Vatuttaa tietty saamattomuus tietyissä asioissa ja se, että joitain juttuja en yksinkertaisesti tunnu saavan tehtyä ennen kuin deadline lähestyy ja on ihan pakko skarpata ja pistää toimeksi. Sitten saatan kyllä saada töitä tehdyksi ripeästi, riittävän laadukkaasti ja pidemmänkin työputken ajan.
En tarkoita ylläolevalla varsinaista leipätyötäni, sen pyrin hoitamaan ekonomisesti ja siten, ettei mikään homma kasaantuisi liiaksi jos vain sen voin välttää. Se on helpompaa siten.
Suurpiirteiset isot kuviot tuntuvat joskus helpommilta kuin pienten detaljien päättäminen. Saatan joskus miettiä pitkän kaavan kautta, minkä elokuvan katsoisin tai mitä ruokaa laittaisin. Sitten kun on aikaa kulunut niin kello on jo liikaa minkään elokuvan katsomiseen ja nälkä niin kova, että syön jonkun hodarin tai hernekeittotölkin (missä ei toki vikaa ole). Ihmiskunnan kohtalosta olisin siis valmis päättämään empimättä, mutta sitä en saa päätetyksi, katsonko ensin Tahdon Riemuvoiton (Riefenstahl) vai Ghostbustersin (Reitman).
Vatuttaa eli vituttaa myös se, että luonteestani puuttuu riittävä tylyys, itsekeskeisyys ja mulkkumaisuus, niillähän pärjäisi nykymaailmassa mukavasti ja saisi työpaikalla ja asiakkaiden keskuudessa lisää auktoriteettia. Ei vain tee mieli olla vittumainen mies, eikä oikeastaan edes puuttua mihinkään ylimääräiseen jos ei ihan pakko ole.
Terveydentila minulla on pienestä pitäen ollut heikko ja geneettinen lottopotti ei todellakaan osunut kohdalle eri kroonisten oireiden takia, mikä välillä vituttaa, mutta tähänkin olen osaltaan alistunut. Monella muulla ovat asiat hemmetisti pahemminkin, minkä kuitenkin tiedostan.
Kyynis-realistinen pessimisti minä olen tietyiltä osin, mutta se ei sinänsä vituta. Katteeton optimismi sen sijaan vituttaisi, vituttaa se muissakin ihmisissä jotka kuvittelevat asioiden muuttuvan paremmaksi tai että jos ikävien käänteiden olemassaoloa ei halua havaita niin ne "eivät koske Suomea".