Taannoin opiskeluaikoina minulla ei ollut lupaa. Ja työelämään siirryttyäni "unohdin" luvan hankkimisen joksikin aikaa. Kerran sitten olin kotona Onnenpyörän aikaan, mutta television katsomisen sijaan suoritin imurointia. Kun siitä touhusta vielä kovasti pidän, niin olin suht' äkäinen kun ovikello soi. Paiskasin imurin varren maaahan ja menin kiukkuisena ovelle. Siellä pieni Ukko seistä jäpitti lappu kädessä, että maksaisitkos tv-luvan. Tyrkytti hiirulainen vielä maksulappuakin. Sanoin, etten maksa sellaisesta mitä minulla ei ole. Ukko intti siinä aikansa ja minä intin vastaan. Esiintyi mokoma vielä ihan kuin olsi ollut ensin ikkunan takana tonttuna katsomassa ja varmistamassa, että on nyt oikealla asialla.
Tv oli sijoitettu takanani olevaan huoneeseen siten, että sitä ei voinut nähdä ovelta. Ukko kuitenkin tihrusteli huoneeseen, ja minä pelästyin hänen näkevän tv;n vastapäisen taulun lasista heijastuneena. Äijä miltei kiipesi katseellaan ylitseni (kokoeroa oli kuitenkin muutama kymmenen senttiä) ja sai minut MELKEIN kääntämään katseeni. Vaan enpäs kääntynyt. Sanoin tyynesti, että ilmoitan hänelle heti, kun hankin television. Ukko murisi hetken aikaa, mutta jätti jonkun vihkosen ja poistui mutisten.
Se itsevarmuus, jolla ukko esiintyi, oli häkellyttävää. Ikäänkuin hön olisi todella tiennyt, että minulla on tv. Äänenpainotkin olivat lopulta sellaiset, kuin hän olisi todella nähnyt tv:n olohuoneessa, kun hän sanoi, että:"Onhan sinulla tv." Vaan tuossa mittelössä minä vedin silti pidemmän korren.
Hiukan tuon jälkeen hankin kuitenkin tv-luvan.