Musiikista yleisesti

[Rod Weary]

Tämä ei ole suoraan sulle suunnattu, sait vaan ajatukset liikkeelle. Mä olen usein ihmetellyt uuden musiikin paskaksi mollaamista mutta onko tosiaan niin että monien mielessä "Listoilla on nykyään kuonaa" on sama kuin "Uusi musiikki on kuonaa"?

Tuo on ihan puhdas myytti. Asiaa on vatvottu niin paljon aikaisemmin, etten jaksa enää. Itse olen ratkaissut asian niin yksinkertaisesti, etten kuuntele radiota. Jää se paska listamusiikkikin kuulematta. Voin keskittyä täysillä uuden hyvän musiikin bongaamiseen. Tähän asti etsintä on tuottanut oivallisesti tulosta.

 

[Evil]

Tämä ei ole suoraan sulle suunnattu, sait vaan ajatukset liikkeelle. Mä olen usein ihmetellyt uuden musiikin paskaksi mollaamista mutta onko tosiaan niin että monien mielessä "Listoilla on nykyään kuonaa" on sama kuin "Uusi musiikki on kuonaa"?

Nykyään kun sitä tarjontaa on enemmän, niin myös jyvien löytäminen akanain seasta on vaikeampaa. Moni ei edes kehtaa etsiä, kun se mediassa, listoilla, radiossa ja muualla esillä oleva paska turruttaa. Kyllä 60-, 70- ja 80-luvuilla, ajoittain myöhemminkin, listoilla oli musiikkia jota kuunnellaan edelleen. Klassikkoja. Montako 30 vuoden päästä klassikoksi laskettavaa musiikkiteosta on 2000-luvulla ilmestynyt? Aika näyttää, mutta en monenkaan puolesta vetoa löisi.

Tunnustan olevani nostalgikko, enkä kovinkaan aktiivisesti etsi uutta musiikkia. Kuuntelen ennemmin sadannen kerran sen Houses of the Holyn tai Rubber Soulin tai Sticky Fingersin tai Who's Nextin tai Electric Ladylandin kuin kulutan tunnin elämästäni johonkin, mistä melko varmasti en pidä. Ainakaan yhtä paljoa kuin klassikoista.

 

[Kommentaattori]

Voe mahoton! Kun lukee näitä aikaisempia viestejä, niin alkaa nousta aikamoisia muistoja musiikin harrastamisen saralla.

Itselläni nousee ensiksi musiikinmuistot Porvoo-Iisalmi reissuista, jolloin autossa kuunneltiin huoltoasemamusiikkia, eli huonoja käännösiskelmiä coverina (ihme buumi 70- ja 80-luvulla). Onneksi matkat kesti +5 tuntia, joten sama vouaava C-kasetti kerettiin kuunnella monta kertaa läpi. Olenkin miettinyt jälkikäteen, että onko valistunut hyvä laulujen sanojen muistaminen perua tuolta ajalta? Mitään järkeväähän ei kannata muistaa, kunhan muistaa Taiskan ja Kisun (ei siis Chisu) biisien sanat tuolta ajalta.

80-luvun alussa rupesi radiosta tulemaan (vai kuunneltiinko sitten radiota enemmän?) Suomalaista rockia. Juice oli jo, Tuomari Nurmio, Hassisen Kone, Eppu Normaali jne.
Kun olin viidennellä luokalla (hmmm...1982?) niin opettajaksemme tuli nuori hemmo jolla oli erittäin laaja LP-levyvalikoima, varsinkin Suomalaista rockmusiikkia ja halu nauhoittaa niitä meille lapsukaisille. Aivan uusi maailma avautui meille pojille. Eihän meillä mitään rahaa ollut, mutta faijan huoltamokasetille sai äänitettyä päivän jytkettä pelkän teipinpalan voimin. Mahtavaa!

Faija välillä kyseli ko. nauhojen perään, mutta kategorisesti kielsin niistä tietäväni.

En muista mistä silloin löysin/ostin lehden jossa oli Epesin postimyyntiluettelo. Siitä alkoi musiikinkuuntelu-ura ostamalla ensin halpis-/alelevyjä ja sitten DADAA! Eppu Normaalin Rupisia riimejä on ensimmäinen täysihintainen ostamani C-kasetti. Hinta taisi olla jotain julmat 60mk (10€) ja se oli 12-vuotiaalle Kommentaattorille kova hinta.
Silloin Eput ei vielä ollut kirosana niin kuin tänään. Ensimmäinen konserttini jossa kävin oli muistaakseni 1984 Porvoon urheiluhallissa ja lavalla Eppu Normaali.

Sen koommin löysin myös ulkomaalaiset bändit, mutta 80-luvun alku oli ihan herkkua aloittelevalle musiikin kuuntelijalle ja myöhemmin basistille (hyi!)

Omaan genreen kuuluu yhä Tuomari, wanhat Eput, Hassinen, Sielun veljet, Clash, Pink Floyd, Stone, Pantera, Kinks, Motörhead, Jenni Vartiainen, Nine inchs nails, Faith no more, The presidents of USA, Judas Priest, Soundgarden, RHCP, AC/DC, Dead Kennedys, Deep purple, ZZ-top jnejne. Kaikenlaista. Huh. Helpotti.

 

[Rinksu]

Tuo on ihan puhdas myytti. Asiaa on vatvottu niin paljon aikaisemmin, etten jaksa enää. Itse olen ratkaissut asian niin yksinkertaisesti, etten kuuntele radiota. Jää se paska listamusiikkikin kuulematta. Voin keskittyä täysillä uuden hyvän musiikin bongaamiseen. Tähän asti etsintä on tuottanut oivallisesti tulosta.

Sama on käynyt täälläkin. Ja samalla on vähentynyt myös niiden vanhojen klassikoiden kuuntelukin. Mutta tosiaan minullakin tuon musiikin seuraaminen on juuri keskittynyt tähän uuden musiikin seurailemiseen.

