Ensimmäinen finaali telkkarista, toinen jostain ravintolasta, kolmas ja neljäs paikan päällä. Mahdolliset viides, kuudes ja seitsemäs ottelu nopealla reagoinnilla.
Työt aiheuttaa isoja ongelmia kolmannen ja neljännen pelin paikan päällä näkemiseen, enkä vielä oikeastaan tiedä miten järjestän asiat siten, että paikan päälle pääsen, mutta sen tiedän, että lopulta paikan päällä hallissa olen. Sekä perjantaina että lauantaina. Kyllä sitä ihminen pystyy elämässään hyvin monenlaiset esteet ylittämään, kunhan vaan motivaatiota riittää. Jotenkin tuntuu pahaltakin, että töissä ei aina saa itsestään parasta irti, vaikka ihan motivoitunut onkin. Kiekon seuraamiseen sen sijaan on huippumotivoitunut, ja vuosien varrella on tullut keksittyä jos jonkinlaisia keinoja, jotta pelien seuraaminen on ollut mahdollista. Etäkannattajan arkea jo kuuden vuoden ajan. Huolestuttavaa on, että välimatka Poriin pitenee koko ajan, alkuun se oli reilu 100km, sitten vajaa 200km, nyt jo lähes 250km. Hirveästi kauemmas ei enää voi muuttaa, vaikka mitä työmahdollisuuksia tulisi. Ässät luonnollisesti etusijalla.
Tuli myös tyttökaverin kanssa riitaa, kun kuulemma meikäläisen pitäisi lauantaina aamulla mennä seuraamaan hänen pikkusiskonsa tanssiesitystä. Muuten kyllä ihan mielelläni menisinkin, mutta tämä tanssiesitys sattuu olemaan samaan aikaan kuin alkaa 67-klubilaisten lipunmyynti. Selkeästi artikuloimalla ilmoitin tänään, että en tule näytökseen, vaan ostan lippua peliin. Luonnollisesti kerroin myös, että tästä voidaan saada aikaan pieni tai suuri riita, tai sitten ei riitaa ollenkaan.
Eilen sain houkuteltua tyttökaverini mukaani katsomaan peliä urheilubaariin. Oli kyllä hermoja raastava kolmas erä, vaikkei siinä lopulta niin mahdottoman pahoja paikkoja tullutkaan, niin hyvin toimii Padan oman pään peli. Summerin soitua taisin todeta "nyt meinaa jo äänikin murtua" ja sitten muutaman minuutin ajan ei muuta tehtykään kuin nieleskeltiin ja katseltiin vaikeana lattiaan tai kattoon.
Jotenkin tänäänkin ollut herkällä mielellä, uskomatonta, finaaliin!! Tätä on aika tarkkaan 20 vuotta nyt seurattu, kiitos isä kun veit peliin silloin aikoinaan, siinä pelissä Ässät voitti Kiekko-Espoon muistaakseni 10-2. Ja nyt toista kertaa finaalissa, 2006 olin parikymppinen pojankloppi, nyt jo aikuinen mies hyvinkin. Niin se elämä kuljettaa, ikää tulee, työpaikat vaihtuu, ihmissuhteita alkaa ja loppuu. Tulee onnen hetkiä ja takaiskuja, yksi on ja pysyy.
Tässähän melkein jo herkistyy kun tätä kirjoittaa ja näitä pohtii mielessään. Tälläkin kaudella tuhansia ajokilometrejä takana, "vain" jotta pääsisi katsomaan peliä. Jumalaton määrä järjestelyitä töiden osalta, ettei vaan missaa pelejä, jostain lähteestä on päästävä seuraamaan. Paikan päällä tietysti paras, Urhokin välillä toimii jopa hyvin ja Ahon Jussi on tietenkin se ainoa ja oikea. Puolivälieriin ennakoin sopimalla työreissuja siten, että pääsin keskellä viikolla katsomaan ratkaisevan viidennen ottelun Poriin. Nyt valitettavasti ensi viikko on kiireisin viikko töiden osalta tänä keväänä, mutta jotenkin se on järjestettävä. Ja kyllä se järjestyykin.
Olisiko tänä keväänä vihdoin täyttymyksen aika? Siltä se nyt jumankauta näyttää! Aivan uskomaton odottava, kutkuttava, herkkä, ylpeä, intohimoinen tunne. Ja vaikkei sitä täyttymystä tulisikaan, niin ei se mitään. Sisimmässäni nimittäin tiedän, että elinaikanani sen vielä pääsen kokemaan.
Kyllähän se niin vaan on, kuinka jonkun viisaan allekirjoituksessa aikoinaan täällä Jatkoajassa luki: Mies voi rakastaa elämässään montaa eri naista, mutta vain yhtä jääkiekkojoukkuetta.
Tsemppiä meille kaikille Patakannattajille, nyt on se kevät.