Otetaanpa pääsiäisen kunniaksi lähipäivien kristilliseen kärsimysteemaan sopiva aihe käsittelyyn. Nyt kun tunnekuohut ovat väljähtyneet ja pöly on laskeutunut, lienee oikea aika pohtia, mitä kuluneesta talvesta lopulta jäi käteen. Taannoin kartoitettiin Veli Neuvokkaan "kolumnin" näyttämän esimerkin voimin sitä, mitä todella tapahtui. Nyt mietittäköön laajemmin tarinan opetusta. Miten tästä eteenpäin? Opimmeko me kannattajat jotain tästä kaikesta? Oppiko TPS organisaationa jotain, tai tulisiko sen ainakin pyrkiä oppimaan jotain?
Henkilökohtainen kiekkokauteni on ollut jokseenkin synkeä kokonaiskuvaltaan. Molemmat rakkaimpani, TPS ja Montreal Canadiens, ovat räpeltäneet ja sekoilleet tavoilla, joiden en uskonut olevan (näiden seurojen kohdalla) edes mahdollista. Sietokykyäni on siis koeteltu toden teolla, kun naamalle on läiskitty samansuuntaisia surkuhupaisuuksia sekä kotikonnuilta että suuren meren toiselta puolelta
Lopullisesti kahden farssin yhteiset nimittäjät kirkastuivat viime viikolla lueskellessani Jack Toddin Habs-aiheista artikkelia Montreal Gazettesta. Todd tiivistää sydäntä riipaisevasti Canadiensin alakulon perimmäiset syyt kahteen ominaisuuteen, jotka jääkiekkoilun historian maineikkain seura on onnistunut kadottamaan: pride and dignity, kunnia ja arvokkuus. Joukkueessa pelaa vätyksiä, joille sinivalkopunainen pelipaita ei ole sydämen asia, seurajohdossa ei ole todellisia Johtajia, organisaatio on "unohtanut" tarpeen menestyä vuodesta toiseen, ja fanitkin ovat tyytyneet keskinkertaisuuteen täyttäen järjenvastaisesti hallin illasta toiseen.
Jotenkin tuo kaikki alkoi kuulostaa kovin tutulta. Kaiken muun sekoilun lomassa eniten viime kauden Tepsissä kiukutti se luvattoman suuri joukko pelaajia, joka esiintyi kunniakkaassa peliasussa täysin välinpitämättömällä ja hävettävällä tavalla. Sellaisille esityksille ei kelpaa selitykseksi mikään: ei puutteellinen joukkueen rakennus, ei valmentajan persoona, ei mikään.
Ja onkos se meillä Turussa, jossa seurajohto ei ole nähnyt mitään hälyttävää parin viime vuoden aikana nähdyssä kehityskulussa? Eikö se ole meidän rakkaan seuramme ”tilannetta rauhassa seuraava” johtoporras, joka ei äskettäin päättyneen murhenäytelmän jälkimainingeissa ole katsonut tarpeelliseksi antaa yhtään asiaa pahoittelevaa, tilanteen anteeksiantamattomuutta korostavaa, tai itsekriittistä lausuntoa?
Ei kai se vain ole meidän Tepsimme, jolle jokavuotinen menestyksen tavoittelu tuntuu muuttuneen historialliseksi anekdootiksi? TPS:n ja Habsin tilanteita ei kannata sen suuremmin rinnastaa, mutta toivon sydämeni pohjasta, ettei Turun Palloseurassa ole kadotettu pakonomaista tarvetta olla "parhaassa seurassa" (sic).
Niin ikään toivon hartaasti, ettei kenellekään seurassa toimivalla ole yhtäkään itseään tyydyttävää selitystä menneen kauden tulokselle. Sellaista ei nimittäin ole. Mestaruutta, tai edes mitalia en odota joka vuosi. Mutta sitä odotan, että menestystä tavoitellaan tosissaan, since day one. Ainakin niin kauan, kunnes joku tarjoaa järjellisen tekosyyn sille, miksi tästä standardista pitäisi luopua.
Ja kuin sokerina pohjalla, eikös meillä Turussa ole yleisö, joka näkemästään "viihteestä" huolimatta viihtyi koko kauden hallilla aivan entiseen malliin? Niinniin, toki esimerkiksi Jatkoajassa on nähty uskomaton määrä päämäärätöntä valitusta ja arvokkaiden sanojen haaskausta, mutta hallilla meininki ei muuttunut käytännössä mitenkään. Hieman hiljaisempaa (onko se mahdollista?) kenties oli ajoittain, mutta väkimäärä pysyi entisenlaisena.
