Onko fobioita?

[Giba]

Onko meillä fobioita?
Ihmisillä on monenlaisia fobioita. Toisille ne saattavat olla naurun aiheita, mutta toisille kauhun paikka. Onko teillä fobioita?

Itselläni on todella paha korkeanpaikan kammo. Jalat alkaa kutista jo kolmannessa kerroksessa parvekkeella, varpaisiin ja jalkapohjiin iskee ihmeellinen "kutina". Mitä ylemmäs mennään, sitä pahempaa se on. Lapsena en uskaltanut puuhunkaan kiivetä kuin ehkä kolmen metrin korkeuteen. Lentokoneessa taas en tunne mitään pelkoa enkä muuallakaan missä on esim. lasi välissä ja ei ole mahdollisuutta pudota.
Katson myös parhaillaan Araknofobia-leffaa. En voi sietää hämähäkkejä. Thaimaassa ollessani exän kanssa norsuratsastuksella, norsu pysähtyi paskomaan kesken matkan ja parin metrin päässä oli jumalaton hämahäkin verkko ja siinä miehen kämmenen koko otus. Voi jumalauta,että pelotti, kun ei ollut mahkuja luikkia tilanteesta karkuun. Exääni kyllä huvitti...

 

[-OO-]

Itselläni on todella paha korkeanpaikan kammo. Jalat alkaa kutista jo kolmannessa kerroksessa parvekkeella, varpaisiin ja jalkapohjiin iskee ihmeellinen "kutina". Mitä ylemmäs mennään, sitä pahempaa se on.

Tuo olisi muuten mielenkiintoista tietää että mistä tuo "kutina" oikein ihmiselle tulee? Mikä fyysinen reaktio sen aiheuttaa?

Mutta itse tuohon ketjun kysymykseen vastaan että ainoa fobia tai fobiantapainen minulla on sellainen jos joudun ihmistungokseen sisätiloissa. Esim. jossain kaupoissa joulun aikaan tulee lähes paniikki kun ihmiset tönii ja törmäilee ympärillä eikä ole tilaa mennä pakoon mihinkään. Ulkona tätä ei sen sijaan tule vaikka olisinkin väentungoksessa.

 

[Giba]

Tuo olisi muuten mielenkiintoista tietää että mistä tuo "kutina" oikein ihmiselle tulee? Mikä fyysinen reaktio sen aiheuttaa?

En ole ottanut selvää vielä, mutta pitää kysyä josko lääkäritutuilla olisi tietoa asiasta. Pikaisella googlettamisella en ainakaan löytänyt vastausta asiaan.

edit. Lääkärinä työskentelevä neitokainen ei osannut sanoa suoraa vastausta, mutta epäili että kyseessä on joku psykosomaattinen oire. Eli korkealla ollessa jaloissa verenkierto saattaa voimistua ja elimistö tuottaa adrenaliiniä ja minun jalat reagoi siihen "kutinalla". Ei ollut varma asiasta mutta epäili jotakin tuon kaltaista. Lisäksi kertoi että en ole hullu :)

 

[Roku]

Hämähäkkejä kammoan yli kaiken. Jopa pieni huonehämähäkkikin aiheuttaa hyvin voimakkaan inhon tunteen, isommista nyt puhumattakaan.

 

[-OO-]

edit. Lääkärinä työskentelevä neitokainen ei osannut sanoa suoraa vastausta, mutta epäili että kyseessä on joku psykosomaattinen oire. Eli korkealla ollessa jaloissa verenkierto saattaa voimistua ja elimistö tuottaa adrenaliiniä ja minun jaltat reagoi siihen "kutinalla". Ei ollut varma asiasta mutta epäili jotakin tuon kaltaista. Lisäksi kertoi että en ole hullu :)

Sillä vaan kysyin kun minulla tulee ihan samanlainen reaktio korkeilla paikoilla vaikka sinänsä en korkeita paikkoja pelkää/kammoksu. Ja olen kuullut monen muun kertovan ihan samanlaisesta reaktioista korkeilla paikoilla, joten ilmeisesti tämä on kovinkin yleinen reaktio.

 

[tiuke]

Ei kyllä mitään suuria fobioita ole näin äkkiä mietittynä. Ehkä syvän veden (+50 m) pelko on pahin, mutta siihenkään ei käytännössä koskaan tarvitse törmätä. Tämä toimii niin, että joutuisin veden varaan jossain missä ei ole maata näkyvissä ja vaikka vene olisikin lähellä.