Toki aina silloin tällöin tuo nostalgiakin vaivaa ja sitä varten ovat sitten nuo klassikot.

Ja onhan tältäkin vuosituhannelta jo tullut klassikoita. Tai siis sellaisia, joita itse pidän klassikkoina ja oman elämän toppi-materiaalina. Jotka mielestäni kestävät vertailun moniin noihin aikansa musiikin suunnannäyttäjiin. Ehkä tämä nykyinen aika on vain sellainen, ettei menneiden vuosikymmenten tyylisiä jättihittejä vain enää pääse syntymään.

Ja kyllähän muoti-ilmiöt myös tulevat ja menevät. Listatavara on sitä mitä on, mutta tuohan kuvaa vain sitä tämän hetken trendiä. Joskus tulevaisuudessahan se voi olla jotain aivan muuta taas.

 

[JypFabu]

Tämän pienen artistilistauksen jälkeen on yleismaailmallisesti todettava, että mielestäni JypFabu on väärässä sanoessaan, että "Nykyään ja vielä enemmän tulevaisuudessa, jos mitään mullistavaa ei tapahdu, tarjonnan laatu senkun heikkenee entisestään." Tarjonta aivan varmasti kasvaa, mutta ennustan roska/laatu -suhteen pysyvän samana.

Tässä, jos missä, olisin mielelläni väärässä. Pelko ja oikeastaan trendi on kumminkin se, että niin monenlaiset tahot omilla agendoillaan ovat rokottelemassa tekijanoikeutta ja tämä kyllä johtaa väistämättä tulemaan, ettei sitä kukaan viitsi ilmaseks tosissaan tehdä, eikä edes voi, kun sille perheellekin on saatava leipää pöytään. Keikkaliksoilla ei elä, kun kourallinen muusikoita, jos sitäkään tässä maassa ja jos säveltää/sanoittaa muille, eli ei ole esiintyvä taiteilija, ei tienaa siitäkään. Kyllä nämä asiat vie pakostakin lahjakkuutta pois musiikin tekijöistä ja heikentää tuotosten tasoa niiden kohdalla, joille se voi olla enää harrastus leipätyön ohella, ikävä kyllä.

Kärjistetysti: poliittisesti kantaaottavaa musiikkia ei Suomessa nykyään tee muut kuin räppärit Asan ja Palefacen johdolla. Muita ehdotuksia otetaan toki vastaan. Olisiko ollut Suomen Kuvalehden haastattelu, jossa Paleface kommentoi Leijonakypärät -kappalettaan. Herra Ylppö ei suoralta kädeltä voinut suostua kappaleen tekoon, koska ei tiennyt, miten fanit ottaisivat sen vastaan. Jotenkin uskomatonta, että suosion menettämisen pelko saa taiteilijan pohtimaan, voiko hän olla jotain mieltä jostain asiasta. Siinä mielessä pystyn allekirjoittamaan JypFabun teesin siitä, että nykypäivänä mainstream -musiikin tulee olla mahdollisimman mautonta, hajutonta ja väritöntä, jottei se ärsytä ketään.

"joudut maksaa valtavan hinnan/
jos meet mukana aina valtavan virran

Sen verran tähän, että en itse tarkoittanut aiemmassa tekstissäni niinkään poliittisesti kantaa ottavaa musiikkia, vaan ehkä enemmän rajoitteita maailmankatsomuksellisissa lyriikoissa, kuin myös siinä radiosoittoon vaadittavassa rakennebulkissa, jossa on omat kriteerinsä biisien rakenteen ja keston suhteen, jos kohta myös hmv-sisällön suhteen, jotta voi saada radiosoittoa, jotta voi saada tunnettuutta, jotta voi saada rauhaa ja rahallista turvaa panostaa taiteellisesti entistä kunnianhimoisempia päämääriä kohti. Ei niiden 60 -70 lukulaisten klassikkotekijöiden tarvinnu miettiä mistä saa laulaa, kaunko se saa kestää, mihin on tumpattava sillat, kertsit ja säkeet, että tuloksella olisi joku mahdollisuus päätyä edes laajempaan tietoisuuteen. Vielä kun mietit, millaisia on levy-yhtiöiden mainosbudjetit ja kuinka tasaisesti ne jakaantuu uusien tekijöiden versus vanhojen hittimaakarien kesken, alkaa siinä perspektiivi häämöttää.

Kirjoittamani koskee siis lähinnä kevyen musiikin ja sanoisko tämmösen outlaw kansanmusiikin osaa tässä maassa. Klassisella puolella on sentään tukena ammattiorkesterit ja apurahajärjestelmät ja jossain määrin myös jazz puolellakin, niinkuin laitostuotetulla kansanmusiikillakin.

Puhtaasti poliittinen lauluhan täällä on kokolailla olematonta ja sitä ei juurikaan muut kuin vasemmiston laululiikkeet ole täällä tehneet historiassakaan, joten sillä kohti on suomalaisessa musiikkiperinteessä jopa noin norsun kokoinen aukkokin kulttuurissa, taitaa olla niin, että käytössä on enempi ollut sopivan sisältöistä kansanmusiikkia poliittisen väen yhteishengen nostatukseksi ja sekin nimenomaan nimikkeellä trad., jotta ei köyhät puoleet joudu pulittamaan kamalia tekijänoikeuskustannuksia loppumattoman ahneille musiikintekijöille, no, onhan nykyään sitten milloin kukakin poppari edes palkattu noihin eri puolueiden tupailtoihin jollottamaan, mutta poliittisesta laululiikkeestä ei tässä maassa voi kyllä puhua.

 

[Evil]

Amerikasta tulee paljon hyvää ja megalomaaninen määrä paskaa. Musiikissa ja muutenkin. Kiinnostava maa, jossa en kuitenkaan koskaan halua käydä - muutamaa paikkaa lukuunottamatta. Georgian Savannah pitäisi nähdä ainakin. Ken on lukenut John Berendtin kirjan Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa, ymmärtää miksi. Myös Floridan Jacksonvillessä voisi käydä, niin voisi katsastella Lynyrd Skynyrdin kotikulmat. Graceland kiinnostaa myös, ihan kitschin ymmärtäjänä, mutta jos yksi paikka Yhdysvalloista pitäisi valita matkakohteeksi, olisi se ehdottomasti New Orleans.

