Viime päivinä on taas SK:n yleisönosastolla ollut kirjoituksia ässä-junioreiden eriarvoisuudesta. Juttujen mukaan valmentaja-isät suosivat poikiaan ja poikien peliaika riippuu pitkälti vanhempien aktiivisuudesta, mielistelystä ja voitelusta. Tätähän se ainakin omassa nuoruudessani oli, mutta onko tilanne yhä sama? Onko jollain omaa kokemusta miten juniorijoukkueissa homma toimii tällä hetkellä?
15-20 vuotta sitten, kun vielä itse pelasin junnuissa, vanhempien rooli näkyi selvästi lasten peliajoissa. Taitavat pelaajat tietysti pelasivat vanhemmista riippumatta, koska valmentajat halusivat voittaa, eikä pelaajien taitoja yritetty kehittää. Taidoiltaan vaatimattomamman pelaajan peliajan takasi parhaiten huoltajana tai joukkueenjohtajana toimiva isä tai äiti. Tällöin paikka ykköskentällisessä oli lähes varma. Sitten oli tämä aktiivisten ja röyhkeiden vanhempien kaarti, joka räyhäsi peleissä ja harjoituksissa kaukalon laidoilla. Nämä vanhemmat olivat huolissaan 10-15 vuotiaiden lastensa tulevasta NHL-urasta ja pitivät äänekkäästi lastensa puolia. Siinä ei paljon muilla pojilla tai joukkue- ja urheiluhengellä ollut paino-arvoa. Pelaaja, joka ei pelitaidoiltaan ollut joukkueensa parhaimmistoa ja jonka vanhemmat eivät kuuluneet joukkueenjohtoon, eivätkä olleet tarpeeksi röyhkeitä (=kusipäitä) vaatimaan pojalleen peliaikaa, pelasi täyttämättä jääneillä paikoilla kolmos- ja nelosketjuissa. Koska 10-15 vuotiaiden peleissä voitto oli tärkeintä, ei nelosketju saanut erän aikana peliaikaa kuin parin vaihdon verran. Nelosketjun peliajalla ei tietenkään kehity niin paljoa, että pystyisi taidoillaan ottamaan paikkansa pelaavissa kentällisissä. Nelosketjuun tuomitut eivät koskaan päässeet kokeilemaan ylempiin ketjuihin vaan pelipaikat pysyivät vuodesta toiseen. Peliajan epätasa-arvoisuus oli jo siinäkin mielessä törkeää, että viltissä istuvien lasten vanhemmat joutuivat maksamaan poikansa viltissä istumisesta aika isot rahat ja tekemään loputtomat määrät talkootyötä.
Talkootyöt ja rahankeräys joukkueen kanssaan ovat oma lukunsa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta viettää viikonloppuja talkootyössä tai maksaa suuria summia joukkueen rahastoon. Tätä ei kuitenkaan huomioida joukkueen budjettia tehtäessä. Tässäkin asiassa röyhkeät ja kovaääniset vanhemmat päättävät mitä tehdään. Muiden on oltava mukana tai voivat etsiä lapselleen uuden harrastuksen, koska siipeilijöitä ei tarvita ja jokaisen on maksettava oma osuutensa. Oman osuutensa maksaminen ei tietenkään tarkoita sitä, että lapsesi saa pelata.
Näin siis toimittiin 15-20 vuotta sitten. Toivon, mutta en usko, että tilanne on muuttunut tasa-arvoisemmaksi. Pelaajat kehittyvät eri tahtia eikä kukaan pysty sanomaan alle 15 vuotiaista lapsista kenestä tulee tai ei tule liiga-kiekkoilijoita. Siksi on todella typerää tuomita osa pelaajista vilttiketjuun ja antaa toisten pelata mielin määrin vaikka asenne olisi kuinka syvältä. Osasta harrastuksensa peliajan vähyyden vuoksi lopettavista lapsista voisi kuitenkin tulla hyviäkin kiekkoilijoita, jos he vain saisivat pelata ja kehittyä.
15-20 vuotta sitten, kun vielä itse pelasin junnuissa, vanhempien rooli näkyi selvästi lasten peliajoissa. Taitavat pelaajat tietysti pelasivat vanhemmista riippumatta, koska valmentajat halusivat voittaa, eikä pelaajien taitoja yritetty kehittää. Taidoiltaan vaatimattomamman pelaajan peliajan takasi parhaiten huoltajana tai joukkueenjohtajana toimiva isä tai äiti. Tällöin paikka ykköskentällisessä oli lähes varma. Sitten oli tämä aktiivisten ja röyhkeiden vanhempien kaarti, joka räyhäsi peleissä ja harjoituksissa kaukalon laidoilla. Nämä vanhemmat olivat huolissaan 10-15 vuotiaiden lastensa tulevasta NHL-urasta ja pitivät äänekkäästi lastensa puolia. Siinä ei paljon muilla pojilla tai joukkue- ja urheiluhengellä ollut paino-arvoa. Pelaaja, joka ei pelitaidoiltaan ollut joukkueensa parhaimmistoa ja jonka vanhemmat eivät kuuluneet joukkueenjohtoon, eivätkä olleet tarpeeksi röyhkeitä (=kusipäitä) vaatimaan pojalleen peliaikaa, pelasi täyttämättä jääneillä paikoilla kolmos- ja nelosketjuissa. Koska 10-15 vuotiaiden peleissä voitto oli tärkeintä, ei nelosketju saanut erän aikana peliaikaa kuin parin vaihdon verran. Nelosketjun peliajalla ei tietenkään kehity niin paljoa, että pystyisi taidoillaan ottamaan paikkansa pelaavissa kentällisissä. Nelosketjuun tuomitut eivät koskaan päässeet kokeilemaan ylempiin ketjuihin vaan pelipaikat pysyivät vuodesta toiseen. Peliajan epätasa-arvoisuus oli jo siinäkin mielessä törkeää, että viltissä istuvien lasten vanhemmat joutuivat maksamaan poikansa viltissä istumisesta aika isot rahat ja tekemään loputtomat määrät talkootyötä.
Talkootyöt ja rahankeräys joukkueen kanssaan ovat oma lukunsa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta viettää viikonloppuja talkootyössä tai maksaa suuria summia joukkueen rahastoon. Tätä ei kuitenkaan huomioida joukkueen budjettia tehtäessä. Tässäkin asiassa röyhkeät ja kovaääniset vanhemmat päättävät mitä tehdään. Muiden on oltava mukana tai voivat etsiä lapselleen uuden harrastuksen, koska siipeilijöitä ei tarvita ja jokaisen on maksettava oma osuutensa. Oman osuutensa maksaminen ei tietenkään tarkoita sitä, että lapsesi saa pelata.
Näin siis toimittiin 15-20 vuotta sitten. Toivon, mutta en usko, että tilanne on muuttunut tasa-arvoisemmaksi. Pelaajat kehittyvät eri tahtia eikä kukaan pysty sanomaan alle 15 vuotiaista lapsista kenestä tulee tai ei tule liiga-kiekkoilijoita. Siksi on todella typerää tuomita osa pelaajista vilttiketjuun ja antaa toisten pelata mielin määrin vaikka asenne olisi kuinka syvältä. Osasta harrastuksensa peliajan vähyyden vuoksi lopettavista lapsista voisi kuitenkin tulla hyviäkin kiekkoilijoita, jos he vain saisivat pelata ja kehittyä.