Korkeita paikkoja en juuri pelkää, muutama viikko sitten tipuin katolta muutamasta metristä ja se lähinnä nauratti (kun ei käynyt mitään). Kyllä jonkinlaista arkailua on, jos mennään todella korkealle, mutta ei se oikeastaan fobiaa ole. Tosin on kyllä (korkealla) huvipuistolaitteita, joihin pitäisi maksaa aika paljon, että lähtisin.

 

[alwahla]

Hämähäkkikammo, sellaiset vesistöt, joissa ei pysty näkemään ja/tai tuntemaan pohjaa, ahtaanpaikan kammo, korkeanpaikan kammo (mutta tykkään matkustaa lentokoneilla), kovat äkkinäiset äänet.

Olen kammoinen.

 

[pettter]

Joskus tällaiseen vastaavaan ketjuun olen jo kirjoittanutkin, mutta siis korkeita paikkoja kanssa hieman pelkään. Tai en sellaisissa paikoissa, joissa ei voi "seota" ja hypätä alas. Pari kaljaa auttaa yllättävänkin paljon tähän. Alasti uimista järvessä kanssa jostain syystä hieman pelkään. Tässä on vissiinkin jotain sellaista taustalla, että hauki tulee ja puraisee munasta. Ja jos monta päivää on ryypännyt, niin jotenkin ihmeellisesti pelottaa se tuleva krapula. Ahdistaa oikein kun tietää millaista tuskaa on tulossa.

 

[lake79]

Hämähäkkikammo, meri-/syvänvedenkammo (tämä myös kiehtoo samalla) ja korkeanpaikankammo.

Eiköhän ne tuossa ole. Toki kammoan myös Ilveksen putoamista sarjaporrasta alemmaksi, jota ei tule tosin tapahtumaan.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Homot? Jonkinsorttinen homofobia oli joskus 15-20 -ikäisenä, mutta yleisen elämänkokemuksen myötä tuokin häipyi pois. Nykyään homojen kanssa hommaaminen työ- ja harrastusasioissa ei tunnu missään. Niin, edellä kirjoitettua ei pidä lukea sillä lailla.

Korkeat paikat? Yläilmoissa oleskelu ei suoranaisesti kammota fobiaksi asti, mutta kovin mielelläni en kiipeä edes ok-talon katolle. Itse asiassa taloa ostaessani totesin vaimolle, että lähdetään siitä että mitään kattohommia en tule sitten tekemään. Kerran olen nykyisen taloni harjalla käynyt kääntymässä, ja pitää myöntää että hirvitti. Lentokoneessa tms. taas ei tunnu yhtään häijyltä.

Ampiaiset? Raitaperseet aiheuttavat lievän paniikkireaktion. Joskus pentuna ampparit ovat pistäneet minua kaulan seudulle ja päähän. Muistan sen häijyn kivun ja turvotuksen sekä jonkinlaisen hengenahdistuksen. Hengenlähtö ei sentään ollut lähellä, mutta jonkinlainen kammo tapauksesta jäi. Vielä yli 30 vuotta myöhemmin pamahtaa verenkiertoon saatanallinen adrenaliiniannos, kun näen ampiaisen pyörivän jossakin liian lähellä.

Hämähäkit? No kyllä vain. Tämä kammo on tosin lieventynyt aika minimiin vuosien mittaan, ainakin Suomessa oleillessani. Vuosikymmenet kestänyt itsevakuuttelu siitä, ettei Suomessa ole myrkkyhämähäkkejä (pl. jokunen Eläinmuseossa asustava otus, joita ei lasketa, eivätkä nekään ole huippuvaarallisia), on tuottanut tulosta. Erityisen kookkaan ja vittumaisen näköisen yksilön näkeminen voi lievästi säväyttää.

Syvä vesi? No tavallaan. Olen vähintään tyydyttävän uimataitoinen, mutta jostain syystä en pysty luottamaan itseeni niin, että ilkeäisin uida kovin montaa vetoa pidempään vedessä, jossa jalat eivät ulotu pohjaan. Joskus vielä parikymppisenä tuossa oli vielä jotain sellaista mukana, että ylipäätään avovedet olivat aika vastenmielinen ajatus. Järvessä kun voi olla mitä tahansa paskaa, polkupyöränraatoja ja ruumiita seassa. Itse asiassa vuosia sitten on tietääkseni tapahtunut jossakin Etelä-Suomessa sellainen, että joku kylähullu oli viritellyt heinäseipäitä uimapaikan pohjaan. Juuri sopivasti siihen uimahyppytornin liepeille. Voitte kuvitella mitä mahtoi tapahtua. Tuollaisia on sitten kiva palautella mieliin laiturin nokassa.