"The Big Easy" on jaksanut kiehtoa minua jostain Kekkosen ajoista asti, eikä loppua näy. Kaupunkina se on ehkäpä USA:n eurooppalaisin, mistä ei ainakaan haittaa ole. Mardi Grasin tietävät kaikki, moni on kuullut Bourbon Streetistä ja kuolleiden kaupungeista. Voodoo, Louisianan mielenkiintoisen oloinen luonto, cajun- ja gumbo-keittiöt... Hemmetti, ne pitää päästä kokemaan. New Orleans on myös tuottanut hurjan määrän komeaa musiikkia. Allen Toussaint, Professor Longhair, Nevillen veljessarja, Fats Domino, Meters... ja ehkäpä tunnetuimpana Dr. John.

Dr. John syntyi vuonna 1940 ja sai nimekseen Malcolm John Rebennack jr. Jo 50-luvulla hyvä tohtorimme soitteli kitaraa N.O:n bändiskenessä, mutta ura sai käänteen Macin haavoitettua sormensa revolverin luodista kapakkatappelussa. Instrumentiksi valikoitui basson kautta piano, ja ensimmäisen oman levynsä Dr. John, the Night Tripper julkaisi vuonna 1968. Gris Gris on klassikko. Se sulautti upeasti yhteen rhythm & bluesia, funkia, jazzahtavuutta sekä toismaailmallista voodoo-meininkiä. Tässäpä näytteeksi I Walk On Guilded Splinters.

Muutaman samankaltaisen, laadultaan heikomman albumin jälkeen tohtori muutti suuntaa ja sukelsi kotikaupunkinsa musiikkiperinteisiin. Gumbo on oivan perinnetietoinen albumi pääosin Louisianan standardeista, jotka Mac vetää tyylillään mutta kunnioittaen. Funkahtavampaan suuntaan käänteen tarjosivat In The Right Place ja Desitively Bonnaroo, joilla taustalla soitti The Meters hypnoottista jortsumusaansa. Tässä Dr. Johnin ehkäpä suurin hitti, Right Place, Wrong Time.

70-luvun loppupuoli ja 80-luku meni tohtorilta erinäisten riippuvuuksien kanssa taistellessa ja pääosin keskinkertaisia levyjä silloin tällöin julkaistessa. Komean paluun hän teki vuoden 1992 Goin' Back To New Orleansilla, jonka nimibiisi kertoo, mikä on homman nimi.

Myöhemmistä julkaisuista kannattaa ehdottomasti tsekata Anutha Zone ja Creole Moon, hienot kokonaisuudet. Ensinmainitulla soi mm. I Don't Wanna Know, joka kelpasi erääseenkin vampyyrisarjaan. Toivottavasti the good doctor sai sen avulla uusia faneja nuoremmista sukupolvista. Mainitsemassani Savannahissa elelleen Johnny Mercerin lauluja esittelevä Mercernary on komia pitkäsoitto myös.

Viime aikoina Mac on kantanut huolta kotikaupunkinsa myrskytuhoista, ja esimerkiksi uljas City That Care Forgot -kiekko kertoo New Orleansin nykytunnoista katkerahkoon sävyyn. Viimeisin Dr. John-albumi kantaa nimeä Tribal, ja se summaa aika hyvin sankarimme uran vaiheita. Tosin tänä vuonna on jo tulossa uutta kamaa: Locked Down, jonka tuottaa The Black Keys -yhtyeen Dan Auerbach. Mielenkiinnolla odottelen.

Surrender to the gris-gris man! Get hoodood with the Doc!

 

[Rod Weary]

Amerikasta tulee paljon hyvää ja megalomaaninen määrä paskaa. Musiikissa ja muutenkin. Kiinnostava maa, jossa en kuitenkaan koskaan halua käydä - muutamaa paikkaa lukuunottamatta. Georgian Savannah pitäisi nähdä ainakin. Ken on lukenut John Berendtin kirjan Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa, ymmärtää miksi. Myös Floridan Jacksonvillessä voisi käydä, niin voisi katsastella Lynyrd Skynyrdin kotikulmat. Graceland kiinnostaa myös, ihan kitschin ymmärtäjänä, mutta jos yksi paikka Yhdysvalloista pitäisi valita matkakohteeksi, olisi se ehdottomasti New Orleans.

Eikös tuo koske samassa suhteessa muitakin valtioita/mantereita? Gaussin käyrä tai jotain. Jos minä tekisin musiikki-ekskursion jenkkeihin, suunnistaisin empimättä Blues Brothersin kotiseuduille, tarkemmin sanottuna Chicagoon. Ja sitten harppoisin klubista toiseen. Ehkä jopa joskus teen niin.

 

[Jargon]

Mielenkiintoisia tarinoita ja nostalgiatrippejä porukalta tullut. Ensimmäiset muistikuvat itselle iskeneestä musiikista ovat jostain 70-luvun puolenvälin paikkeilta kun kuuntelin ja ihmettelin broidin Sweetin ja Sladen levyjä. Sladen Gudbye T Jane oli ainakin sellainen biisi joka iski Pikku-Jargoniin ja on muuten ihan vitun hyvä biisi edelleen.

80-luvulla tuli sitten heavy kuvioihin ja KISS oli varmaan eka sellainen bändi jonka tuotanto oli pakko kerätä kokonaan. Perus hard rockin ja heavyn kautta mentiin sitten thrash- ja deathmetallin maailmaan kunnes joskus 90-luvun alussa tuli vähän pidettyä taukoa metallista ja etsittyä kaikkea vähän popimpaa kamaa kuten alkuaikojen REMiä ja The Smithsejä ja lisäksi otettua 60/70-lukujen hyviä bändejä haltuun.

