Näin nyrkkeilymaallikkona vaikuttaa siltä, että koko Sauerland-saaga on varsin kaksipiippuinen juttu.
Ensinnäkin, ilman Sauerlandia Helenius ei olisi päässyt lähellekään sitä asemaa, missä oli. Tässä mielessä Sauerlandin pointti on jokseenkin ymmärrettävä: he tekevät Robbesta tähden ja luovat tälle nimeä, mutta sitten urheilija päättääkin suksia kuuseen tallista yksipuolisesti. He eivät hyväksy sitä, että joku ikään kuin kuorii kermat kakun päältä ja alkaa sitten freelanceriksi tai kenties hyppää toiseen talliin mahdollisesti menestymään - ja näinollen kerää palkintorahat itselleen tai jollekin toiselle tallille.
Toisaalta, Sauerland oli tuhoamassa Heleniuksen uran pakottamalla hänet ottelemaan romuna. Chisora-matsin alussa Helenius loukkaantui ja oli enemmän tai vähemmän rikki kahdessa seuraavassa matsissa Williamsia ja Sprottia vastaan (maallikkokin näki, ettei Robbe ollut näissä matseissa oma itsensä). Siitäkin huolimatta, että Helenius otteli (ilmeisesti tallin määräyksestä) loukkaantuneena, talli vaatii sopimuksen pidennystä loukkaantumisiin vedoten.
Lähinnä koko saaga kuvaa nyrkkeilymaailman sairautta. Urheilijat ovat näiden suurtallien armoilla: ilman niitä ei ole juuri mahdollisuuksia päästä ottelemaan rahakkaisiin matseihin eikä suurtallien nyrkkeilijöitä vastaan voi pärjätä, koska tuomaritkin ovat suurtallien palkkaamia ja voittaja on melkeinpä päätetty etukäteen.
Tämä on urheilullisuudesta pois ja asetelma syö mielenkiinnon koko lajista.
Kyseessä on toki minun näkemykseni, enkä ole mikään asiantuntija. Saa korjata.