oli syttynyt muutama loimottava nuotio... siis se matalalta tehty ohilento oli toiminut! Kaverit olivat tunnistaneet oman koneen!
Kentän ruohikkoinen pinta lähestyi nopeasti. Silloin sammutin moottorin. Buffalon yhdeksänsylinterinen Wright-Cyclone ilmajäähdytteinen tähtimoottori murahteli voimakkaasti. Sitten Buffalon moottorissa laukkaavat 950 hevosta vaikenivat lopullisesti. Minun tuurillani kolmilapainen potkuri pysähtyi sellaiseen asentoon, että yksi lavoista tulisi osumaan rankasti maan pintaan.
Nokka edelleen ylösvedettynä tunsin miten kannuspyörä iskeytyi tantereeseen... sitten Buffalo mäjähti kirskuen vatsalleen ja kamalan kolinan säestyksellä kone kiisi pitkin kentän pintaa. Onneksi kenttä tuntui olevan enimmäkseen hiekkainen, joten kitka vähensi holtittomasti liukuvan hylyn vauhtia. Kivet ropisivat pitkin Buffalon kylkiä ja pahanenteiset kipinät leiskuivat koneen moottorissa ja kyljissä kun kone viimeinkin pysähtyi metsän reunassa olevan ojan ansiosta. Koneen keula mäjähti kipinöiden ja savuten ojan pohjalle... löin pääni kipeästi kojetauluun ja sitten taas maailmani pimeni täysin.

Heräsin vilkkaaseen puheensorinaan:
- Älkää nyt tuolla tavalla miestä retuuttako...
- Miten se voi olla elossa, näyttää ihan raadolta...
- Irrottakaa nuo vyöt nopeasti... katkaiskaa ne... perkele, nopeesti nyt...
Tunsin sieraimissani kitkerän savun hajun.

Sitten tunsin miten minua nostettiin ylöspäin kainaloista. Nostettiin ja sitten vahvat kädet siirsivät minua makuuasennossa johonkin... ilmeisesti poispäin Buffalosta koska kuulin jonkun huutavan: - Vauhtia äijät, se roihuaa, se voi räjähtää...

Tajusin makaavani paareilla ja minua retuutettiin kovaa juoksuvauhtia eteenpäin. Olin jälleen sokea. En nähnyt mitään. Kipu silmissäni ja alavatsassani oli aivan hirveää. Oksensin kivun takia jotakin hapanta lientä rinnalleni.
Kun paarinkantajani sitten vihdoikin pysähtyivät ja laskivat minut maahan hyvältä tuoksuvaan ruohikkoon, niin tartuin sokeasti etummaista paarinkantajaani hihasta kiinni.
- Selvisikö se Bulldog? kysyin mieheltä jota en nähnyt.
- Herra luutnantti lepää nyt vaan, JSP:n lääkäri oli teidän onneksenne juuri tänään täällä tukikohdassa käymässä. Kyllä te tästä selviätte, sanoi paarinkantajani ja puristi kättäni toverillisesti.
- Selvisikö se perässäni tullut kaksitaso? kysyin uudestaan ja puristin tiukemmin miehen takin hihansuuta.
- Luutantilla ei ole mitään hätää. Ja kyllä te ihan yksin meidät yllätitte, läheltä piti ettei ammuttu teitä ryssänä alas, vastasi kädestä pitelijäni.

Makasin siinä paareilla mitään näkemättömin silmin. Kuuntelin tohinaa ympärilläni. Sitten kuului napakkaa rätinää ja kova räjähdys... paineaalto lennätti ropisten kaikenlaista romua ympäriinsä. Buffalon aseiden luodit ja bensatankki olivat ilmeisesti saavuttaneet kuumuudensietokykynsä huipun.

Kuulin kun joku lähelläni kävelevä sanoi hiljaa:
- Miten ihmeessä se pystyi lentämään ja laskeutumaan... eihän sillä ole silmiä ollenkaan...


LOPPU

 

[Patarouva]

Jälleen kerran erittäin mielenkiintoinen juttu, joka hakkaa muinoin lukemani Ilmojen Korkeajännitykset mennen tullen. Huomaa kyllä Predator, että olet perehtynyt lentokoneisiin.

Tämä oli niitä käsittämättömiä tarinoita, joita on järjellä vaikea selittää. Luulen lentäjän haavoituttuaan pystyneen lentämään alitajuisesti sen mukaan, mitä hän sielunsa silmillä näki. Hänen näkemänsä opas oli taatusti hänen isänsä haamu tai kauniimmin sanottuna henki, joka ohjasi pojan lentämään kuten piti. Moni ei sitä ehkä uskonut silloin eikä usko nytkään, mutta lentäjä itse uskoi myöhemmin vahvasti, että hänen pelastavana oppaanaan oli ollut hänen lentäjäisänsä.