Nykyään kuuntelen aika laaja-alaisesti musiikkia ja löydän lähes kaikista musiikkityyleistä sellaisia bändejä jotka koskettavat meikäläistä jollain tasolla.

Ehkä parhaita artisteja ovat sellaiset joista vaistoaa sen että heillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin tehdä sitä musiikkia. Kyseessä ei ole heille harrastus vaan pakko saada ne biisit ulos itsestään.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Laitetaan tänne pari artistia joita olen seurannut aikojen saatossa. Ikään kuin "Musikantteja jotka ovat olleet Kääpiön skannauksessa, Osa 1/512":

Leo Kottke. Tuli julkisuuteen kitaran jonkinlaisena Mikael Granlundina 70-luvulla. Omia sävellyksiä jo varhaisvuosista saakka, tekninen lahjakkuus myötäsyntyistä. Nuoruusvuosina vähätteli laulu- ja esitystaitojaan, mutta on osoittautunut nimen omaan huippuluokan tulkitsijaksi. Linkkinä Leo Kottken sävellys Fisherman, jonka hän esittää Montreux'n Jazz-festivaaleilla 1977, vielä nuorena miehenä. Myös 12-kielisellä soitettu Buckaroo ja sen perässä seuraavat kipaleet kuten Vaseline Machine Gun ovat mukavaa kuunneltavaa. Nippelitietona vielä sellainen, että Kottke on syntynyt USA:n Georgian Athensissa, paikasta josta periytyvät myös R.E.M. ja B52's.

Jorma Kaukonen. Tienasi paikkansa kuuluisuudessa Jefferson Airplanen kitaristina, mutta on soittanut Hot Tunan ja pitkän soolouran myötä tiensä musiikin historiaan. Tässä Jorman Sally Where'd You Get That Liquor From. Huomaa Jormalle ominainen sormisoittotyyli. Myös Hot Tunan huikea versio kappaleesta I Know You Rider kannattaa noteerata.

Roky Erickson. Palstaveli Evil on Rokysta kirjoitellut enemmänkin, mutta pari sanaa päälle on vielä paikallaan. Muinainen 13th Floor Elevators -muusikko, joka lähti sittemmin soolouralle. Alkon ja muiden päihteiden myötä Roky kävi demonien maailmoissa, mutta tuli takaisin, toisin kuin moni muu. Laitetaan tähän vaikka Don't Shake Me Lucifer vuodelta 2007, jolloin suurin osa demoneista oli varmaan jo hätistylty olkapäiltä.

Johnny Winter. Valkoisen tai paremminkin valkoisimman bluesin sanansaattaja. Ainutlaatuinen kitaristi ja tulkitsija, joka on hänkin käynyt syvällä mutta on yltänyt parhauteen. Tähän vielä linkiksi Stones-cover Jumpin' Jack Flash, josta Winter ja yhtyeensä And tekevät aiva kuolemattoman version. Muusikko vertaansa vailla.

 

[Pavlikovsky]

Johnny Winter.

Kovia muusikoita oli Pisin Kääpiö tuohon luetellut ja onkin muutama lause itsekin mainittava Winteristä. Johnnysta tosiaan oli juttua tuolla blues-puolellakin, mutta tosiaan pidän Winteriä myös valkoisen bluesin yhdeksi kovimmista kitaristeista kautta aikain. Winterin esikoislevy ilmestyi vuonna `69 ja sen jälkeen on mies kyllä tehnyt selvää jälkeä studiopuolella.

Elämäntavat ja albiinous ovat koetelleet Johnnya varsinkin iäkkäämpänä ja onhan äijä aika huonossa kondiksessa nykyään (ainakin mitä itse viimeksi olen paikanpäällä nähnyt), mutta silti mies sitkeästi keikkailee ja levyttääkin. Kaksi kertaa olen tosiaan Winterin blueskeikan nähnyt paikanpäällä, 2009 Puistobluesissa ja 2010 Helsingin Kulttuuritalolla.

Molemmat keikat ovat olleet Johnnylta ja hänen bändiltään huikeita ja hittejä kuultiin paljon. Molemmilla keikoilla sai myös jännittää mikä on Johnnyn kunto, Järvenpäässä mies piti vielä saattaa tuolille, mutta Kulttuuritalolla mies pystyi itse kävelemään tuolilleen. Johnnyn saapuessa lavalle yleisössä on yleensä havaittavissa vaivaantunutta hiljaisuutta, mutta kun Texasin mies murahtaa mikkiin "and one, and two and three..." saa yleisö sitä mitä on tullut hakemaankin. Vaikka muuten mies näyttäisi hyvin väsyneeltä ja lähes poissaolevalta niin kitaran saadessa käteen mies on taituri.

Hyvää tuotantoa Johnnylta löytyy aina varhaisista levyistä tähän päivään ja nostan miehen Texasilaisen Bluesin kovimmista nimistä yhdessä mm. Stevie Ray Vaughanin ja Freddie "Texas Cannonball" Kingin kanssa unohtamatta toki pikkuveli Edgar Winteriä.

 

[floikkari]

Minulla nykyään vähän päin vastoin. Useinhan tuo uudelleenmasterointi tahtoo tarkoittaa lähinnä äänenvoimakkuuden lisäystä dynamiikan kustannuksella.

Tuo Loudness War. 70-lukulaisessa musassahan tuo ei toisaalta niin haittaa tee, onhan nuo aikanaan niin selkeäksi tuotettua, mutta nykyajan musiikissa kun tuota moniraidoitusta on senkin verran. Tähän liika kompressointi ja musiikin fiilis oli sitten siinä, vaikka musiikki itsessään hyvää olisikin. Tämän nykytilanteen kautta olen siis alkanut karsastaa termiä "digitaalinen remasterointi".

Ihan mielenkiinnosta poimin tällaisen kommentin ja heitan pari omaa kommenttia joukkoon.