Pimeä? No pentuna pimeys ja etenkin pimeä metsä oli jotakin aivan kuvottavan pelottavaa. Sittemmin olen päässyt noista peloista aika hyvin eroon. Pimeässä metsässä liikun aika ajoin jopa mielelläni, ja olenpa käynyt aikamiesvuosinani yksinvaelluksillakin pohjoisessa.

Esiintymiskammo? Tässä on tapahtunut melkoinen keikaus. Joskus 15-vuotiaana pienikin julkinen esiintyminen oli lähes ylipääsemätön paikka. Jokin koululuokan edessä pidettävä puheenvuoro tai vastaava oli suunnilleen sietokyvyn ylärajalla. Joskus lukiossa kammo alkoi helpottaa. Yliopistossa jopa hakeuduin tarkoituksella opiskelemaan aineita, joissa esiintymistä ja itsensä likoon laittamista joutui tekemään tavallista enemmän. Nykyisessä työssäni esiinnynkin säännöllisen paljon, jonkin verran myös ulkomailla ja vieraalla kielellä, usein suht korkean profiilin henkilöille. Aika ihmeellinen tilanne pitää nykyään olla, että viisari värähtää kunnolla jännityksestä. Sellainen pieni endorfiininen jännityskipinä on kuitenkin taustalla, juuri sellainen joka toimii voimavarana. Voikin sanoa, että muinainen esiintymiskammoni on kääntynyt paremminkin mielihyvän kokemiseksi pääsemisestä esiintymistilanteisiin.

 

[Luge H]

Korkeanpaikankammosta olen kärsinyt koko ikäni. Varhaisimmat muistikuvani pelosta ovat 90-luvun alusta jolloin vanhempani veivät pikku-Herkun katselemaan maailmaa mäkihyppytornista.
Myös jonkinlaista lentopelkoa myönnän sairastavani. Jokin alitajunnassa yrittää vakuuttaa ettei ihmisiä ole tarkoitettu taivaalle.

Eikös kuolemanpelko ole myös fobia? En kunnollista vastausta tähän löytänyt, nekrofobiakin on melko laaja käsite. En niinkään omaa kuolemaani pelkää vaan läheisieni. Menetin tutun kaverin viikonlopun aikana onnettomuudessa jolloin vanha pelkoni ikään kuin heräsi henkiin. Raskasta jatkuva huoli muista ihmisistä.

 

[Kummeli]

Jonkinasteista korkeanpaikankammoa löytyy. Tosin sekin on ilmaantunut vasta muutaman viime vuoden aikana varsinkin sellaisissa paikoissa, missä ei ole kaidetta, esim. talojen katolla. Myös sellainen "verkkolattia" on aika pelottava, mistä näkee suoraan alaspäin.

Lisäksi on vähän ahtaanpaikankammoa, ja pelkään ihan jumalattomasti ampiaisia, jonka takia pelästyn oikeastaan kaikkia pörriäisiä. Aina jos nään ampiaisen, niin karvat nousee pystyyn ja vilun väreet kulkevat ympäri kroppaa. Ei ole onneksi vuosiin nuo perkeleet pistäneet.

 

[Quethas]

Kyllä nuo ampiaiset aiheuttavat vieläkin mokovat jonkinlaisen paniikkireaktion. Ei ihan niin paha kuin aikanaan, mutta pieni kammo noita kohtaan vieläkin löytyy. Eikä minua ole muistaakseni kuin kerran pistänyt ampiainen ja sekin vaahtosammuttimen kokoisena. Siitä huolimatta tuo paniikki iskee jonkinlaisena miltei aina, kun tuollaisen ötökän näkee.

 

[Noitarumpu]

Jonkinasteista korkeanpaikankammoa löytyy. Tosin sekin on ilmaantunut vasta muutaman viime vuoden aikana varsinkin sellaisissa paikoissa, missä ei ole kaidetta, esim. talojen katolla.

Itselläni myös korkeanpaikankammo, joka on tullut myöhemmällä iällä. Lapsena kipittelin rakennusten harjoilla loukkaamatta koskaan itseäni. Nyt pelkkä ajatus jostain jyrkänteestä saa jalat setsuuriksi.

