Mitä teet silloin kun joukkueen kausi meneekin täysin reisille?

[Osmo Rapeli]

Sarjassamme Dr. Arvi Von Beastin ryhmäterapiaa maanisille nettipersoonille, osa 823: "Urhoilun Fanikulttuurin sietämätön vaikeus"

Nyt ei tarvitse vielä luoda masentuneita ja alistuvia koiranpentuilmeitä tai pessimistisiä visioita (paitsi Kuopiossa), nyt voitaisiin ottaa sellainen katsaus menneisiin vuosiin ja täysin kakusta heitetty tai lahkeesta kääritty possibiliteettinen visio mahdollisesti tulevaisuudessa sattuviin huteihin, töppäilyihin, vesittyneisiin unelmiin, uskomattomiin kämmeihin, yllättäviin tippumisiin, ronssille jäämisiin, mokailuihin, urpoiluihin tai hölö~möilyihin pallojoukkueesi suhteen:

Mitä teet kun joukkueen kausi meneekin täysin reisille?

Kai me jääkiekkokaukalon laidan tiukimpia tilanteita tässä etsimme mutta saa kertoa myös tapahtumia muista lajeista, potkupallosta salibandyyn, puulaakista sm-sarjaan. Kuinka pahasti keitti yli, miten reagoit ja loppuiko usko joukkueen suhteen, vai katsoitko kauden katsomossa/tv:stä loppuun asti, pitikö sitten sympatiseerata toista joukkuetta, kuinka vaikeaa oli ostaa seuraavaa kausikorttia? Kuinka kauan jaksoit taaperrusta nurisematta, nappasiko enää ollenkaan?

Mikä oli vaikeinta?

Odotan innolla.

Seuraavassa osassa käsittelemme vehkeen tilapäistä aamukankeutta.

~BREASTS!!!

 

[Kulttimörkö]

Kannatusta, kannatusta ja kannatusta. Vaikka matsin jälkeen saattaa ottaa kupoliin raskaasti niin pettymykset on nieltävä ja joukkuetta tuettava. Kävi miten kävi, tulen seisomaan aina kannattamani joukkueeni takana. Joskus joku nollaus pitää suorittaa, mutta aina otteluissa kannattamassa pitää olla. Sitten kun se taso nousee niin se tuntuu entistä paremmalta kun on ollut "oman joukkueensa" takana vaikeinakin hetkinä.

Joskus on tullut vastaan karvastakin kalkkia. Tuollaisesta toipumiseen menee yleensä muutama päivä (jos ei ole matsia ennen sitä) ja silloin jätetään ikävät asiat taka-alalle ja keskitytään hetkeksi johonkin aivan muuhun, päästetään paineet ja agressiot pihalle ja sen jälkeen jatketaan taas siihen mihin jäätiin ennen karvaan kalkin nielemistä.

 

[Metalwarrior]

Joskus sitä vituttikin oikein kunnolla, mutta enää ei jaksa hirveitä pultteja vetää. Surkeasta viime kaudesta jäi välinpitämättömyys, joka onneksi on väistymässä. Joka tapauksessa;jos oma jengi voittaa, hienoa. Jos häviää,niin pelit jatkuvat, that's it. Maailmassa on muutakin kuin lätkäjengi.

 

[vision]

Bluesin kannattajana hankalampi kysymys olisi mitä teet silloin kun joukkueen kausi meneekin putkeen.

Normaalisti tuhahdan ja katselen muiden pelejä telkkarista. Länsiauto-areena opettaa.

 

[Osmo Rapeli]

Niin, tähdennettäköön että kohta "Olin vihainen/pettynyt etenkin täällä Jatkoajassa. Signature vaihtui." viittaa allekirjoitusten osalta siihen kun reagoit vähintään vaihtamalla sinne tekstin tyyliin "me ollaan hävitty tää kausi" tai "Blues - pettää aina" jne.

Myös nettipalstalle aiheutuneista ylilyönneistä tyyliin "Mieshuorien mestaruus" pitää ehdottomasti kertoa, miltä silloin tuntui?

 

[Pee]

Vanhetessa JYPin menestyksen vaikutus omaan elämääni on pienentynyt. Syy ei tosin ole pelkästään ikääntymisessä, vaan myös jääkiekon muuttumisessa urheilusta bisnekseksi samalla kun minä olen muuttunut lapsesta aikuiseksi (ainakin fyysisesti).