Nämä erilaiset versiot äänityksistä ovat varsin monipiippuinen juttu. Todellisuudessahan esimerkiksi vanhoista alunperin vinyyleinä julkaistuista levyistä ei mitään "oikeata" versiota ole olemassakaan, vaan niiden master-levyt on tehty aikanaan formaatin rajoitusten ehdoilla. Selkein rajoitus vinyyleissä on/oli se, että sinne ei oikein voi laittaa hirveästi alta 100 hertsin kamaa, eikä varsinkaan stereona.

"Digitaalinen remasterointi" ei käytännössä terminä tarkoita mitään muuta kuin analogisen kaman siirtämistä digitaaliseen muotoon. Sen lyöminen CD-levyn kanteen on puhtaasti mainostemppu, eikä sisällä itsessään mitään informaatiota. Kun pekka äänittää pätkivillä johdoilla kohisevalle tietokoneen sisäiselle äänikortille vanhoja haisevia c-kasetteja jollain philipsin perusmankalla, niin valmis versio on "digitaalisesti remasteroitu". Samoin termiä voi käyttää kun Beatlesin alkuperäiset moniraitaäänitykset sisältävät nauhat kaivetaan laboratorio-olosuhteissa ihmisten ilmoille, siirretään digitaaliseen muotoon ja 2000 dollaria tunnilta veloittavat jampat vääntävät niistä sairaan kalliissa studiossa uuden kiiltävän 5.1. kanavaisen Super Audio CD masterin.

Termin huono maine johtunee pitkälti siitä, että sitä käytettiin kaikkein ahkerimmin aikaisissa uudelleenjulkaisuissa 80/90-luvuilla. Noista CD-julkaisuista varsin iso osa on yksinkertaisesti surkeita esityksiä. Niistä kohtuullisen iso osa on digitalisoitu (digitaalisesti remasteroitu) vinyylimastereilta ja vieläpä huonosti ja joissain tapauksin surkeilla laitteilla. Ne ovat ohuita, ponnettomia ja kaikin tavoin yksinkertaisesti paskoja. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa yksi omista suosikkilevyistäni, Judas Priestin Painkiller, jonka ensimmäinen CD julkaisu kuulostaa todella huonolta. Myöhempi julkaisu onkin sitten hyvin tehty; potkiva, stereokuvaltaan iso, dynaaminen ja yksinkertaisesti hienon kuuloinen.

Toki on totta myös se, että osa uudelleenjulkaisuista kärsii samoista ongelmista kuin niin moni nykyään julkaistavista uusistakin levyistä, eli ovat limitoitu niin tappiin, ettei niitä oikein pirukaan kuuntele enää mielellään pidempiä aikoja. Moniraitaäänityksillä ei sinänsä ole mitään yhteyttä tähän asiaan - niitä on tehty 60-luvulta asti. Yhtälailla tämä ongelma koskee 50 raitaista mahtipontista oopperametallia kuin parilla hassulla raidalla toteuttuja kaikesta ylimääräisestä riisututtuja sittemmin delanneen "amerikan loirin" cover-levyjä.

Ylipäätään on surullista, että pääsääntöisesti ääni on niin toissijainen seikka noin yleisesti ottaen. Ihmisillä on kotonaan 50 tuumaisia 3D-töllöjä ja blu-ray soittimia ja niitä sitten ihaillaan sen seinään pultatun littutöllön omilla kökkökaiuttimilla. Ja toisaalta moni kuuntelee suurimman osan musiikistaan Youtubesta ja vastaavista, jossa ei sikäli ole mitään vikaa, mutta iso prosentti siellä olevasta kamasta on niin ammattitaidottomasti pakattua ja tuotettua että hirvittää, vaikka en itse todellakaan mikään hifisti ole.

Toistakymmentä vuotta musiikkia ja studiohommia vääntäneenä harrastajana/puoliammattilaisina välillä suorastaan vituttaa se, miten surkeasti ääntä nykyään(kin) väännetään niin usein, vaikka homma ei todellakaan enää ole resursseista tai teknologiasta kiinni. Tietyllä tapaa on kirous, että sen pirisevänsihisevän efektin, jonka äärimmilleen viritetty moderni look-ahead-limitteri aiheuttaa tunnistaa niin helposti tai ymmärtää miten pahasti päin helvettiä joidenkin omien suosikkiyhtyeidenkin levyt on tuotettu.

 

[tinkezione]

Niin. Nykyisin, kun voi, niin tehdään. Jokainen studiopetteri näkee oman mäkkinsä ruudulta suoraan nerokkaiden ohjelmistojen kertomana, että tässä ja tässä on vielä perkeleesti tilaa, joten väännetään ruuveja isommalle. Tuloksena on sitten juurikin viime vuosien kaltaista maksamakkarasaundia, mikä ei elä sitten tasan yhtään eikä mihinkään suuntaan. Tuo siinä nyt sitten biiseistä dynamiikkaa esiin.

Viime vuosien vinyylituotannosta ja -tuotantotavoista autuaan tietämättömänä kysyn, että onnistutaanko nykyisin tekemään vinyylille jotenkin olennaisesti kiinnostavamman ja jämäkämmän kuuloisia levytyksiä, vai ovatko nykylevyt myös vinyylillä tismalleen samaa tuubaa mitä cd-formaatissakin?

 

[Rinksu]

Viime vuosien vinyylituotannosta ja -tuotantotavoista autuaan tietämättömänä kysyn, että onnistutaanko nykyisin tekemään vinyylille jotenkin olennaisesti kiinnostavamman ja jämäkämmän kuuloisia levytyksiä, vai ovatko nykylevyt myös vinyylillä tismalleen samaa tuubaa mitä cd-formaatissakin?

Eipä ole itsekään nyky-ajan vinyyleihin tullut tutustuttua, mutta jonkun kommentin netistä olen löytänyt, joissa on mainittu, ettei ero olisi ainakaan kovin iso. Pitäisi joskus ottaa joku työn alle.