Lentäjän sota loppui siis kyseiseen haavoittumiseen, mutta ei hänen taistelunsa. Hän joutui opettelemaan elämään sokeana, eikä hän koskaan enää nähnyt rakkaan vaimonsa kasvoja eikä saanut nähdä syntyvien lastensa silmiä. Elämä voitti kuitenkin. Marjo-vaimo jaksoi elämänsä loppuun asti kiittää mielessään miehensä isävainajaa, joka oli opastanut hänen rakkaansa turvaan.

 

[Paitselo]

Viestin lähetti Patarouva


Lentäjän sota loppui siis kyseiseen haavoittumiseen, mutta ei hänen taistelunsa. Hän joutui opettelemaan elämään sokeana, eikä hän koskaan enää nähnyt rakkaan vaimonsa kasvoja eikä saanut nähdä syntyvien lastensa silmiä. Elämä voitti kuitenkin. Marjo-vaimo jaksoi elämänsä loppuun asti kiittää mielessään miehensä isävainajaa, joka oli opastanut hänen rakkaansa turvaan.

Patarouva, kiitos. Näin minäkin tämän ajattelin. Vielä kerran KIITOS, on kivaa kun joku viitsii antaa kommentteja.
Saa myös vapaasti moittia. Ei kaikki tarinat voi miellyttää kaikkia...

 

[hermano]

achtung

Jep. Mielestäni paras lukemistani jutuistasi tähän asti, onkel-preda. Kivasti uskottavuutta pienien yksityiskohtien muodossa. Ugh.

 

[Paitselo]

Re: achtung

Viestin lähetti hermano
Jep. Mielestäni paras lukemistani jutuistasi tähän asti, onkel-preda. Kivasti uskottavuutta pienien yksityiskohtien muodossa. Ugh.

hermano, kiitos kommentista.

Nimim. Iceman oli muuten ollut tarkkana. Hän selvitti yv:nä sitä, että koulutetun lentäjän tuollaisessa tilanteessa pitäisi laskeutua veteen eikä maalle (kun se kerran olisi ollut mahdollista). Näinhän asia onkin, mutta tarinan kannalta oli "komeempaa" panna se Buffalo jyristelemään vatsallaan pitkin kentän pintaa... enkä minä iljennyt sitä sokeaa lentäjäparkaa muutenkaan enää siinä vaiheessa pistää vielä uimaankin, sehän olisi voinut vaikka hukkua? Ja koska se mystinen "opas" teki suuren työn lentokentän etsimisessä, niin oli senkin kannalta asiallisempaa saattaa sokea lentäjä suoraan omien huomaan...

Lähitulevaisuudessa on ilmeisesti tarjolla ihan oikeita kauhutarinoita HIFK:n aloittaessa SM (Sado-Maso?)-liigan ottelunsa, joten keskittykäämme pureskelemaan kynsiämme...

 

[power play]

Loistava tarina

Todella loistava tarina... Juttu vetäisi mukaan täydellisesti... pystyin melkein tuntemaan ne tuoksut ja hajut nenässäni mitkä kerroit jutussasi. Loistavaa.... innolla lisää odottaen!
Jos et vielä ole harkinnut kirjailijan ammattia ... harkitse nyt! (jos et jo ole)

 

[Paitselo]

Re: Loistava tarina

Viestin lähetti power play

Jos et vielä ole harkinnut kirjailijan ammattia ... harkitse nyt! (jos et jo ole)

nimim. power play - kiitos kommenteistasi. On aina kivaa saada palautetta, tätä näköjään joutuu toistamaan kuin uuden härskin sanan oppinut papukaija... siinä toivossa että sitä palautetta tulisi enemmän.

 

[Paitselo]

YLÖS!

Yleisön pyynnöstä tämäkin uusinta.

PS: Kevään 2003 lopulla ilmestyy novellikokoelma, jossa näitä minun tarinoita on mukana. Te Jatkojan lukijat olette saaneet tässä parin vuoden aikana maistiaisia näistä minun sairaan aivoni tuotoksista. SUURI KIITOS KAIKILLE, jotka ovat viitsineet edes vähän antaa minulle palautetta ja kannustusta. KIITOS!

 

[Paitselo]

Vielä kerran ylös...

Lopetan kuitenkin itseni mainostamisen tähän... mainostaminenhan on muutenkin Jatkoajan säännöissä kielletty. Toivon kuitenkin, että tämäkin pikku tarina miellyttää palstan uudempia lukijoita.

Päässäni muhii edelleen juttu jos toinenkin...

 

[Paitselo]

Nimim. asloserille tiedoksi tämä tarina...

