Tulipa pitkästä aikaa vaivauduttua ruudun ääreen katselemaan Wildin edesottamuksia. Tuli jopa lievästi huono omatunto, kun tällaista bandwagoner katsontaa harjottaa.
Mutta olipahan kaikin puolin viihdyttävä peli! Vancouver kun sattuu olemaan yksi suurimmista inhokeistani, niin nämä matsit harvoin jättävät täysin kylmäksi. Näytti myös sytyttävän Wildinkin. Peli oli nopeatempoinen ja intensiivinen. Varsinkin avauserässä tuntui jokainen tilanne päättyvän jonkin asteiseen torikokoukseen, ja mikä ilahduttavinta, El Capitan kävi kuumana kuin hellankoukku, etenkin kaksoissiskoksille.
Wild aloitti avauserässä maalinteon Schroederin ensimmäisellä maalilla Wild-nutussa. Tämä hieman puskista tullut maali herätti koko jengin pelaamaan ja kotijoukkueen hallinnassa päästiin jatkamaan. Canucks yritti lähinnä fyysisellä pelillä horjuttaa kotijoukkueen pelihuumoria - siinä onnistumatta. Dorcett ajelikin todella kovaa, ja hieman päähän Jared Spurgeonia josta syntyi tappelu Dorcettin ja Brodziakin välille. Dorcettin puolustukseksi sanottakoon, että Spurgeon pelasi hieman oudosti siinä tilanteessa ja jätti itsensä aika haavoittuvaan asentoon. Onneksi pieni mies ei tilanteessa loukkaantunut. Samaisen tilanteen lopussa, ennen tappelun syntyä, Carter menettää hyökkäyspäässä tasapainonsa ja ajautuu kovaa laitaan ja linkkaa pukuhuoneen puolelle palaamatta kentälle enää. Avauserässä nähtiin yhteensä neljä maalia ja vähintään tuplasti torikokouksia, kotijoukkueen päästessä 3-1 tilanteessa erätauolle. Vastustajista parhaiten mieleen jäi Luca Sbisa, joka jakeli kovia pommeja ja muunmuassa Jason Zucker jätti yhden tällaisen jälkeen ottelun kesken. Myös Parise sai kokea kovia Sbisan käsittelyssä ja voisi sanoa, että nuori puolustaja pääsi aika mukavasti koko Wild-joukkueen ihon alle.
Pieni pelko hiipi erätauon aikana perseeseen, että ottaako Wild jalan pois kaasulta, kuten niin monta kertaa aikaisemmin. Turha toivo. Toinen erä oli omiin silmiini lähes yhtä tiukkaa päästä päähän koheltamista kuin ensimmäinenkin. Harmillisesti vierasjoukkue pääsi erän alussa kaventamaan tilanteeksi 3-2, mutta Wild voitti erän loppujen lopuksi 2-1 ja pääsi viimeiseen erään turvallisen tuntuisessa kolmen maalin johdossa.
Kolmannessa erässä tempo luonnollisesti hidastui, eikä vihellyksen jälkeisiä kuulumisia vaihdeltu enää ihan yhtä ahkerasti. Olen erityisen tyytyväinen siitä, että vaikka Canucks saikin kavennettua erän lopulla, niin Wild ei oikeastaan antanut juurikaan mahdollisuuksia vieraille tulla rinnalle ja ohi. Wild-pelaajat tuntuivat olevan aina irtokiekossa ensimmäisenä, ja puolustusalueella valppaana ja ennen kaikkea fyysisenä. Dubnyk hoitikin sitten loput.
