Tainnut olla jo ennestään jotain ongelmia pääkopassa, eikait kukaan nyt viikossa hajoa intissä niin pahasti, että pitää ittensä ampua?
Kun intti koskee periaatteessa koko miespuolista ikäluokkaa, niin vääjäämättä löytyy joukosta heitä jotka eivät keksi tilanteesta muuta ulospääsyä kuin tämän lopullisen ratkaisun. Ikävä asia, vaikka niin turha kuten useimmat nuoren henkilön itsemurhat. Toivotan jaksamista menehtyneen läheisille.
Omana inttiaikanani eräs alokaskomppaniani jääkäri päätti päivänsä, tosin vasta alokaskauden jälkeen, jolloin palvelimme jo eri yksiköissä. Tässä vaiheessa taisi armeijaa olla 3-4 kuukautta takana. Kaveri oli palaamassa viikonloppulomalta toisen varusmiehen autolla, mutta jäi matkan varrella kyydistä pois, tarkoituksenaan kuulemma "jatkaa matkaa sovitusti jonkun toisen varusmiehen kanssa". Jäätyään pois kyydistä kyseinen varusmiehen kerrotaan kävelleen johonkin rauhalliseen paikkaan ja ampuneen itsensä sukulaisilta lainatulla/otetulla käsiaseella.
Seuraava on tuleville ja nykyisille varusmiehille. Jos mielenterveys käy armeija-aikana horjumaan, niin kannattaa muistaa ainakin seuraavat asiat:
1) Apua on saatavilla ja kenenkään ei tarvitse olla murheineen yksin. Joka yksikössä on sosiaalikuraattori jonka luokse voi mennä keskustelemaan näistäkin asioista. Kyseessä on ammattilainen jolla on vaitiolovelvollisuus, hän ottaa varusmiehen asiat vakavasti. Myös varusmiestoimikunnan (VMTK) virkailijoille voi kertoa huolistaan, mutta mielenterveysasioissa heidän tehtävänsä on toki ohjata keskustelu sosiaalikuraattorin suuntaan. Samoin varuskunnan sairaalan lääkärit (tai taho jolta varuskunta hankkii lääkäripalvelut) ovat relevantti taho, mutta sosiaalikuraattorin tavoittaminen voi onnistua kätevämmin.
2) Armeijassa ei ole pakko olla jos terveys ei sitä salli, siis mielenterveyskään. Missään tapauksessa puolustusvoimat ei halua pitää riveissään varusmiehiä jotka ovat riski omalle tai muiden terveydelle. Nämä tapaukset otetaan erittäin vakavasti ja asiallisesti intissä. Tuhohakuinen pyritään ohjaamaan nopeasti hoitoon ja pois palveluksesta. Jos itseesi tai muihin kohdistuvat väkivalta-ajatukset piinaavat inttiaikana, niin tee iso palvelus kaikille ja toimi ylläolevan kohdan 1 neuvojen mukaisesti. Saat nähdä että asiat lähtevät hoitumaan nopeasti ja suurella todennäköisyydellä myös miellyttävällä tavalla.
3) Lykkäyksen tai vapautuksen saaminen palveluksesta mielenterveydellisistä syistä ei ole maailmanloppu, vaikka se varusmiehen itsensä tai lähipiiriin kuuluvien henkilöiden mielestä saattaa tuntua ikävältä asialta. Jos suku painostaa kovasti armeijaan ja mielellään myös menestymään siellä, niin näiden paineiden edessä heikoksi osoittautuminen tuskin miellyttää heitä. Kenenkään toisen asettamien odotusten täyttymättä jättämisen takia ei kuitenkaan toimita ryhtyä itseään tappamaan.
4) Jos edellytykset armeijan jatkamiseen kuitenkin ovat olemassa, niin on hyvä muistaa, että intti vie ihmisen elämästä vain 6-12 kk. Lopun ajan elämästä voi sitten tehdä muita ja kenties mukavampia asioita. Jos välillä tuntuu pahalta, niin kannattaa palauttaa mieleen että palvelusaika lyhenee joka päivä yhden päivän verran. Lopulta touhu on sitten ohi. En kuitenkaan neuvo ketään laskemaan päiviä ainakaan kovin alkuvaiheessa, se jos mikä on turhauttavaa toimintaa. Joskus viimesten kuukausien ja viikkojen aikana TJ-lukemien hupenemisen seuraaminen tuntuu monen mielestä piristävältä.
On ihmisiä, joilla maljan yliläikkymisen todennäköisyys elämän haasteiden edessä on erityisen korkea. Varusmiespalveluksen käyminen on vain yksi tällainen haaste. Apua on kuitenkin Suomessa tarjolla, kun sitä vain haettaisiin. Nyt joku tietysti viittaa nuorten ihmisten mielenterveystyöhön varattuihin niukkoihin resursseihin, ja siihen että nykyään mielenterveyspotilaita hoidetaan liikaa marssittamalla heitä apteekin kautta avohoitoon. Tämäkin on totta, mutta totta on myös se, että apua ei useinkaan haeta ennen kuin se on myöhäistä. Ihmisten tulisi olla oikeuksistaan ja avunsaantimahdollisuuksistaan paremmin tietoisia, ja lähimmäisten aktiivisempia toimimaan kun apuun näyttää olevan tarvetta. Tämä koskee yhtä hyvin puolustusvoimia kuin siviilielämää.