Yksi lähiajan levylöydöistä on ollut ehdottomasti Gatheringin Souvenirs. Tietysti sellaiselle joka tuosta sämple&looppi-osastostosta ei rockissa niin välitä, levy ei sovi. Mutta haluaisin ottaa esille juuri dynamiikkansa vuoksi esille. Levy todellakin soi vahvasti ja vaikka tuotantopuoli onkin aika moniraidoitettua, niin asiat erottuvat selkeästi.

Souvenirs
Even The Spirits Are Afraid

Nämä ovat tietysti vielä Youtuubista. Mutta varsinkin rytmisektio+laulu puskee oikein mukavasti läpi. Ja tuo onkin sitten noiden oman levylafkan tuotantoa ja varmaankin on ollut sitäkin kautta enemmän sitä päätäntävaltaa.

Tuo limitointi ja kompressointi kun on oikeastaan sitä soundin kaupallistamista. Joskus 70-luvulla tuo alkoi kun radiokanavat alkoivat kompressoida vinyylejä, yksinkertaisesti siksi, että todettiin kovaa soivan musiikin myyvän enemmän. Nykyään se trendi onkin sitten sitä luokka, että saadakseen tuotteen markkinoille, on itsekin tehtävä tuota vaikka periaatteessa vastaan olisikin.

Tuossa tuosta Loudness Warista enemmän:
Loudness war

 

[lake79]

Suositelkaa bluetooth-kuulokkeita? Verkkokaupassa halvimmat olivat Creativet, mutta kun googlella hain arvosteluita niistä, niin kuulemma epämukavat ovat korvaan, eivätkä rahansa (42,95e) arvoiset.

Skullcandylla ainakin jotain? Amazonista voisin harkita ostamista, kohtuullisesti edullisemmaksi kun tulisi. Nokia 5230 ja N900 ovat puhelimet, joilla musiikkia kuuntelen töissä jne.

 

[Evil]

Olen hieman yllättynyt, kun Jarkko Martikaista ei Evilin listalta löytynyt. Omasta mielestäni mies on ehdottomasti yksi tämän maan parhaista sanoittajista.

Martikainen on mielestäni pikkuisen maalannut itseään nurkkaan sillä hirtehishumoristisella ironisuudellaan. Vaikka herra kehittelisi mitä tasoja teksteihinsä, niin sinne aina odottaa sitä äkkiväärää daniilharms-tyyppistä loppukaneettia. Sanahan Jarkolla on hallussa toki, ja etenkin Yövieraat on erinomainen albumi, mutta joku äijän tekemisissä tökkii. Ei voi mitään. Arvostan, mutta en jaksa kuunnella.

Tänään olen kuunnellut pikkukännissä Eaglesia, ja muistellut samalla viime vuonna lukemaani historiikkia yhtyeestä. Leppoisaa kantrirokkia ja hempeitä balladeja esittänyt yhtye koostui mitä törkeimmistä pilluhaukoista ja viskisiepoista, jotka ohimennen imuroivat 70-luvun aikana naamariinsa puolet Kolumbian BKT:sta. Jännää porukkaa.

Silti tai juuri siksi: The Rolling Stones - Angie. Biisi, joka ei todellakaan kerro Jaggerin innosta David Bowien Angie-vaimon kimppuun, vaan on alkujaan Keithin tuutulaulu tyttärelleen.

Keith muuten tuppasi sanomaan, ettei biisinteko aina mennyt niin, että hän olisi säveltänyt ja Jagger tehnyt sanat. Kumpikin teki molempia - joko yhdessä tai sitten erikseen. Usein toinen teki biisin yksin alusta loppuun, mutta molempien nimiin ne menivät. Esimerkiksi Satisfaction oli yhteistyötä, mutta Gimme Shelter kokonaan Keithin ja Brown Sugar puolestaan Mickin.

 

[Evil]

Tulipa vielä yksi juttu mieleen. Minulta kysyttiin taannoin, että jos joutuisin loppuikäni kuuntelemaan ainoastaan yhden yhtyeen tai artistin musiikkia, niin mikä se olisi. En osannut vastata heti.

Katsotaas. Edellämainittu Stones on suuri suosikkini ja mainettaan monitahoisempi yhtye, joten se olisi mahdollinen vaihtoehto. AC/DC:tä rakastan, mutta se on ehkä liian yksiviivainen tällaiseen. Zeppelin, Floyd... miksei. Ehkä kuitenkin valitsisin Beatlesin. Niin laajaa musiikkityylien kirjoa harvalla tuotannossaan on, eli tylsistymisen vaara olisi pienempi kuin monen muun kohdalla.

 

[Monipuolisenhuono]

Pakko mainita Rolling Stonesin Exile on main street. Huikea levy, ei täytebiiseä ollenkaan. Ehkäpä Rollareiden paras levy. Shine a light levyn paras styge.

 

[Evil]

Pakko mainita Rolling Stonesin Exile on main street. Huikea levy, ei täytebiiseä ollenkaan. Ehkäpä Rollareiden paras levy. Shine a light levyn paras styge.

Onhan se hyvä, mutta ehkä hieman tasapaksu ja soundeiltaan tunkkainen. Ei ihme, kun ranskalaisen linnan kellarissa on äänitetty, hehe... Hieno albumi, mutta ainakin Beggars Banquet, Sticky Fingers ja Goat's Head Soup (aliarvostettu, rytmikäs mestariteos!) ovat minun korvissani vielä kovempia.

 

[Musta Nuoli]

Tulipa vielä yksi juttu mieleen. Minulta kysyttiin taannoin, että jos joutuisin loppuikäni kuuntelemaan ainoastaan yhden yhtyeen tai artistin musiikkia, niin mikä se olisi. En osannut vastata heti.