... hän kun on näitä uudempia "jäseniä" joukossamme ja hän on antanut ymmärtää diggaavansa Suomen sotien historiaa. Samalla tässä voivat muutkin nimimerkit jopa kommentoida lukemaansa...

 

[Filosofem]

Kommentoidaan kun nyt tulin kerran avanneeksikin tämän ketjun. Luin Preda tämän tekstisi jo silloin kun sen Jatkoaikaan ensimmäistä kertaa laitoit (rekisteröidyin tosin vasta hiljattain) ja helvetin hyvä novellihan tämä on - jälleen kerran. Koska loppuratkaisu oli siis jo tiedossa, kertasinkin vain tuon viimeisen kappaleen. Kylmiä väreitä se tosin vieläkin aiheutti, huippukamaa.

 

[asloser]

Re: Nimim. asloserille tiedoksi tämä tarina...

Viestin lähetti Predator
... hän kun on näitä uudempia "jäseniä" joukossamme ja hän on antanut ymmärtää diggaavansa Suomen sotien historiaa. Samalla tässä voivat muutkin nimimerkit jopa kommentoida lukemaansa...

Pyynnöstä paikalla.

Lentokoneet ja varsinkin toisen maailmansodan sotilasilmailu ovat minua kiehtoneet aina siitä asti kun opin lukemaan ja roudasin kirjastosta kotiin ensimmäisen itse valitsemani kirjan -kyseinen opus oli Toivo Sorsan kirjoittama Lentäjän Albumi 2.

Meikäläisellä tämän tekstin lukeminen on kuin lukisi omaa mielikuvitusmaailmaansa lapsuudesta, eli siis aika voimakas kokemus. En niinkään leikkinyt tähtien sota -figuureilla niinkuin muut 80-luvun alun pikkupojat vaan rakensin Legoista itselleni omat ilmavoimat.

No niin, se siitä traumaattisesta lapsuudesta täällä kertaa. Minusta tämä on oikein hyvin kirjoitettu juttu joka tosiaan imi voimakkaasti mukaansa, ja oli erittäin hyvin sidottu historialliseen ympäristöönsä. Varsinainaisesti en osaa noita kirjallisia ansioita sen paremmin eritellä- minulle kun on tälläisten viiden rivin keskustelupalstajuttujen kirjoittaminenkin haastava harrastus.

Jos jostain pitää kritisoida niin noita konetyyppejä voisi ehkä hiukan tarkentaa ja terävöittää. Esim. Buffalo -nimitystä ei Suomen ilmavoimissa käytetty ollenkaan (puhuttiin Brewsteristä), Tupolev SB ei enää ollut kovin yleinen tyyppi rintamakäytössä 1943 (Il-4 tai Pe-2 parempi), ja Bulldogin tilalla toimisi ehkä paremmin Gloster Gamecock (kyse oli isästä ja pojasta jolloin isän lentoura olisi about 20-30 lukujen taitteesta). Mutta toki myönnän sen että tämän jutun lukijoista saatan olla ainoa joka kiinnittää tälläisiin asioihin minkäänlaista huomiota, ja nämä jutut ovat täysin sekundäärisiä tarinan varsinaisen pointin ja idean kannalta, eivätkä ne jutun kirjallisia ansiota huononna.

 

[Paitselo]

Yksi lentokenttä lisää...

Nimimerkki SS#31 pyysi kokemuksia lentokentistä.... tässä yksi kokemus lisää...

 

[Osmo Rapeli]

Taitaisi olla aika kaivaa kynät ja paperit laatikosta ja ruveta kuvittamaan Predan novelleja sarjakuvaksi - viime vuosina ei ole tullut piirrettyä yhtään tarpeeksi, mitä nyt koulutuksen aikana tuhat leikkauskuvaa ja pohjaa 1:5-1:500:een, ja jokunen härski sipaisu luentolehden kulmaan liettualaisten vaihtarien kiinteitä peboja kuvittaen.

Kiitos tuosta!

 

[Paitselo]

Taitaisi olla aika kaivaa kynät ja paperit laatikosta ja ruveta kuvittamaan Predan novelleja sarjakuvaksi -

Kiitos tuosta!

KIITOS ITSELLESI HIENOSTA IDEASTA! Minä en ole niin hyvä piirtäjä, että itse moiseen kykenisin, mutta saat toki vapaat kädet tarinan sarjakuvamuotoon muuttamiseksi - öööh, ottaen tietysti huomioon alkuperäisen sarjiksen juonen kehittäjälle, siis minulle, tulevat rojaltit, sen jälkeen kun tämä upea sarjisalbumi nimeltä OPAS on julkaistu ja se on megalomaaninen myyntimenestys!

Jos ihan todella tosissasi olit tuon tarinan kuvittamisen puolesta, niin ota ihmessä yhteyttä minuun yyveenä! Kiitos.