Toki kyseessä oli vasta yksi (tiukalla seulalla toinen) kausi, kun joukkueen esitykset kotiotteluissa lähentelivät usein ala-arvoista sontaa. Joten ei ole syytä olla liian ankara, tai vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Mutta pitkällä aikavälillä ainakaan minä en välitä seurata TPS:n viime aikoina tarjoileman kaltaista kiekkoviihdettä. Tilanteen muuttamiseksi näen noin kaksi perusvaihtoehtoa: joko tarjolla olevan ”tuotteen” on muututtava tai minun on muutettava henkilökohtaisia mieltymyksiäni ja tottumuksiani. Asetelma lienee yleistettävissä jokaiseen yksittäiseen kannattajaan.
Menneiden tapahtumien analysointi on hyvä tapa pohdittaessa uusia suuntia. Siispä, mitä viime kaudesta voidaan oppia? Kenen pitäisi ottaa oppia? Millaisiin toimenpiteisiin opiksi ottamisen tulisi johtaa (eri tasoilla)?
Keskustelunavaukseksi listattakoon tähän päällimmäiset asiat, jotka kuluneen talven aikana olen joutunut takomaan kallooni:
1. opinkappale:
Mikä tahansa on nykyään mahdollista TPS:n yhteydessä, sekä hyvässä että pahassa: liian monta kertaa järkeilin kauden aikana itselleni ja lähimmäisilleni , että ”pakkohan niiden on jotain tehdä, ei tämä voi näin jatkua, eihän?”. Enää en esitä tuon tyyppisiä normatiivisia arvioita tai arvauksia Palloseuran kuvioista.
2. opinkappale:
Sekin on mahdollista, että joudun häpeämään minulle läheistä joukkuetta: pitkään kuvittelin TPS:n olevan siinä määrin tyylikäs organisaatio, että se väistämättä heijastuu myös mustavalkoiseen joukkueeseen. No, vähitellen usko on rapissut yhteen jos toiseenkin osapuoleen ja talven synkimpinä hetkinä jouduin tunnustamaan itselleni, että jopa suuresti arvostamani – Palloseuran kunniakasta merkkiä pelipaidoissaan kantava – joukkue esiintyi toistuvasti työpaikallaan hävettävästi, suorastaan ala-arvoisesti. Se syö raavasta miestä rotan lailla.
3. opinkappale:
TPS-yleisö todellakin on joukko laumasieluisia lampaita: viimeistään nyt on selvää, että tietty turkulainen kansanosa sietää lähes mitä tahansa, kun kyse on Tepsistä. Vaikka TPS koomaili kotijäällä(kin) lähes ennenkuulumattomalla tavalla, katsomon puolella ei tapahtunut mitään paljaalla silmällä havaittavaa muutosta. Väkimääräkin pysyi läpi talven kutakuinkin entisellään. Ennen kuin leimaatte minut syyttä suotta ylemmyydentuntoiseksi ääliöksi (voitte tehdä sen perustellummin jossain muussa yhteydessä), tunnustettakoon, että olinhan siellä minäkin. Kunnes älysin jäädä pois, ja pysyä pois.
Näin minä sen näin, mitenkäs siellä?
Henkilökohtainen kiekkokauteni on ollut jokseenkin synkeä kokonaiskuvaltaan. Molemmat rakkaimpani, TPS ja Montreal Canadiens, ovat räpeltäneet ja sekoilleet tavoilla, joiden en uskonut olevan (näiden seurojen kohdalla) edes mahdollista. Sietokykyäni on siis koeteltu toden teolla, kun naamalle on läiskitty samansuuntaisia surkuhupaisuuksia sekä kotikonnuilta että suuren meren toiselta puolelta
Lopullisesti kahden farssin yhteiset nimittäjät kirkastuivat viime viikolla lueskellessani Jack Toddin Habs-aiheista artikkelia Montreal Gazettesta. Todd tiivistää sydäntä riipaisevasti Canadiensin alakulon perimmäiset syyt kahteen ominaisuuteen, jotka jääkiekkoilun historian maineikkain seura on onnistunut kadottamaan: pride and dignity, kunnia ja arvokkuus. Joukkueessa pelaa vätyksiä, joille sinivalkopunainen pelipaita ei ole sydämen asia, seurajohdossa ei ole todellisia Johtajia, organisaatio on "unohtanut" tarpeen menestyä vuodesta toiseen, ja fanitkin ovat tyytyneet keskinkertaisuuteen täyttäen järjenvastaisesti hallin illasta toiseen.
Jotenkin tuo kaikki alkoi kuulostaa kovin tutulta. Kaiken muun sekoilun lomassa eniten viime kauden Tepsissä kiukutti se luvattoman suuri joukko pelaajia, joka esiintyi kunniakkaassa peliasussa täysin välinpitämättömällä ja hävettävällä tavalla. Sellaisille esityksille ei kelpaa selitykseksi mikään: ei puutteellinen joukkueen rakennus, ei valmentajan persoona, ei mikään.
