Tyttöystävän kautta perheeseeni kuuluu tuollainen vajaa kaksivuotias dobermanninarttu. Valloittava persoona ja hyvä lenkkikaveri, joskin tuo tarjoaa noin murrosikäisenä myös haastetta elämään. Tottelee hienosti eikä hauku muita koiria, eli juuri sellainen kuin sen pitääkin olla, jotta minä sen ulos vien ja lenkille mukaan otan. Tämän kerrostalon takapihalla ja tuossa lähimetsässä sen kanssa pääasiassa ulkoilen ja aina se on siellä irti, vaikka toki ihmisiä ja/tai niiden lemmikkejä bongatessani otan tytön hihnaan, ettei turhaan säikyttele muita, todella moni kun pelkää tuollaista isoa mustaa koiraa. Vaikka saattaisinpa tuota pelätä itsekin, jos vapaana vastaan tulisi.
En ole ollut juurikaan koiraihmisiä, mutta tämä yksilö on kyllä sulattanut sydämeni. Dobermanneista liikkuu jos jonkinlaista juttua, mutta olen sitä mieltä, että oikein koulutettuna ja kasvatettuna tuo on erittäin älykäs koira, välillä tuntuu, että se oikein tahallaan jekuttaa mua. Esim. äsken kun sen kanssa aamulenkillä kävin ja heittelin sille lumipalloja, niin siinä vieressä hyppiessään osui kuonollaan käteeni sillä seurauksella, että heitin pallolla itseäni naamaan. Tahatontako? En usko.
Kiva kaveri se kuitenkin on, kova vahtimaan ja pitämään huolta palvelijoistaan. Ei se oikein mistään tunnu hermostuvan, vaikka sen verran olen esimakua saanut, että enpä tuota kyllä hermostuttaa haluaisikaan.