Katsotaas. Edellämainittu Stones on suuri suosikkini ja mainettaan monitahoisempi yhtye, joten se olisi mahdollinen vaihtoehto. AC/DC:tä rakastan, mutta se on ehkä liian yksiviivainen tällaiseen. Zeppelin, Floyd... miksei. Ehkä kuitenkin valitsisin Beatlesin. Niin laajaa musiikkityylien kirjoa harvalla tuotannossaan on, eli tylsistymisen vaara olisi pienempi kuin monen muun kohdalla.

Vaikea kysymys tämmöinen on, asiaa saa miettiä monelta kantilta. Vaikka määrä ei korvaa laatua, niin artistilla/bändillä on oltava kohtalaisen laaja tuotanto, sillä vaikka yksittäinen levy olisi minkälainen helmi tahansa, niin jos tuotantoon kuuluu vain pari kolme levyä se käy ajan mittaan autiolla saarella silti tylsäksi.

Enköhän valitsisi lopulta Black Sabbathin koko tuotannon. Siinä kun ovat kaikki heavy metalin elementit, joista on vuosikymmenten mittaan johdettu ties mitä alalajeja. Levyt ovat hyvin erilaisia ja erityylisiä, ero vaikkapa raskaan ensilevyn ja hard rock -maisen Never Say Dien välillä ovat melkoiset. Tietysti oman lisänsä autiolle saarelle tuovat eri laulajat aina Ozzyn alkuaikojen kulta-ajoista Dion, Ian Gillanin, Glenn Hughesin ja Tony Martinin suorituksiin. Huippulevyjä voi kuunnella yhä uudestaan ja uudestaan, ja jossain vaiheessa voi huvitella yrittämällä löytää pahimmista flopeista kuten vuoden 1995 Forbiddenista yhtä ainutta hyvää biisiä. Kontrasti räppiä sisältävän Forbidden-räpellyksen ja elämää suurempien klassikoiden välillä kun on melkoinen.

Ei hetkinen, ei tyydytäkään vain Black Sabbathiin. Käytetään sittenkin porsaanreikää ja valitaan autiolle saarelle Tony Iommin koko tuotanto. Sehän kattaa paitsi BS-albumit myös loistavan Heaven And Hellin sekä Iommin soololevyt ja vierailut monilla levyillä kuten vaikkapa Cathedralin Carnival Bizarre -albumilla. Niin, ja tietysti myös Jethro Tullin tuotantoa tulisi mukaan, olihan Iommi siinäkin hetken aikaa. Jos saarelle saisi ottaa studiolevyjen lisäksi myös livelevyt ynnä muut, niin Tony Iommin tuotannon kanssa pärjäisi autiolla saarella melkoisen hyvin ja melkoisen pitkään.

 

[Monipuolisenhuono]

Sticky Fingers[/I]

Helvetin kova levy. Aina tulee Casino elokuva mieleen.

 

[Evil]

Hyvä veto tuo Iommi. Riffikuningas, legenda. Voisipa väittää, että Tony omakätisesti on vastuussa koko hevinä tunnetun musiikkityylin olemassaolosta. Toivottavasti selättää syövän.

Sabbathia minäkin harkitsin, onhan bändin kuuden ensimmäisen levyn sarja raskaassa rockissa ylittämätön saavutus. Kuitenkin valitettava totuus on, että Sabbath on tehnyt myös karmeaa paskaa. Vaikkapa Born Again: Gillan oli täysin väärä jätkä Black Sabbathin laulajaksi, ja koko levy suorastaan rikos ihmiskuntaa kohtaan. Voinet kuvitella, kun kymmenvuotias Evil, vasta klassiset Sab-levyt löytäneenä, marssii levykauppaan ja ostaa uuden lempiyhtyeensä tuoreen levyn. Kaamean kannen sisältä paljastuu... kaameaa paskaa. Vittu mikä pettymys. Toinen vastaava oli Forbidden. Ostin sen, kuuntelin kerran läpi ja viskasin roskiin. En kehdannut edes divariin kiikuttaa, niin kamala se oli.

Iommi muuten ei soittanut yhdelläkään Jethro Tullin studiolevyllä. Rolling Stonesin Rock'n'Roll Circus -projektiin osallistuneessa Tull-kokoonpanossa hän kylläkin oli mukana, ja Iommin voi nähdä kyseisessä filmissä ja soittoansa kuulla Rock'n'Roll Circus -kokoomalevyllä. Stoneshan hyllytti koko projektin kymmeniksi vuosiksi, koska olivat itse aika huonoja ja The Who pyyhki Rollareilla lattiaa.

 

[Monipuolisenhuono]

Oi oi oi - Enkä tarkoita genreä. Sabbathin Heaven and Hell on kokonaisuutena aivan mahtava levy. Kuten Vol 4. tai Sabbath bloody sabbath. Jos autiolle saarelle pitäisi joutua niin ottaisin mukaan saarelle kaikki mitä Duane Allman on nauhoittanut, olettaen että ko paikassa olisi laite millä Hänen musiikkiaan kuulisi.

 

[olkikuukkeli]

Tulipa vielä yksi juttu mieleen. Minulta kysyttiin taannoin, että jos joutuisin loppuikäni kuuntelemaan ainoastaan yhden yhtyeen tai artistin musiikkia, niin mikä se olisi. En osannut vastata heti.

Onneksi tällaista valintaa ei joudu oikeasti koskaan tekemään. Pink Floyd voisi kuitenkin itselleni olla sellainen bändi, jota jaksaisi kuunnella loputtomiin kyllästymättä. Tuotantoakin löytyy melko monta minuuttia...

Musiikin ikä merkitsee vain nostalgikoille ja sedulaväelle. Oikeasti hyvä musiikki ei katso aikakautta eikä genreä. Itse pystyn aivan hyvin kuuntelemaan satoja vuosia vanhaa klassista musiikkia, Paul Robesonin mahtavaa bassoa hänen esittäessään negrospirituaaleja 20- ja 30-luvun äänityksissä. Perään 70-luvun progea, tuoreempaa neoprogea ja pisteeksi vähän raskaampaa metallia... Ja sitten taas jotain ihan muuta. Vaihtelu virkistää.