Osittain bisneksen kasvustakin johtuen myös joukkueiden pelaajalistat vaihtuvat nykyään jo kauden aikana - saati sitten keväällä/kesällä - radikaalisti, toisin kuin vielä pentuaikoinani. Tuolloin joukkueeseen oli paljon helpompi samaistua ja nauttia urheilullisuudesta; nykyään tuntuu, että kaukalossa häärää montakymmentä ukkoa - monesti vieläpä aivan muualta kuin joukkueen kotipaikkakunnalta lähtöisin olevia - tekemässä vain työtänsä työpaikassa, joka jo ehkä kohta vaihtuu johonkin toiseen.

Todellinen mielenkiintoni SM-liigakauteen lopahtaa aina siinä vaiheessa, kun JYPin pelit on pelattu - tai mahdollisuudet pudotuspeleihin menevät - mutta harvoin tuo vitutus oman joukkueen "me on hävitty tää kausi" -tilanteesta montaa päivää kestää. Minunkin elämässäni on tärkeämpää kuin JYP tai sen menestys.

 

[Ramchester]

JanJ:ltä voisi kysyä samoilla vaihtoehdoilla, mitä teet silloin kun joukkueen kausi menee kaikkien yllätykseksi aivan helvetin hienosti?

 

[Timbit]

Mikäs kausi se olikaan, kun viimeksi kävi noin? No joka tapauksessa, mielenkiinto siirtyy osittain muihin lajeihin ja osittain seuraavaan kauteen. Sitä odotellessa voi kirjoittaa Jatkoaikaan oman totuutensa ihailijoita ärsyttäviä kirjoituksia. Ja kun seuraava kausi alkaa, on konttaus vain harmittava muisto. Lihapiirakkakin alkaa taas maistua.

 

[Twite]

JanJ:ltä voisi kysyä samoilla vaihtoehdoilla, mitä teet silloin kun joukkueen kausi menee kaikkien yllätykseksi aivan helvetin hienosti?

Tuosta puuttui 'tapan kaikki ja se on katkerien muiden syytä'-vaihtoehto.

Sillä kaudella kun Pärssinen joutui viimeksi HPK:ssa pelaamaan (todellakin joutui, kausi meni aivan otsikon mukaisesti täysin reisille) niin peleissä käyminen väheni radikaalisti ja harmitti. Varmaan sitten toi lihapiirakka ei maistunut-vaihtoehto on lähin. Nuristua ei tullut. Harmitti Pärssisen puolesta, olisivat vaikka päästäneet miehen pois jonnekin missä pelattiin jääkiekkoa. Jatkoajasta ei ollut hajuakaan silloin, ainakaan minulla.

 

[mazapp]

Ensimmäinen vaihtoehto on lähinnä.

 

[Jack Daniel's]

Menin inttiin. Jos en olisi mennyt, olisi 1. tai 2. vaihtoehto lähinnä totuutta.

 

[teemu73]

Eli mitä tein joka kausi syksystä 1998 kevääseen 2004. Sisältää kuusi kautta. Näistä kuudesta sentään ensimmäinen ja viimeinen kestivät osaltani jopa runkosarjan viime metreille asti. Siinä välissä oli sitten oikein kamalaa kun kausi loppui jo ennen joulutaukoa.

"Reisikausilla", siinä vaiheessa kun kaikki oli jo menetetty, ensinnäkään en käynyt katsomassa paikan päällä yhtään peliä selvin päin. Oman viinalekan kanssa kävin ainoastaan joissakin yksittäisissä lauantaipeleissä. Lärvit tuli siis vedettyä muutaman kerran, tosin olisi ne ehkä tullut vedettyä muutenkin.

Kaudet tuli seurattua loppuun puoliväkisin. Ei minulla ollut mitään suosikkijoukkueita, mutta pyrin nauttimaan aina jonkun tappioista ja epäonnesta, ja siitä sain jonkin asteisia kicksejä.

Toisinaan ajattelin, että aivan sama, on elämässä muutakin kuin kiekko.

Toivottavasti vastaavaa taaperrusta ei tarvitse ikinä enää seurata suosikkijoukkueeltani.

