Tai siis miksei kestäisi? Ei onnellisuus tai rakkaus suinkaan ilman työtä ja halua olla onnellinen ja rakastunut kestä, mutta jos on halua ja myös viitseliäisyyttä ylläpitää näitä tunteita, antaa mahdollisuus itselleen ja omille tunteilleen, niin uskon kyllä että näitä tunteita voi hyvin ylläpitää vaikka loputtomiin. Vaikka tunteet varmasti esimerkiksi kuluneen vuosikymmenen aikana ovat muuttaneet muotoaan, värisävyään, piirteitään, niin pohjimmiltaan hyvin samoista tunteista ja olotilasta on kuitenkin kyse.
Mietin vaan sitä, että onko tällainen muotoaan muuttanut tunne onnellisuutta vai ennemminkin elämän tasaisuutta, johon sitten onnea tuovat pienet tapahtumat elämässä - se on sitten kiistanalaista kumpi synnyttää tämän onnentunteen. Sinäinen tunne minkä jokin ulkoinen tapahtuma laukaisee vai toisinpäin?
Itse en ihan helpolla kallistu sen puoleen, että olisi sellaisia yhtämittaisia todella pitkiä onnellisuudenjaksoja kuten minä onnellisuuden miellän olevan.
Toki, kuten totesit niin kyllä hetkittäin sitä tuntee monenlaisia tunteita suuttumuksesta inhoon ja taas onnellisuuteen ja rakkauden tunteisiin. Onnellisuus kuitenkin minun mittapuullani on se yleinen olotila, eikä suinkaan mikään hetkittäinen kiukunpuuska sitä miksikään muuta että ihminen on onnellinen. On myös osaltaan tärkeää tuntea monenlaisia tunteita, se kyllä opettaa tuntemaan itseään ja omia erilaisia tuntemuksia ja myös hallitsemaan niitä, tekemään niille tilaa ja hyödyntämään erilaisia tunnetiloja.
Tässä ajatuksemme eroavat toisitaan jonkin verran, itse miellän onnellisuuden olotilaksi, joka tulee extrana jonkin päälle. On tietty tasainen olemus/olotila, jonka pinnan sitten rikkovat joko positiiviset tai negatiiviset tuntemukset. Ehkäpä tämä ajattelu juontaa juurensa siitä, että omalla kohdallani onnellisuus on elämässäni ollut vuosia ennemminkin poikkeus kuin sääntö. Elämä on ollut joko tasaista tai negatiivista - negatiivinen on kuitenkin tullut sairauden myötä, masennus ja muut mt-ongelmat on aiheuttanut sen, että onnenhetkiä on ollut vaikea tuntea koska muut, negatiiviset, tuntemukset ovat peittäneet ne, jos niitä edes on ollut olemassa.
Tässä kohtaa väitän sinulle vastaan; kyllä voi opetella myös onnellisuutta. Kuten totesin, niin et voi suoraan päättää opetella kääntämään epäonnellisuuttasi onnellisuudeksi; sitä kutsutaan jossain määrin jo mielen sairaudeksi, mutta toisaalta voit kyllä hyvin opetella työstämään omaa minuuttasi ja ajattelumalliasi niin että tasoitat tietä onnellisuudelle. Koska et voi voittaa kaikkia elämäsi taisteluita, niin kannattaa pyrkiä itse valitsemaan niistä merkitykselliset ja ne joiden varaan rakentaa. Elämä tarjoaa varmasti vastoinkäymisiä ja epäonnea vastaan, joten omaa onnellisuuttaan kannattaakin pyrkiä rakentamaan sellaisten asioiden varaan joihin itsellä on mahdollisuuksia vaikuttaa. Toisaalta tämmöinen onnellinen ihminen hyppää myös nopeasti kiinni itse itseään ruokkivaan tilaan, jossa "onnellisuus", hyväntuulisuus, positiivisuus saa aikaan hyviä ihmissuhteita, positiivisia reaktioita, positiivisia asioita jotka taas lisäävät omaa hyvän olon tunnetta, tuo onnistumisia, vaikuttaa myönteisesti elämään.