Ja onkos se meillä Turussa, jossa seurajohto ei ole nähnyt mitään hälyttävää parin viime vuoden aikana nähdyssä kehityskulussa? Eikö se ole meidän rakkaan seuramme ”tilannetta rauhassa seuraava” johtoporras, joka ei äskettäin päättyneen murhenäytelmän jälkimainingeissa ole katsonut tarpeelliseksi antaa yhtään asiaa pahoittelevaa, tilanteen anteeksiantamattomuutta korostavaa, tai itsekriittistä lausuntoa?
Ei kai se vain ole meidän Tepsimme, jolle jokavuotinen menestyksen tavoittelu tuntuu muuttuneen historialliseksi anekdootiksi? TPS:n ja Habsin tilanteita ei kannata sen suuremmin rinnastaa, mutta toivon sydämeni pohjasta, ettei Turun Palloseurassa ole kadotettu pakonomaista tarvetta olla "parhaassa seurassa" (sic).
Niin ikään toivon hartaasti, ettei kenellekään seurassa toimivalla ole yhtäkään itseään tyydyttävää selitystä menneen kauden tulokselle. Sellaista ei nimittäin ole. Mestaruutta, tai edes mitalia en odota joka vuosi. Mutta sitä odotan, että menestystä tavoitellaan tosissaan, since day one. Ainakin niin kauan, kunnes joku tarjoaa järjellisen tekosyyn sille, miksi tästä standardista pitäisi luopua.
Ja kuin sokerina pohjalla, eikös meillä Turussa ole yleisö, joka näkemästään "viihteestä" huolimatta viihtyi koko kauden hallilla aivan entiseen malliin? Niinniin, toki esimerkiksi Jatkoajassa on nähty uskomaton määrä päämäärätöntä valitusta ja arvokkaiden sanojen haaskausta, mutta hallilla meininki ei muuttunut käytännössä mitenkään. Hieman hiljaisempaa (onko se mahdollista?) kenties oli ajoittain, mutta väkimäärä pysyi entisenlaisena.
Toki kyseessä oli vasta yksi (tiukalla seulalla toinen) kausi, kun joukkueen esitykset kotiotteluissa lähentelivät usein ala-arvoista sontaa. Joten ei ole syytä olla liian ankara, tai vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Mutta pitkällä aikavälillä ainakaan minä en välitä seurata TPS:n viime aikoina tarjoileman kaltaista kiekkoviihdettä. Tilanteen muuttamiseksi näen noin kaksi perusvaihtoehtoa: joko tarjolla olevan ”tuotteen” on muututtava tai minun on muutettava henkilökohtaisia mieltymyksiäni ja tottumuksiani. Asetelma lienee yleistettävissä jokaiseen yksittäiseen kannattajaan.
Menneiden tapahtumien analysointi on hyvä tapa pohdittaessa uusia suuntia. Siispä, mitä viime kaudesta voidaan oppia? Kenen pitäisi ottaa oppia? Millaisiin toimenpiteisiin opiksi ottamisen tulisi johtaa (eri tasoilla)?
Keskustelunavaukseksi listattakoon tähän päällimmäiset asiat, jotka kuluneen talven aikana olen joutunut takomaan kallooni:
1. opinkappale:
Mikä tahansa on nykyään mahdollista TPS:n yhteydessä, sekä hyvässä että pahassa: liian monta kertaa järkeilin kauden aikana itselleni ja lähimmäisilleni , että ”pakkohan niiden on jotain tehdä, ei tämä voi näin jatkua, eihän?”. Enää en esitä tuon tyyppisiä normatiivisia arvioita tai arvauksia Palloseuran kuvioista.
2. opinkappale:
Sekin on mahdollista, että joudun häpeämään minulle läheistä joukkuetta: pitkään kuvittelin TPS:n olevan siinä määrin tyylikäs organisaatio, että se väistämättä heijastuu myös mustavalkoiseen joukkueeseen. No, vähitellen usko on rapissut yhteen jos toiseenkin osapuoleen ja talven synkimpinä hetkinä jouduin tunnustamaan itselleni, että jopa suuresti arvostamani – Palloseuran kunniakasta merkkiä pelipaidoissaan kantava – joukkue esiintyi toistuvasti työpaikallaan hävettävästi, suorastaan ala-arvoisesti. Se syö raavasta miestä rotan lailla.
3. opinkappale:
TPS-yleisö todellakin on joukko laumasieluisia lampaita: viimeistään nyt on selvää, että tietty turkulainen kansanosa sietää lähes mitä tahansa, kun kyse on Tepsistä. Vaikka TPS koomaili kotijäällä(kin) lähes ennenkuulumattomalla tavalla, katsomon puolella ei tapahtunut mitään paljaalla silmällä havaittavaa muutosta. Väkimääräkin pysyi läpi talven kutakuinkin entisellään. Ennen kuin leimaatte minut syyttä suotta ylemmyydentuntoiseksi ääliöksi (voitte tehdä sen perustellummin jossain muussa yhteydessä), tunnustettakoon, että olinhan siellä minäkin. Kunnes älysin jäädä pois, ja pysyä pois.
Näin minä sen näin, mitenkäs siellä?