Oijoi. Tänään on taas tätä herkkua tarjolla. Erittäin Salainen on muuten John Glenin ensimmäinen Bond-ohjaus, joita hänelle sitten kertyi lopulta yhteensä viisi kappaletta (kaikki Mooren loput Bondit ja Daltonin kaksi flikkaa). Leffan kohtauksista on jo tänne paljon kirjoitettu, joten en lähde tekemään enää yhtä referaattia lisää. Erittäin Salaisessa on itselleni ollut aina tärkeintä se, että hölmöistä koko ihmiskunnan tuhoa suunnittelevista superrikkaista sekopäistä siirryttiin takaisin normaaliin agenttitoimintaan. Vaikka mukana on edelleenkin esimerkiksi myötähäpeää aiheuttava kiekkoilukohtaus, paistaa elokuvasta asiallisuus ja vakavuus. Suht realistisissa aihioissa pysyttiinkin sitten Glenin Bond-taipaleen loppuun asti.
Ajan poliittisen ilmapiirin muutos heijastuu myös tähän elokuvaan. Kun 70-luvulla taisteltiin liennytyksen hengessä Amasovan ja Gogolin kanssa pahiksia vastaan, ovat neukut nyt taas selkeästi vihollisia. Eivät suoraan, mutta rakas kenraali on tällä kertaa paljon aikaisempia elokuvia pidättyväisempi Bondin suhteen. Huomenna tuleva Octopussy onkin sitten reaganilaisen vaiheen yksittäinen huipentuma. Kylmä sota on palannut ja hyvä niin!
Mitä tulee Bibi Dahliin, Bondia tuskin esti petipuuhien kohdalla tyttösen ikä, vaan pikemminkin luonne ja hyökkäävyys. James ei kuitenkaan käsittääkseni kamalasti henkkareita kysele, jos neito vaikuttaa ulkoisesti tarpeeksi kypsältä. Joku 15-vuotias jailbait vaan kasinolle uskottavalla taustatarinalla, niin saisi aikaan enemmän, kuin kourallinen persoonallisia henchmenejä.
Erich Kriegler ja Emile Locque ovat mielestäni hyvä henchman-kaksikko. Kriegler jatkaa Hansin aloittamaa "iso, vaalea ja täysi tunari" -jatkumoa, kun taas Locque on aikalailla uniikki Bond-pahis. Psykopaatti rillipää on repäisty enemmänkin trilleripuolelta ja sopii elokuvan vakavaan henkeen. Kolmanneksi henchmaniksi tituleerattavalta Hector Gonzales heittää yhden ikimuistoisen Bond-huulen, jota yllättäen ei oltu tavattu ennen tätä leffaa: "lupa tappaa... tai tulla tapetuksi!"
