Kappas, täällähän on IMO aika yllättävä jakauma.
Itseäni syö melko mielettömästi se, että olen niin nuori, että aloin tajuamaan jääkiekosta jotain vasta vuonna '96. Niinkuin joku tuosta voi hyvinkin honata, en ole saanut kokea Täyttymystä, Suomen arvokisavoittoa. Tuon vuoden ysiviis jälkeen ollaan tiputtu käytännössä joka ikinen kerta ihan helvetillisen kivuliaasti, ja siihen arvokisavoiton kokemiseen on muodostunut jo jonkinlainen pakkomielle. Niin monta kertaa olen saanut todistaa, kuinka MM-kulta, WC:n voitto tai olympiafinaali on lipunut käsittämättömästi hyppysistä. Jotenkin vain haluaisin nähdä, kuinka koko Suomi riehaantuu. Haluaisin nähdä ne sanoinkuvaamattoman onnelliset pelaajat, ne juhlat. Haluaisin kokea sen tunteen. Vuonna 2001 se oli jo todella lähellä. Kolmanteen erään lähdettiin 2-0 johtoasemasta, mutta se menetettiin. Sanon ihan suoraan, että sitä surtiin viikkoja.
Henkilökohtaisesti mua ärsyttää suuresti ihmiset, jotka pitävät itseään jotenkin rahvaan yläpuolella. "En mä viitsi innostua MM-kisoista kun kaikki toppatakitkin innostuu. Mä tiedän lätkästä enemmän".
Lisäksi toisinaan kaivelee vähän samaan luokkaan kuuluva Mertarannan, Helmisen, Peltosen ja muiden MM-ikonien jatkuva arvostelu. Itse saan hirveät kiksit siitä, kun Mertaranta huutaa, ja ne Leijonapaitaiset taistelevat suurella, suomalaisella sydämellä. Jos se tekee musta jonkinlaisen juntin, olen ihan helvetin mielelläni juntti.
Tottakai ihan samat jutut pätevät Ilvekseen, mutta eivät yhtä vahvasti. SM-kulta ei ole mun seuraamisen aikana ollut kertaakaan edes kauhean lähellä, joten sitä ei olla myöskään menetetty. Ehkä suurin syy on se, että Suomen Maajoukkue on koko kansan juttu, Ilves vain osan tamperelaisista.
Lainaan tähän loppuun Veijareita ja Virtuooseja, joka lainaa I.Alankoa:
"Mä tahdon sielutonna hurmiossa rakastella koko maailmaa!"
Siltä musta tuntuisi, jos sen saisi kokea. Edes kerran.