 

[Dhearted]

Toivottavasti vastaavaa taaperrusta ei tarvitse ikinä enää seurata suosikkijoukkueeltani.

Aivan varmasti tarvitsee...

Njaa, itse äänestin ensimmäistä. Toisaalta kiekkoahan tämä vaan on.

 

[mikko600]

Nooh, kyllähän noihin konttauksiin ja ihmeellisiin syöksykierteisiin on totuttu jo. Niin Bluesin kuin Newcastlenkin kanssa. Eipähän ole mitään suurempia odotuksia ennen kauden alkua ikinä. Ensimmäistä äänestin.

 

[Lunatico]

Aikoinaan paloi käämit totaalisesti ja monesti vain ihme pelasti (tai viimehetkien järkiintulo), ettei mitään todella arvokasta/peruuttamatonta tapahtunut. Muistan eräänkin tapahtuman kun Jokerit hävisi playoffseissa SaiPalle ja tippui ekalla rundilla jatkosta. Kattelin ratkaisevaa matsia maikkarilta ihan hiessä, mutta vituiksihan se lopulta meni. Vaikka Jokerit hävisi, voitin voittajavedosta jossa piti arvata erien eka tai viimeinen maalintekijä (en muista kumpi), aika rutosti rahaa sen ikäiselle (olisinko ollut ylä-asteella 7 tai 8 luokalla). Vitut rahoista ja täydellisen pimennyksen vallatessa otin salibandymailani ja huitaisin olantakaa huoneeni seinään johon tuli iso reikä ja jatkoin mailalla huitomista ympäriinsä kuitenkaan sen enempää mitään hajoittamatta. Faija ei oikein diggaillut seinässä olevaa reikää eikä muutenkaan sitä päätöntä riehumista :)

Silloin reagoin noin, vähän niinkuin miten sattuu ja silkalla tunteella. Nykyisin olen rauhoittunut huomattavasti ja lähinnä puran mahdollisia agressioita pääni sisällä enkä pura niitä esim. tavaroihin. Otan siis chillimmin iän tuoman järjen myötä.

 

[Redbull]

Rakkaudesta lajiin.

Kuka tätä tunteiden vuoristorataa seuraisi, jos se olisi pelkkää riemuparaatia?

Pettymykset kuuluvat urheiluun ja asioiden kannattamiseen ylipäätänsä.

 

[Master God]

Mitä teet kun joukkueen kausi meneekin täysin reisille?

Ootas mä mietin. En saatana muista.

 

[Favor]

Pelicansin kannattajana pessimistinen asenne kauden tapahtumiin tulee jo ihan luonnostaan.

 

[ms.qvist]

Kohdallani liigajoukkueiden menestys ei ole ensiarvoisen tärkeää, seuraan tietty jonkinasteisella tiiviydellä SaiPan sekä HIFK:n otteita mutta joukkueiden menestys ei ole se tärkein prioriteetti.

Sen sijaan NHL:n puolella tulee edelleen seurattua Red Wingsejä - joskaan ei niin tiiviisti kuin 90-luvulla mutta edelleen jokainen kausi vaatii tietyt valmistelut (jotka on oivallista suorittaa täällä Jatkoajassa) ja joukkueen mukana eletään sitten niin ne hyvät kuin myös huonotkin hetket.

Red Wingsien kanssa on eletty jo likimain 18 vuotta joten mukaan mahtuu runsaasti niitä huonojakin kausia, tai kausia jolloin runkosarja sujui hyvin mutta pleijareissa noutaja tuli sitten liiankin varhain - kuten viime kauden päättyessä. Tästä huolimatta joukkuetta tulee kannatettua vaikka noita pettymyksiäkin on viimeaikoina mahtunut kuvioihin kohtalaisen paljon mutta näiden pettymysten hetkellä on hyvä muistella niitä menestyksiä - kuten kautta '96-97 jolloin joukkue pelasi mielestäni täydellistä kiekkoa - taitavaa ja fyysistä.

Joukkuetta ei siis jätetä tappion hetkellä mutta tällä hetkellä tappiion ja huonoon menestykseen suhtautuminen on toista kuin 90-luvulla jolloin sitä saattoi repiä pelihousunsa kirvelevien tappioiden koittaessa ja katkaistessa joukkueen tien pleijareissa.

vlad.