Lisäksi lampun vaihtokin tuottaa vaikeuksia, jos on noustava tikkaille ja ei voi ottaa tukea vaikka seinästä. Useinhan tukea ei ole, kun se pirun lamppu on just keskellä kattoa!

 

[Bruno]

Ainostaan yksi löytyy, ja se on ahtaanpaikankammo. Tai ehkä enemmänkin suljetunpaikankammo. Eli esimerkiksi hissillä en mielelläni matkusta kymmeniä kerroksia. Jos on pakko, niin sitten on. Pari kertaa on käynyt niin, että hissi on jääny jumiin kerrosvälille ja silloin on ollut helvetillistä. Vaikka en kummallakaan kerralla ole ollut yksin, niin ahdistus on vain puskenut esiin.
Jos verrataan vaikkapa lentokoneeseen, joka myöskin on "suljettu" paikka, niin ei ole mitään ongelmia. Kammo koskee vain suhteellisen pieniä tiloja.
Joku komero tai wc-koppi, jonka ovi menee jumiin, voisi myös laukaista tämän olotilan.

 

[SamSpade]

Korkeanpaikan kammoa on mutta olen kouluttanut itseni olemaan toimintakykyinen siitä huolimatta. Tähän "koulutukseen" on kuulunut asteittaista altistamista, sitten vähän kovempaa altistamista ja lopulta köysilaskeutumista 50m korkeasta tornista useita kertoja, joista 1 kerran kasvot maata kohti laskeutuen.

Fobia saa alkunsa kun mantelitumake ja aivoturso virheellisesti luokittelevat jonkin asian/tilanteen hengenvaaralliseksi. Kun asia tapahtuu uudelleen antaa aivot "hengenvaara" signaalia ja kroppa reagoi sen mukaisesti, erittämällä adrenaliinia, käynnistämällä taistele/pakene/jähmety reaktion ym.
Stressin ja kovan adrenaliini rushin alla voi kuitekin opetella tosiaan toimimaan, aina se ei ole kuitenkaan helppoa koska vaikka pää ja lihakset sanovat tee/mene niin adrenaliini vaikuttaa kuitenkin ja sen seurauksena mm hienomotoriikkaa muuttuu mahdottomaksi, puhuminen on hankalaa koska kroppa keskittyy eloonjäämiseen ja hengitys on kiihtynyt hapensaannin varmistamiseksi.

 

[teemu73]

Ampiaiskammo on minullakin, vaikka ei ole tainnut pistää kuin kerran varpaaseen. Kammo johtunee siitä, että äidilleni tulee joka kerta lääkärireissu ainakin jos pään seudulle pistää. En halua testata mitä minulle tuosta seuraisi. Vituttaa juuri tähän aikaan vuodesta kun kyseiset pitkäperseiset paskiaiset tunkevat ihan joka paikkaan: suuhun, silmiin, korviin, ihmisten ruokiin ja juomiin, bensatankkiin yms. Ja helvetti kun joskus on töissä istuttava kokouksessa samalla kun ampiainen pörrää katon rajassa niin ei pysty keskittymään mihinkään kun katse vaan seuraa että mihin suuntaan se elukka seuraavaksi hyökkää. Opiskeluajoilta muistan ainakin yhden ihan vituiksi menneen tentin kun sitä oli tehtävä samassa huoneessa ampiaisen kanssa.

Lokkikammo. Ainakin silloin kun ne lentää häijysti oikeen läheltä ja melkein hyökkäävät niskaan.

En tykkää myöskään korkeista paikoista. Joskus olen joutunut hakemaan pallon katolta kiipeämällä tikapuita. Kolmannella askelmalla alkoi jo ahdistamaan suunnattomasti.

Väentungokset. Ei nyt ehkä ihan fobia, mutta suunnaton kiukku tulee jo pitkässä kassajonossakin. En ymmärrä miten olen joskus jossain festarien ryysiksessä jaksanut olla päivätolkulla. Ehkä viinan voimalla.

Ahtaan paikan kammo. Kai tämäkin vaivaa, vaikka hissillä toisinaan kuljenkin. Oli nimittäin helvetillistä jäädä kerran talvipakkasessa autoon lukkojen taakse (hienot nykyaikaiset keskuslukitukset my ass!). Heti tuli sellainen olo, että ulos hinnalla millä hyvänsä ja nyt lasi rikki jotenkin. Takaovi aukes onneks aika pian kun vielä muutaman kerran kokeilin kaikki läpi.