Toki on hyvä tiedostaa myös musiikkielämysten subjektiivinen luonne. Siinä missä minua elähdyttää ennen kaikkea omaperäinen ja innovatiivinen sävellystaide ja erityisesti musiikin keinoin välitetty melankolia, joku toinen syttyy siitä kun tanssijalan saa vipattamaan tai kun kuulee musiikissa jotain tuttua. Musiikin tarkoitus on viihdyttää ja herättää tunteita, joten mikäpä minäkään olen loppupeleissä sanomaan jos jonkun mielestä Robin on parempi artisti kuin King Crimson.

 

[Musta Nuoli]

Vaikkapa Born Again: Gillan oli täysin väärä jätkä Black Sabbathin laulajaksi, ja koko levy suorastaan rikos ihmiskuntaa kohtaan. Voinet kuvitella, kun kymmenvuotias Evil, vasta klassiset Sab-levyt löytäneenä, marssii levykauppaan ja ostaa uuden lempiyhtyeensä tuoreen levyn. Kaamean kannen sisältä paljastuu... kaameaa paskaa. Vittu mikä pettymys. Toinen vastaava oli Forbidden. Ostin sen, kuuntelin kerran läpi ja viskasin roskiin. En kehdannut edes divariin kiikuttaa, niin kamala se oli.

Born Againista rohkenen olla eri mieltä, mielestäni se on äärimmäisen aliarvostettu levy ja yksi Black Sabbathin ozzyttoman kauden parhaista albumeista. Ja itse asiassa pistäisin sen jopa jonkun Ozzy-kauden huteramman levyn ohitse, esimerkiksi Never Say Dien ohitse (jossa on loistava nimikkobiisi mutta ei niin kauhean monta muuta hyvää vetoa). Toki albumi on hyvin epäsapattimainen soundeiltaan, mutta pientä irtiottoa tässä on haettukin. Toisaalta sen kyllä uskon, että 10 vuoden herkässä iässä ja alkuperäiskokoonpanon levyt löytäneenä Born Again on saattanut tuntua karmaisevan erilaiselta ja näin ollen pettymykseltä. En tiedä, olisinko itsekään kymmenvuotiaana tai muutama vuosi sen jälkeenkään levyä niin vain hyväksynyt, koska nuoret musiikinkuuntelijat ovat yleensä lempilajiensa ja -bändiensä suhteen melko konservatiivisia. Onneksi pääsin levyn pariin kunnolla vasta myöhäisteini-iällä ja kuuntelin levyä avoimin mielin. Alkusysäys tähän taisi olla kappale Zero The Hero, jonka kuulin ensi kerran Cannibal Corpsen esittämänä heidän minialbumillaan Hammer Smashed Face. Tämä johti kiinnostumiseen alkuperäisversiosta (tuolloin minulla oli vain Ozzyn ja Dion aikaiset levyt), jonka jälkeen totesin Born Againin oikein hyväksi kiekoksi.

Born Againin biisit kuten kolkko Disturbing The Priest, autokolaribiisien kuningas Trashed, raivoisa Digital Bitch sekä nimikkobiisi ovat loistobiisejä. Tämän lisäksi levyllä on pari välisoittoa, joista ei mitään pahaa sanottavaa niistäkään ole. Ainoastaan levyn kaksi viimeistä biisiä eli vähän turha Hot Line sekä imelähkö semiballadi Keep It Warm ovat pliisumpia, mutta muuten kyseessä on kova hevilevy. Levyn kannesta olen samaa mieltä: se on kieltämättä kauhea. Suosittelisin silti, että annat näin myöhemmällä iällä levyn biiseille uuden ja puolueettomamman mahdollisuuden. Niitä ei kannata mihinkään Paranoidin biiseihin verrata, koska mitään levyä maailmassa ei kannata verrata Paranoidin biiseihin.

Forbiddenista olen taas samaa mieltä, kuuntelukelvotonta skeidaa suurimmaksi osaksi. Rap-miehet Black Sabbathin levyllä tuntuvat pyhäinhäväistykseltä muutenkin. Roskiin en sentään levyä heittänyt, en viitsi rikkoa BS-studiolevyjen täydellistä sarjaani cd-hyllyssä, mutta tämän ainoan kerran kirjainyhdistelmä BS tarkoittaa Black Sabbathin yhteydessä myös termiä bullshit.

Tässä nyt vielä vertailuksi Cannibal Corpsen versio Zero The Herosta (sanoituksineen, mikäli joku ei saa Chris Barnesin vokaaleista täysin selvää) YouTube-linkkinä...

...ja tässä YouTube-linkkinä Black Sabbathin alkuperäisversio Zero The Herosta, alussa intro "The Dark".

 

[Evil]

On se kyllä jännä juttu, miten nykyisin muusikot tekevät vuosikausia yhtä levyä. Tai eivät ainakaan julkaise mitään vuosiin. Harva artisti saa albumeita ulos peräkkäisinä vuosina. Yleensä levyjen väliä on pari-kolme ajast'aikaa, eikä viisi tai kuusikaan ole suuri harvinaisuus.

Mitä ne tekee sen väliajan? Lomailee? Käy kiertueilla? Käytiinhän ennenkin kiertueilla, ja silti tahti oli toinen. Luovuuden puutteestako on kiinni?

Ennen oli toisin. Muutama esimerkki: The Doorsin koko levytysura Jim Morrisonin eläessä kesti reilut neljä vuotta, ja sinä aikana bändi julkaisi kuusi studiolevyä. Creedence Clearwater Revival levytti seitsemän albumia noin viiden vuoden aikana. Molemmilla taso pysyi lujana (lähes) koko ajan.

Nykyiset urpot väsää yhtä levyä vuosikaupalla, ja sitten siinä on kaksi kelvollista biisiä ja 65 minuuttia täytettä. (Juu, kärjistys, totta kai. Ei kaikilla ole näin.)