 

[Dvozak]

Pelicansin kannattajana pessimistinen asenne kauden tapahtumiin tulee jo ihan luonnostaan.

Joo jos jossain ollaan hyviä niin häviämisessä. Keväällä oli outo olo ja vieläkin on. Odotetaan kun hävitään kauden eka peli jossain Lappeenrannassa 5-0 ni johan on taas tuttu ja turvallinen olo.

 

[wilberto]

Itselläni on ainakin sen verran pessimistinen fiilis jo etukäteen, ettei se floppaus nyt tule niin suurena yllätyksenä. Aina on hyvä varautua kaikkeen jo etukäteen. Toki elämässä on paljon tärkeämpiäkin asioita, kuin joku lätkä. Ei kaikkea voi sen varaan pelkästään laskea, onneksi. Noiden em. mainittujen asioiden takia en jaksa/viitsi ikinä hommata kausikorttia Tepsin peleihin. Voi sitä rahastusta!

 

[Hejony]

Kun suurin osa kannattajista tuntui hylkäävän Ilveksen, halusin itse olla mukana enemmän ja tiiviimmin kuin koskaan.

Itse muistelen tuota kautta vähän toisin, eikös ainakin kotipeleissä riittänyt porukkaa koko kauden ajan niin paljon että se herätti ihmetystä oikein valtakunnallisella tasolla asti?

Tähän asti olen Ilveksen tappioista selvinnyt kohtuullisen pienillä murheilla, poislukien mahtavan kevään '04 HIFK-sarjan aiheuttamaa pettymystä. Ilves oli ihan varmasti kolmen parhaan liigajoukkueen joukossa silloin, ja se tunnelma, keskieurooppalainen älämölö, oli jotain niin huumaavaa, että vieläkin on vähän vaikea hyväksyä tapahtunutta. Kahtena viime keväänä pudotuspelisarjoissa on käynyt jo varsin varhain selväksi, että lähtöhän tässä tulee, ja lopulliseen kuolin-iskuun on osannut jo valmistautua jollain tavalla.

Toki sitten löytyy yksittäisiä liiga-otteluita, jotka vituttavat yllättävän paljon, viime kaudelta poimittakoon syksyinen Ilves - Kärpät, jossa Ilves pelasi aivan mahtavaa kiekkoa, mutta maaliin lötää ei saatu millään - Jonas Andersson kävi kertalleen pysäyttämässä kiekon vastustajan maaliviivalta. Tai saatiinhan se kerran, mutta sitten tuli Tom Laaksosen legendaarisuudessaan käsittämätön "kuulin väärin" -episodi. Hallissa huudeltiin jo kesken pelin Laaksoselle kuulolaitetta, ja kun kotimatkalla ysiviisseiskalta selvisi tilanteen oikea tola, oli vitutuskäyrä sanalla sanoen korkealla.

Maajoukkueen kanssa on sitten tullut murheiltua ihan tosissaan. Vuonna '99 menin aivan lukkoon, ja saatoin jopa pyörtyä, en muista. '01 pakenin Tshekin 2-2 tasoituksen jälkeen takapihamme takana olevaan metsään, ja tappion tultua lintsasin muutaman päivän koulusta. '03 olin sangen hiljaista poikaa, muistaakseni tuijottelin kolmisen tuntia omassa huoneessani tapetteja. '04 World Cupin finaalin jälkeen en ollut edes järin pettynyt, jo se finaalipaikka tuntui silloin niin huikealta. Menin jopa kouluun seuraavana päivänä. '06 finaalin jälkeen oli oikeasti lähellä että toteuttaisin klassisen "telkkari ulos ikkunasta" -tempun, mutta päädyin heittämään tv:n läheiselle sohvalle ja kiskomaan käteen sattuneet kaukosäätimet ja salibandyvarusteet helvettiin ja lujaa, kunnes poistuin takavasemmalle nieleskelemään kyyneleitä. Ihan kaikkia en pystynyt nielemään, ja Tepon haastattelun aikana muistutin jo läheisen menetystä surevaa omaista.