Puhelinkammo. Virallisen asian hoitaminen soittamalla ennestään tuntemattomalle ihmiselle on jotenkin sellainen, mikä ei käy ihan luontevasti. Vaatii ainakin etukäteen jumalattoman huolellisen valmistautumisen.

 

[Individual]

Lokkikammo.

Kakkilommo.

Ja asiaan... moniin asioihin tulee suhtauduttua hieman varauksella, tai ainakin pienellä jännityksellä, mutta varsinaisista fobioista voisi mainita korkean paikan kammon. Jossain näkötorneissa (esim. Berliinin se torni) ei ole mitään heikkoa, vaan tykkään katsella maisemia sisätilasta, mutta sitten jos pitäisi vaikka mennä pällistelemään samalle korkeudelle ulos, niin se varmaan jäisi tekemättä. Ehkä. Jo jossain 6-7 kerroksessa tuuletusparvekkeella menee välillä jalat setsuuriksi ja kiipeämistä esim. jonnekin torniin, tai näkoalatasanteelle on minulle aivan turha ehdottaa.

Enkä tiedä sitten onko se "iän tuomaa harkintaa", mutta olen huomannut että näin keski-iän kantturoilla on tullut hieman araksi eri asioita kohtaan. Vanha saarelainen ei kamalasti diggaa merenkäynnistä veneen kyydissä ollessaan, lentäminen ei oikein napostelisi, en mene ehdoin tahdoin pällistelemään ukkosta sun muuta.

Ylpeänä voisin puolestaan mainita, että isollekaan ryhmälle puhuminen ei tuota ongelmia. Mediatyön ja levyjukka-harrasteen kautta olen löytänyt myös sisäisen narsistini. :D

 

[finnjewel]

Korkean paikan kammo on aivan ilmeisesti kovin tavallista.

Intissä olin mukana ilmavalvontaharjoituksessa, jossa viikon verran leireilimme talviaikaan mäenharjanteella olevan puisen kolmiomittaustornin (n. 15-20 m korkea) juurella tarkoituksena valvoa ilmatilaa ja omaa leiriä. Mukana olleista noin kymmenestä varusmiehestä minun lisäkseni vain yksi uskalsi olla huojuvassa tornissa ilmatilaa valvomassa. "Palkinnoksi" sitten meidät vapautettiin muista vartiointitehtävistä ja kipinämikon hommista.

Itse kyllä jossain määrin pelkään hämähäkkejä, en ainakaan suostu ottamaan niitä käteen enkä taikauskoisuuttani halua niitä tappaakaan.

 

[puuha-pete]

Vaikea uskoa, että olen ensimmäinen joka kertoo pelkäävänsä käärmeitä. Telkkarista pystyy katsomaan, jos ne on rauhallisesti jossakin, mutta jokin äkkinäinen liike yms, niin voi jumalauta. Pahin asia mitä tiedän, on kobrat.

Nytkin alkoi puistattaa, hyi helvetti!

Muita pelkoja ei oikein nyt sitten olekaan. Korkealla on tietenkin hieman varovaisempi yms, mutta ei mikään katolla hengailu tai siilojen kokoaminen tunnu missään. Kai kaikilla hieman erikoinen fiilis on jossakin helvetin korkealla.

 

[vehhhmanen]

Puuha-Peten kanssa samoilla linjoilla, eli käärmeet. Ennen tuli metsässä leikittyä ja jopa marjassakin käytyä äidin kanssa. Nykyään en metsään mene, koska siellä voi olla käärmeitä...
Toinen on ahtaat paikat. Ahdistaa suunnattomasti jos esim. joku haudataan elävältä televisiossa. Alkaa itsekin haukkomaan henkeä, vaikka löhöää kotisohvalla.
Ampiaisia sekä ukkosta kammoksuin nuormepana, mutta onneksi tämä on helpottanut. Olisi tämä kesä ollut äärimmäisen tuskallinen.

 

[Kai-Sakari]

Korkean paikan kammo. Selvä homma, turvatontahan tuo on. Perspektiivi muuttuu, tuulee kovemmin, jalat vispaa, pää jumittaa.