Muotoillessasi asian näin voin jo paremmin hahmottaa sen mitä ajat takaa, ja osin allekirjoittaakin sen. Se on totta, että elämässä ei voi kaikkia taisteluita voittaa - se on sula mahdottomuus, joten, kuten kirjoitit, "
kannattaa pyrkiä rakentamaan sellaisten asioiden varaan joihin itsellä on mahdollisuuksia vaikuttaa". Tässä kohdin kuitenkin huomautan sen, että poikkeustapauksissa, vakavasti sairaat ihmiset, esim. vuosia kestänyt masennus tms. voi saada aikaan sellaisen tilanteen ette ihmisellä ole edes olemassa rakennuspalikoita tai vaikka ne olisivat niin kyseinen ihminen ei osaa rakentaa niistä mitään koska sairaus invalidisoi niin vakavalla tavalla. Tässä suhteessa mielensairaudet ovat monasti jopa vakavampia kuin fyysiset sairaudet. Mutta nämä nyt ovat lähinnä poikkeuksia, joskin mielenkiintoisia sellaisia.
Itse kallistun sille kannalle, että onnellisuus "on" ja se kanavoituu sopivien elementtien ollessa läsnä. Onnellisuuden tunne, sekä tapa jota pitkin onnellisuus voi ilmetä. Uskon että tämä tapa on paljon ihmisestä ja hänen omasta "oppimisesta" kiinni; kuinka ihminen on oppinut ilmentämään omia tunteitaan itselleen? Onko henkilö harjaantunut itsetutkiskelija vai onko kyseessä puupää jolle kaikki tunnemaailmaan liittyvät asiat tuntuu tulevan oman itsen ulkopuolelta? Osaatko itse tulkita omaan itseesi liittyviä muille näkymättömiä signaaleja onnellisuudesta, rakkaudesta, vihasta, aggressiivisuudesta vai peilaatko itseäsi jatkuvasti ympäristöösi havainnoidaksesi omaa olemustasi? Uskon - kuten myös esimerkiksi uskonnollisuudessakin - tässä piilevän hyvin paljon asioita joita nykytietämys ei vielä kykene oikein hahmottelemaan ja jäsentelemään konkreettisiksi ja määriteltäviksi asioiksi joita voitaisiin tutkia vakavastiotettavana ja kiistämättömänä tieteenä, mutta toisaalta se ei ole estänyt erilaisia ihmisiä oppimaan eri tavoin käsittelemään omaa pään sisältöä. Toiset meistä ovat yksinkertaisesti hakoja käsittelemään omia tunteita ja tunnetiloja, toiset taas ovat kuin eksyksissä suola-aavikolla.
Itse kallistun edelleen lähinnä sille kannalle, että perustasolta lähdetään liikkeelle ja siitä sitten eroavat onnellisuuden tai epäonnen tunteet. En usko, että kaikki onni on "sisäsyntyistä" laatua, että ulkoinen tekijä toimii vain laukaisijana. Toisaalta en myöskään usko, että kaikki epäonnikaan on sisäsyintyisesti lähtevää vaan ihminen omalla asenteellaan ja toiminnallaan voi vaikuttaa tähänkin asiaan paljon.
Koska on lukematon joukko ihmisiä niin löytyy erilaisia näkemyksiä tarkastella asiaa. On olemassa ihmisiä jotka osaavat tarkastella itseään hyvinkin syvällisesti, jotka jopa haluavat tehdä niin ja haluavat harjaantua tehtävässä entistäkin paremmiksi ja paremmiksi. Oppia ymmärtään oman minuuden toiminnan - syyt ja seuraussuhteet etc. Vastaavasti on ihmisiä, paljonkin, joille elämä on yhtä soljumista eteenpäin kuin kaarnavene konsanaan purossa. Heittelehditään tunteesta, asemasta tms. toiseen kiinnittämättä huomiota siihen millainen on, mitä on tehnyt, kuinka voisi toimia seuraavalla kerralla jotta vastaava ei enää toistuisi etc. etc. Tällaisen ihmisen on vaikea ymmärtää ihmistä joka on pohtija ja tutkiskeleva ja joka haluaa kasvattaa itseään ihmisenä.
Sanoisin myös, että tiede tulee tekemään tällä saralla monia (mullistaviakin) löytöjä tulevaisuudessa. Tieteen avulla voidaan löytää keinoja estää haitallinen käyttäytyminen, toisaalta löytää keinoja kuinka tukea jotain käyttäytymistä. Onko se sitten luonnollista vai ei? Mennäänkö siinä jo liian pitkälle jos lääkkeiden ja tulevaisuudessa erilaisten implanttien avulla ryhdytään operoimaan tunnesaralla entistä enemmän?
Hajanaista sekoilua edelleen...
vlad.