Kenenkään ei muuten tarvitse tulla kertomaan, että "isäni tapettiin kiduttamalla ollessani nelivuotias, ja äiti sekä sisko kuolivat hirvikolarissa teini-ikäni kynnyksellä, ja sä idiootti suret jotain kiekkotappioita". Ihmiset suhtautuvat eri tavalla eri asioihin, ja minä suhtaudun Suomen jääkiekkomaajoukkueeseen äärimmäisellä vakavuudella. Piste tohon.

 

[Jokeriarska]

Kyllähän se ensimmäinen vaihtoehto noista on, toinenkin silloin tällöin. Viime kausi oli omalta ajaltani ylivoimaisesti raskain aika. Aivan pentuna tuollainen kausi olisi ollut niin paha, ettei varmaan millään olisi ollut enää mitään väliä, eikä nytkään toista samanlaista oikein kestäisi. Läpi syksyn pimeiden iltojen loskan läpi, sateiden, kylmän talven lumipyryssä tuli aina vaivauduttua flunssankin kourissa hallille ja lähes aina edessä yhtä surullinen tai myöhemmin jo surkuhupaisa näytös. Silti ikinä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä kitumaan ja toivomaan rakastamani joukkueen puolesta, että joskos se tänään lähtisi jo kulkemaan..

 

[Cube]

Maajoukkueen kanssa on sitten tullut murheiltua ihan tosissaan. Vuonna '99 menin aivan lukkoon, ja saatoin jopa pyörtyä, en muista. '01 pakenin Tshekin 2-2 tasoituksen jälkeen takapihamme takana olevaan metsään, ja tappion tultua lintsasin muutaman päivän koulusta. '03 olin sangen hiljaista poikaa, muistaakseni tuijottelin kolmisen tuntia omassa huoneessani tapetteja. '04 World Cupin finaalin jälkeen en ollut edes järin pettynyt, jo se finaalipaikka tuntui silloin niin huikealta. Menin jopa kouluun seuraavana päivänä. '06 finaalin jälkeen oli oikeasti lähellä että toteuttaisin klassisen "telkkari ulos ikkunasta" -tempun, mutta päädyin heittämään tv:n läheiselle sohvalle ja kiskomaan käteen sattuneet kaukosäätimet ja salibandyvarusteet helvettiin ja lujaa, kunnes poistuin takavasemmalle nieleskelemään kyyneleitä. Ihan kaikkia en pystynyt nielemään, ja Tepon haastattelun aikana muistutin jo läheisen menetystä surevaa omaista.

Okei!

 

[aceman81]

Näin tulee huolehdittua / että asiat menee päin vittua. Muijaa kuontaloon /...eiku

Satuin saamaan ajokortin niihin aikoihin kun tuo ässäläisittäin vittumaisin vaihe oli aluillaan, vähän ennen vuosituhannen vaihdetta siis. Tuli käytyä matseissa ihan ajamisen riemusta...no, oli sekin osasyy, mutta jotenkin oli sellanen fiilis että fanitus oli mennyt sikäli veriin ettei matseista poisjättäytyminen ollut vaihtoehto. Ei vaikka Isomäen betoniportaat hohkasivat kylmää, tyhjyyttä ja hiljaisuutta. Ja peli oli välillä ihavvitun kammottavaa ja sielutonta kohellusta, vailla suuria positiivisia piikkejä. Tai no, Sheptak oli kyllä kova.

Satuin tulemaan messiin 90-luvun alussa, kun Ässät teki uutta tulemistaan divarikauden ja playoff´sittomien kausien jälkeen. Sillon ehkä elämän ja kiekkoilun realiteetit ei ollu muutenkaan kohillaan, mutta sain ehkä turhan ruusuisan kuvan sikäli että Ässillä oli heti alkuun neljä mukiinmenevää kautta runkosarjan kakkostiloineen ja välierineen, playoff-paikka oli täysin itsestäänselvyys. Ja sitä se ei sitten yhtäkkiä ollutkaan kuuteen kauteen...

Opiskelu- ja kenties menestymättömyyssyiden takia välillä tuli otettua hieman henkistä etäisyyttä, mutta kyllä täsä taas kolmisen kautta on tullut tullu oltua vahvasti hengessä mukana. Ja nyt ei ole näköpiirissä yhtään syytä miksei näin olisi jatkossakin.

Ellei kuolema korjaa univelkoja.