Lentäminen. Meillä olisi siivet, jos ihminen olisi tarkoitettu lentämään. Tosin sama logiikka ei päde joka asiaan. Kontrollin menetys, koneellisuus, kliinisyys, koko idean mahdottomuus painella tuhat kilometriä tunnissa kymmennessä kilometrissä.

Hämähäkit. Tunto- ja näköaistit sen kertovat: rumia ja karvaisia (kuten itsekin). Tähän löytyy selkeä analogia lapsuuden kokemushorisontista.

Aakeat, laakeat paikat. Tämä agorafobiani löytyy todella lievänä versiona. Lähinnä huomaan sen siitä, että viihdyn paremmin ikkunattomissa ja ahtaissa paikoissa kuin suurilla aukeilla. Lentokone poikkeuksena.

Kuolema. Ei mitenkään vielä hotsittais. Jokainen yllä mainittu lienee tämän kohdan jonkinlainen variantti.

Edit. Kaikkia edellä mainittuja kykenen toimittamaan ja toimimaan peloistani huolimatta, mutta viimeksi mainittu, niin, tietysti, se lienee ainoa, joka on pakko joskus kohdata.

 

[Tumpero]

Olen muutaman kerran jäänyt jumiin vessan oven taakse, josta on jäänyt pieni kammo päälle. Aina kun menen vieraassa paikassa vessaan niin takaraivossa jyskyttää nuo tapahtumat ja koitan laittaa mahdollisimman varovasti lukon kiinni ettei se hajoaisi. Tämä varmaan seuraa minua lopun elämäni, mutta ei se ole mikään ongelma.

Toinen kammo on tuo vedessä uiskentelu. Tai oikeestaan uimahallissa ei ole mitään ongelmaa kun tietää, että siellä on varmasti pohja alla. Sitten kun mereen haluaa mennä uimaan niin en mielellään mene kovinkaan syvälle asti.

Avantoon en menisi jollei maksettaisi hirmusummia. Jotenkin se jää ja kylmä vesi etoaa paljon ja pelkäisin ihan liikaa joutuvani sen jään alle. Hrrr pelkkä ajatuskin puistattaa.

 

[Schwalbe]

Vaikea uskoa, että olen ensimmäinen joka kertoo pelkäävänsä käärmeitä. Telkkarista pystyy katsomaan, jos ne on rauhallisesti jossakin, mutta jokin äkkinäinen liike yms, niin voi jumalauta.

Sama vaiva täällä, mutta ilmeisesti vielä pahempana.

Selvin päin en oikein kärsi katsoa käärmeitä edes stillikuvina tai telkkarista, kammottavat niin kovasti. Ja jos tiedän jossain paikassa käärmeitä usein tavatun, tai on muuten vaan sen oloista mestaa missä käärmeet viihtyvät, niin saatan kavahtaa vaikkapa maassa olevaa keppiä tai narunpätkääkin. En tykkää mistään liskoistakaan, enkä todellakaan toivo saavani katiskaani ankeriasta. Ja Korkeasaaressa jos tulee kakaroiden kanssa käytyä, niin kaikenmaailman Afrikaasiat ja muut käärmeluolat jäävät osaltani väliin. Pelottaa jo pelkästään se käärmeen näkemisen mahdollisuus.

Pari kertaa olen luonnossa nähnyt kyyn, ja se on traumaattinen kokemus se. Pitäisi varmaan joskus jurrissa tappaa käärme pistolapiolla, josko tuo fobia siitä lähtisi pois.

Vittumainen vaiva, meinaa rajoittaa jopa elämää jossain määrin tämä. Vielä kun tiedän että tuo on ihan perustelematonta. Aikuinen mies ja pelkää jotain rantakäärmettäkin niin helvetisti...

 

[RDivis]

Vaikea selittää

En ole varmaa ovatko nämä niinkään fobioita tai en tiedä ainakaan näille nimiä.

1) En voi syödä samalta lautaselta tyyliin "maista tästä" tarjoten haarukkaansa. Tai jos joku sanoo, että "syö mun lautanen tyhjäks kun en jaksa". Monet kuulemma näin tekevät, siis syövät esim. perheessä ruuat jos ei jakseta loppuun. Pöpö fobiaan en kuitenkaan sillä tavalla usko, en ole mikään siisteysintoilija päinvastoin.

2) Jos joku laattaa, niin minäkin. No niin varmaan monet jos näkevät ihmisen laattaavan, mutta minun ei tarvitse kuin kuulla kakomisen ääni niin jo lähtee.