Wildilla oli tässä ottelussa syvyyttä. Vaikka kaksi laituria lähtikin avauserässä lasarettiin, niin homma pysyi kasassa ja vaarallisia hyökkäyksiä nähtiin oikeastaan jokaiselta ketjulta. Erityisesti ilahdutti katsoa nuorukaisten Coylen ja Niederreiterin liitämistä. Niederreiterille ei mielestäni anneta lähellekään tarpeeksi kunniaa siitä, mitä mies tekee vastustajan maalin edessä, tämä kaveri ei pelkää mustelmia. Coyle oli läpi ottelun erittäin vahva etenkin kiekon kanssa. Pelasi myös kiekottomana fiksusti ja voitti roppakaupalla kaksinkamppailuja ja jakeli painavia niittejä siinä ohessa. Kapteeni oli myös hyvällä pelipäällä ja saalisti kolme syöttöpistettä ja ison kasan aloituksia. Jalkakin näytti kulkevan ja mies ei arkaillut mennä pää edellä kulmiin taistelemaan kiekoista. Yksi valopilkku, ja minulle uusi tuttavuus, oli avausmaalin tehnyt Schroeder. Kaveri ei kiekollisena mikään messias ole, mutta nopea ja tykkää laukoa. Uskoisin, että Zuckerin loukkaantumisen myötä miehelle avautuu näyttöpaikka ylemmissä kentissä.
Ainoa keneltä jäin hiukan kaipaamaan enemmän oli Granlund. Ei mies mitenkään erityisen huonosti pelannut, mutta ei ihan muun joukkueen tavoin pelannut ottelun temmon ja intensiivisyyden mukaisesti. Kun paineltiin kovaa vastahyökkäykseen, niin Mikke turhan usein ja turhaan yritti hidastaa pelin tempoa ja hakea sitä täydellistä syöttöpaikkaa. Yleensä tämä johti siihen, että mahdollinen ylivoimahyökkäys muuttui alivoimahyökkäykseksi kun vastustajapelaajat saivat luisteltua kotijoukkueen hyökkääjät kiinni. Edelleen kaipaan enemmän ratkaisuja kovassa vauhdissa ja niin, että jalat liikkuvat koko ajan. Laukoa voisi myös hanakammin.
Loukkaantumisten myötä ainakin Fontaine pääsee pelaavaan kokoonpanoon. Russon mukaan sekä Zuckerin että Carterin loukkaantumiset ovat vakavahkoja. Ei välttämättä mitään kauden päättäviä, mutta ilmeisesti puhutaan viikoista. Fontainen ollessa ainoa terve paikkaaja ylhäällä tällä hetkellä, tarkoittaa se sitä, että myös Iowasta tarvitaan lihaa. Veikkaan, että vanha sotaratsu Veilleux lähtee pelireissulle mukaan. Myös Kuemper on taas terveiden kirjoissa ja mielenkiintoista onkin nähdä, että starttaako voittava maalivahti Dubnyk, vai Kuemper Jetsiä vastaan. Oma veikkaukseni on, että Dubnyk on maalinsuulla, mutta kun joukkue pelaa tällä hetkellä hyvin, niin itse ehkä aloittaisin Kuemperilla ja päästäisin Dubnykin huilaamaan. Tekisi myös Kuemperille hyvää jos kaveri pääsisi voittamaan tärkeän ottelun ja mies saisi myös hieman pelituntumaa.
Kuemperille voidaan antaa risuja tämän kauden otteista, mutta on kaveri myös saanu tarpeettoman paljon kuraa turhaan. Jos puolustus nenän edessä ei tee duuniaan, niin ei sitä kaikkea voi maalivahdinkaan niskaan kaataa. Tosin puolustuksen on vaikea löytää täydellistä synergiaa jos maalivahtipeli vähääkään oireilee. Vittumainen dilemma, joka ratkaistiin (toistaiseksi).
Kaikkia ajatuksia ei jaksa tässä nyt käydä läpi. Vaikka mieli tekisi ottaa rankemmin kantaa tämän kauden spedeilyyn ja valmennusjohtoon, niin jätetään se toiseen kertaan ja nautitaan nyt taas hyvästä lätkästä. Ensi yönä tosiaan Jetsiä vastaan vieraissa ja kyseessä on tärkeä ja varmasti tiukka matsi. 2-pistettä tuosta plakkariin ja sitten saadaankin hieman hengähtää. Löysäilyyn tosin ei ole varaa, mutta ei nyt ihan veitsi kurkullakaan tarvitse vetää.
