Me voitimme taas. Tekisi mieli huutaa Go Canada Go, mutta oikeasti on taas herkistymisen aika. Pitää miettiä, mitä Kanada minulle merkitsee. Ja sehän merkitsee ihan kaikkea. Se on aina elämässä mukana.
Kanadahan on kuitenkin se ainoa oikea maajoukkue. Niin pitkään on Kanadaa kannatettu. Jo isäkin kannatti, katsoi mustavalkotelkkarista myyttisen Canadiensin pelejä. Mieleen ovat isälle jääneet myös 70-luvun kovat väännöt Neuvostoliiton kanssa. Silloin oli jo väritelkkari ja minäkin muistan noista hämärästi jotain. Isä sanoi, että minä aina hihkuin kun Kanadalle tuli maali. Voidaan siis sanoa, että tämä on ihan puhdasta verenperintöä.
Leijonien menestys viime vuosina on ollut tottakai ihan kiva juttu, mutta ei se ole niin tärkeä. Sydämeni ja sieluni on Kanadassa, jääkiekon sydänmailla. Siksi Kanada on ollut aina se tärkein. Sieltä tulee parhaat pelaajat ja joukkueet. Ja mikä tärkeintä, ne voittaa usein Venäjän ja Ruotsin. Kyllä sitä suomalaisena aina toivoo.
Siispä on taas juhlan aika. Levitän vaahteranlehtilipun sohvalle ja laitan Nickelbackin soimaan. On ihanaa olla Kanadan kannattaja.